keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Petrichor

On satanut koko päivän, olen kirjoittanut koko päivän. Sade lakkaa iltaseitsemän tienoilla. Minäkin lopetan kirjoittamisen. Ulkona tuoksuu petrichor, tuoksuvat pihlajankukat. Pääskyset kiertelevät matalalla, levottomasti. 

Nykyään näitä apurahahakemuksia tehtailee jo lähtökohtaisesti valmiina nöyryytykseen. Se luikertelee kirjoittamiseen kuin käärme, kunnes jokaista lausetta kyttää vainoharhaisena sillä silmällä että mitähän vikaa ne tästäkin löytävät. 

Oma lukunsa ovat työvoimatoimiston mandaatit, joiden lähtökohtainen funktiokin on vain nöyryyttää; nämä kehotukset hakea ruotsin kielen kääntäjäksi vaikka en ole kääntäjä enkä osaa ruotsiakaan edes sen vertaa että pystyisin katsomaan Solsidania. Poljetaan ihmisen omanarvontunto niin alas, että vain vahvimmat selviävät: jos työtön kuolee, siivoutuvat tilastotkin samalla. Minä en ole valmis elämään tällaisessa dystopiassa, mutta tuskin se kiinnostaa Saria, joka halveksuvalla nasaalillaan minulle työkkäristä soittelee ja muistuttaa miten monella tapaa olen väärin.

Keväällä tekisi vähän mieli kääriytyä pumpuliin. Tämä vuodenaika on herkkäsieluiselle turhan raastava, ja tuntuu vuodesta toiseen toistuvan yhtä itsepintaisen teini-ikäisenä. Näin vanhemmiten se alkaa olla vähän kuluttavaa. Että joka kerran kun kävelee illalla kotiin ja on valoisaa, ajattelee että tämä on niin todellisen tuntuista! Tuoksuvat pihlajankukat! On kukittu kerta! Ja kohta putoaa syksyn lehti! Ja sitten kuolen minäkin! Kuolee ruskeasilmäinen, joka tuossa vain paistaa sateenkaarirautua pannulla huolettomasti kuin mikäkin tukkijätkä, ikään kuin ei olisi asiasta edes tietoinen!

Mitään musiikkia ei voi oikein kuunnella ilman että se olisi liian paljon. Mitään ei voi lukeakaan ilman että se ei tuntuisi kimpoavan ulos rintakehästä kuin alieni. Kovin kuluttaviksi käyvät nämä dramaattiset mielenheilahtelut suunnasta toiseen: kaikki järjestyy! Mikään ei järjesty! Vielä on toivoa! Kaikki toivo on mennyttä! Jaksaa jaksaa! EI TODELLAKAAN JAKSA.

En minä yksin näiden harhojeni kanssa ole. Kämppiksellä on naishuolia; hermoilee että "se laittoi aina ennen viestin perään että xxxx, mutta nyt se laittaa enää xxx, pitäiskö tästä päätellä jotain? Sinähän olet nainen?" ja muistuttaa minua kaikista niistä edellisistä keväistä, levottomista, kun olen laittanut walkmaniin tai ipodiin tai sittemmin kännykkään soimaan On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan, jonkinlaiseksi vahvistukseksi sille, että jollakin muullakin on joskus mennyt kevät näin, eikä se ole vain minun emotionaalinen tasapainoni joka tässä prakaa, ja nyt se siis prakaa kämppikselläkin, joka sentään on heteromies. 

Kanadanhanhet huutelevat yöhön, kutsuvat toisiaan. Sitten nekin hiljenevät ja menevät nukkumaan. Minä en vieläkään osaa.





keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Keski-iän kriisi

Ymmärrän toki, että keski-ikäisillä miehillä on kriisi. Kaikkihan meistä jossain vaiheessa tajuavat kuolevansa. (Naisilla on tietysti kriisi koko ajan, koska meitä vaaditaan jatkuvasti näyttämään nuoremmilta. Miehet armahdetaan kriisistä, kunnes he ovat viisikymmenvuotiaita ja muistavat ensimmäistä kertaa, että heidät tullaan jossain vaiheessa heittämään kuoppaan.) 

Sitä en ymmärrä, että se tuntuu olevan niitä ainoita aiheita, joita elokuvassa voi käsitellä. Keski-ikäiset valkoiset miesohjaajat saavat jatkuvasti käyttöönsä jalkapallokentän kokoisen kankaan, jolla märehtiä, että "mistä tässä kaikessa on niinku kyse?" Eikä siinä mitään, jos sen tekisi jotenkin nokkelasti, mutta nokkelat tavat tuntuvat loppuneen jo ajat sitten, ja nyt kaikki kilpistyy vain surulliseen rinkirunkkaukseen, jossa muistellaan biisejä, jotka parikymmentä vuotta sitten saivat vielä tuntemaan jotain.

Koska maailma ja elokuva elävät taloudellisesti riskaabeleja aikoja (tai näin meille ainakin halutaan uskotella), on viime vuosina kankaille ja televisioihin ilmestynyt lähinnä vain adaptaatioita ja uudelleenlämmittelyjä. Kaikkia niitä odottaa vähän kauhulla, koska vanhojen muistelu on aina parempi tehdä oman päänsä sisällä. Valkokankaalle heijastettuna se näyttää vähän irvokkaalta. 

Tähän letkaan on liittynyt myös Trainspottingin jatko-osa, jossa alkuperäisen elokuvan mieskolonna palaa Edinburghiin pyörimään uusien hankaluuksien ympärille.

Ewan McGregorin Renton käveli parikymmentä vuotta sitten horisonttiin tulevaisuus edessään, mutta on nyt ikään kuin kunnon kansalainen. Hän käy salilla ja on opiskellut kirjanpitäjäksi ja koonnut elämänsä ympärille rakenteet, koska niinhän tavalliset ihmiset tekevät, ja nyt hän on jostain hieman epämääräisestä syystä ajautunut harhailemaan ja miettimään, onko missään mitään mieltä. Tämä meidän pitäisi kai tulkita jonkinlaiseksi kipupisteeksi päähenkilölle. 

Parikymppinen, elämän läpi supernovan lailla palava Renton oli yhtä lailla vailla suuntaa tai tulevaisuudenhaaveita, mutta meidän oli helppo antaa tämä hänelle anteeksi - hahmo oli nuori ja vailla minkäänlaisia tukirakenteita, keskellä 90-luvun toivottominta nihilismiä. Rentonin loputon elämännälkä sai meidät janoamaan nautintoa hänen laillaan - samalla tiesimme että se tosielämässä polttaisi meidät loppuun, ja huokaisimme helpotuksesta ettei meidän tarvinnut. Rentonilla ei ole suuntaa, ja sen takia janoamme jatkuvasti tietää, mitä hänelle lopulta tapahtuu; sehän voi omnipotentin parikymppisen narkkarin maailmassa tarkoittaa mitä tahansa.

Keski-ikäistä Rentonia kohtaan on sen sijaan vaikea tuntea sympatiaa, koska hänen vetelyytensä tuntuu olevan vain hänen omaa syytään. Hahmolla ei tunnu oikein olevan minkäänlaista ongelmaa, eikä täten minkäänlaista tahtoa. Renton on herännyt pohtimaan syntyjä syviä vasta kun hänen sydämensä on pettänyt (väsynyttä ja kliseistä). 

Tämähän tuli tietysti jo esille: miehet armahdetaan kriisistä, kunnes he keski-ikäisinä ensimmäistä kertaa ymmärtävät rajallisuutensa. Elokuvan suurin piirtein ainoa naishahmo Veronika (jonka problemaattisuudesta irtoaisi varmasti toinen essee) on vasta parikymppinen (see what I mean?), mutta hänkin kykenee parempaan itsereflektioon kuin yksikään miehistä, koska hän on jo nuoreen ikäänsä mennessä ehtinyt olla niin monen katseen kohde, ettei voi muuta kuin katsoa sisäänpäin.

Siinä vaiheessa kun Renton päästelee uutta Choose Life-monologiaan (Choose Facebook! Katsokaa, kyllä minä tiedän mitä ihmiset nykyään tekevät!), sen pitäisi ilmeisesti olla jonkinlainen osoitus hahmon kyvystä nähdä maailma pintaa syvemmältä, mutta tuntuu vain kyyniseltä vinkunalta, ylikasvaneen "väärinymmärretyn" teinipojan yritykseltä vaikuttaa fiksulta. Alkuperäinen monologi osoitteli sormella kulutushysteerisiä babyboomereita; nyt Renton ei huomaa kuuluvansa itse samaan luokkaan, jota yrittää nälviä. 

(Ja kyllä; se on liian itsetietoinen veto, osa samaa sormella osoittelun ruttoa, joka vaivaa lähes kaikkia uudelleenlämmitettyjä nostalgiatrippejä. Lisäksi monologiin tiputettu "choose misogyny" tuntuu lähinnä vittuilulta elokuvassa, jossa se yksi naishahmo on väljähtäneitä äijiä parikymmentä vuotta nuorempi kaksiulotteinen paperinukke.) 

(Ja niin: ehkä heijastelen tässä myös omaa vanhenemistani - ehkä alkuperäiseen Trainspottingiin on kerrostunut liikaa muistoja ja liikaa nuoruutta, enkä voi paeta kalvavaa tunnetta siitä, että jossain tikittää kello eivätkä mahdollisuudet enää ole edessäpäin, ainoastaan takana.)

Elokuvan harvoja valopilkkuja on Spud. Lommoposkinen, eksyneen lapsen näköinen Spud, joka on yhtä hukassa kuin muutkin, mutta hänellä on siihen hyvä syy. Spudin eksymisen syy on käsikirjoituksen nerokkaimpia hetkiä - kukaan ei ole missään vaiheessa Spudin elämää kertonut tälle kellojen kesäaikaan siirtämisestä, minkä ansiosta hän on tullut myöhässä töihin ja menettänyt työnsä; mennyt myöhässä tapaamaan lastaan ja menettänyt tapaamisoikeutensa. Yhdessä päivässä hän on menettänyt kaiken, ja kääntynyt ainoan ystävänsä heroiinin puoleen. Spudille heppaa myyvät nuoret jannut, samanikäiset kuin hänkin joskus oli, mutta siinä missä heroiini ennen edusti vapautta, edustaa se nyt vain vankilaa. Ewen Bremner on roolissaan yhtä sydäntäsärkevän hauras kuin vuonna 1996, retkuilee kuin levoton sätkynukke. 

Kukaan hahmoista ei ensimmäisessä elokuvassa muuttunut, eikä oikein muutu nytkään. Begbien hahmon päälle on häthätää yritetty liimata sivulauseen mittainen puolivillainen katumus, joka tuntuu hahmon halvalla myymiseltä. Renton ja Sick Boy palaavat lopussa röhnöttämään sohvalle nostalgianhumuiseen rinkirunkkaukseen; ehkä he todella ovat rakastuneet toisiinsa, kuten Veronika aiemmin esittää. 

Hahmojen muuttumattomuus on aina jossain määrin radikaalia elokuvakerrontaa (erinomaisen Manchester By The Sea:n lopussa päähenkilö toteaa, että hänen taakkansa on liian raskas kantaa eikä pysty muuttumaan. Tämä on hyvä; totaalinen U-käännös vaikeiden emotionaalisten tapahtumien kanssa painiskelevalle hahmolle tuntuu aina epätodelliselta ja väljähtäneeltä.).

Jonkinlaisen itsereflektion hahmo kuitenkin tarvitsee. 

Spudille tarjoutuu lopussa mahdollisuus redemptioon ja isoon kasaan ilmaista rahaa. Hän kuitenkin valitsee antavansa tämän mahdollisuuden pojalleen ja entiselle vaimolleen, koska tuntee itsensä liian hyvin; se rahahan menisi vain aineisiin. Spud on viimeisiä Leithin aboriginaaleja, ja jää puolustamaan mennyttä maailmaa, koska ymmärtää paikkansa siinä.

Ehkä siksi Spud on T2:n surullisista hahmoista kuitenkin onnellisin. Hän ei yritä tavoitella enempää kuin hänelle on suotu; nuhruinen vuokrahuone Leithin unohdetuista kerrostaloista.






(Yksi niistä kerrostaloista näkyy ruskeasilmäisen ikkunasta. Sen ikkunoissa palaa valoja läpi vuorokauden. Jonkin aikakauden majakkana se hohtaa pimeyteen keskellä yötäkin, jotenkin lohdullisena.)


torstai 2. maaliskuuta 2017

Nousuvesilammikko

Ruskeasilmäinen ajaa meidät lauantaina North Berwickiin, koska tuntuu että lauantailla pitäisi tehdä jotain muutakin kuin lojua sohvalla syömässä pannukakkuja. Hän ajaa ohi kiviaitojen ja pellolla tylsistyneinä seisovien hevosten ja vanhojen maalaiskartanoiden. Taivas muuttuu sinisestä raskaan harmaaksi ja sitten taas siniseksi. Autoradiossa soi vanha top20-lista vuodelta 1985. Barbara Dickson ja Elaine Paige laulavat melodramaattista balladia I Know Him So Well, ja me pilkkaamme sitä, vaikka jossain mieleni pohjalla muistan kuunnelleeni sitä lohdukseni joskus lapsena kun jouduin pakenemaan huoneeseeni jotain riitaa tai raivokohtausta. 

North Berwick tuntuu erilaiselta. Se ei tunnu samalta kuin paetessani sinne hankalina päivinä mittailemaan yksin merenrantaa kunnes ajatusten välissä on paljon tilaa. Yritän tuijotella rantahiekan pikkukiviä ja rakkoleväkasoja ja saavuttaa saman olotilan, mutta en saa siitä kiinni. 

North Berwick tuntuu erilaiselta, ja sitkeä kuvitelmani elämästä jossa asuisin täällä vanhana, yksin merenrannalla terrierin ja akvarellien kanssa, panee vastaan. Yrittää kiristää, ikään kuin olisin nyt menettänyt tilaisuuteni tähän kokoonpanoon, koska olen erehtynyt haaveilemaan toisenlaisista. Olen pettänyt kuvitteellista North Berwickin elämääni ruskeasilmäisen kanssa. Olen varastanut itseltäni tulevaisuuden, jossa maalaan akvarelleja. Nyt en saa enää maalata akvarelleja. Vanha minä sättii minua ja katoaa terrierin kanssa horisonttiin.

Ruskeasilmäinen kumartuu poimimaan nousuvesilammikosta kiven ja kääntelee sitä nähdäkseen, onko sen alla jotain elämää. 

Minä kävelen levän peittämillä laavakivikallioilla vaivalloisesti, enkä tiedä miten pitäisi olla.

Ehkä tänne pitäisi tulla vain yksin, minä ajattelen. Ehkä tämä on minun pyhättöni, joka särkyy joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa. Samalla tavalla kuin parhaalle ystävälleen ei voi koskaan näyttää suosikkielokuvaansa siinä pelossa, ettei hän ymmärrä. 

Ruskeasilmäinen rakastaa minua itsepintaisesti ja järkkymättä, vaikka yritän vakuuttaa hänelle ettei ole pakko, tällaista loppuunajettua vauhkoa kehäraakkia. Hän katsoo minua kuin lempeäsilmäinen muuli ja hymyilee. Tämä saa minut tempoilemaan ja kohkaamaan entistä kovemmin. 

Sinun olisi jo pitänyt lähteä. 

Minun olisi pitänyt jo tehdä jokin merkittävä virhe, ja sinun olisi jo pitänyt sen ansiosta lähteä.

Ei hän lähde. Siinä hän nytkin istuu sängyllä ja selaa Twitteriä kuin ei mitään. Yrittää leikata kynsiään Poundlandin tylsillä saksilla, jotka tekevät kynsistä vain silppua. I can do that for you, minä sanon. 





sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuosikysely 2016

Jo perinteeksi muodostunut vuosikysely muistuttamassa siitä, miten vähän taas sain aikaan.

Mitä teit vuonna 2016 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Silitin pöllöä. Kirjoitin musikaalin. Söin nyhtökauraa.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
MENIN HAMMASLÄÄKÄRIIN! (Hyvä on, kävin vasta tarkastuksessa. Puhdistukseen en varannut vielä aikaa. Joku raja sentään näihin saavutuksiin.)

Synnyttikö kukaan läheisesi?
En muista? Tunnustakaa. Facebook tulvii nykyään vauvoja koko ajan.

Kuoliko kukaan läheisesi?
Lasketaanko Bowie? Myös Facebook-toverini, vanha oppilaani lähti, taisteltuaan maailman demoneja vastaan liian kauan.

Missä maissa kävit?
Irlannissa. Näin taisin kirjoittaakin tavoitteeksi edelliseen vuosikyselyyn. Jos tänä vuonna jo pääsisi vaikka johonkin lämpimään.

Mitä haluaisit vuodelta 2017 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2016?
Ohjata taas elokuvan. Kirjoittaa jonkun asian loppuun. Olla vähemmän ahdistunut.

Vuoden suurin saavutuksesi?
Kahden elokuvahankkeen shortlistille pääseminen.

...ja suurin epäonnistuminen?
Kahden elokuvahankkeen shortlistiltä hylkääminen. Kaikkien asioiden loppuun saattamatta jättäminen.

Sairastitko?
Makasin viikon hotellissa influenssassa 20 tuntia vuorokaudessa nukkuen, mandariineja syöden.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi puhelin. Säänkestävä takki. Ostin joskus vuoden alussa Star Wars-mukin, johon ilmestyy valosapeli kun siihen kaataa kuumaa nestettä, ja tiesin jo silloin että se olisi tällä listalla.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Kämppisten (en laske tähän entistä misogynistikämppistä). Kannustavien tuottajien.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Entinen misogynistikämppiksen, jonka mielestä naisille kadulla huutelu on ihmisoikeus (hyvästi, entinen misogynistikämppis. Toivottavasti kasvat ihmisenä.) Pomon, joka pitää sanoista innovative ja robust solution.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan. Varmaan kahviloissa istumiseen.

Mistä innostuit eniten?
Kapristen laittamisesta ruokaan.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2016?
Starman. 

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Varovaisesti onnellisempi.

...lihavampi vai laihempi?
Miksi tämä kysymys on tässä kyselyssä. Miksi en vieläkään poista sitä.

...rikkaampi vai köyhempi?
Plus miinus nolla.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Meditoineeni. Kirjoittaneeni. Tanssineeni.

...entä vähemmän?
Luovuttaneeni. Huolestuneeni.

Miten aiot viettää/vietit joulun?
Kuopiossa, huonoryhtisenä liian pienellä sängylläni, vellovaa ahdistusta Facebook-chateilla torjuen. 

Rakastuitko vuonna 2016?
Löysin kuudelta vappuaamuna 20 tuntia valvottuani tulivuorelta ruskeasilmäisen ihmisen, jolla oli vaaleansiniseksi maalatut kasvot, kuten minullakin. Hän nojasi jossain vaiheessa otsansa minun otsaani vasten ja sanoi this is mildly terrifying ja olin samaa mieltä.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Unbreakable Kimmy Schmidt. Crazy Ex-girlfriend. Stranger Things.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Charles Fernyhoughin The Voices Within on valtavan kiehtova, vaikka en olekaan päässyt vielä loppuun. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet oli odotetusti niin hyvä, että se inspiroi hakkaamaan jalkoja lattiaan. Mitään mieleenpainuvan hyvää fiktiota en ole lukenut, taaskaan. 

...entä musiikillinen löytö?
Tämä on ollut juuri sellainen vuosi, etten ole kuunnellut uutta musiikkia, pelkästään vanhaa.

Mitä halusit ja sait?
Tilaisuuden esiintyä. Pussailua. Taisin toivoa myös rahaa; sitä on tullut tipoittain. Olisi kai pitänyt täsmentää, miten paljon rahaa.

Mitä halusit, muttet saanut?
Oman alan töitä. (En laske näitä vastenmielisiä copywriting-hommia.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Mitään tajunnanräjäyttäviä ei ole tullut nähtyä, mutta aakkosjärjestyksessä: Adult Life Skills, Arrival, Hunt for The Wilderpeople, Manchester By The Sea, Sing Street.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Oli lämmin, joten menin kävelylle Holyroodiin. Ruskeasilmäinen osti Pomegranatista meze-lajitelman ja menimme Calton Hillille syömään maailman parhaita dolmadeja. Sitten menimme Standiin katsomaan stand up -komiikkaa, josta osa oli seksististä ja minulla meni hermot.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Taiteelliset työtoverit. Home- ja kemikaaliallergian äkillinen paraneminen.

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2016?
Hukassa. Etenevässä määrin käytännöllinen.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Facebook-chatit. Holyroodin rinteitä ylös juokseminen. Michael.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Antti Holmasta.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
SO MANY TO CHOOSE FROM

Ketä kaipasit?
Suomen ystäviä. Rochellea.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Alice, jolla on joka kerta joku hyvä tarina siitä miten niiden kissa tykkäsi pissiä faksikoneeseen tai miten mies, jonka yli sen kaveri ajoi moottoritiellä pyysi sairaalan sijaan kyytiä McDonaldsiin.

Mitä opit vuonna 2016?
Taittelemaan muotoonommellun lakanan.