Lintuaura

Jostain syystä kun tähän aikaan vuodesta hikoilee toppatakissa jonottaen Tescon itsepalvelukassoille, alkaa kaiuttimista aina soida IT'S THE MOST WONDERFUL TIME OF THE YEAR, mille on pakko pyöritellä silmiä.

Mutta pidän siitä, miten tähän aikaan vuodesta yritämme. On synkkää ja kylmää, ja tuntuu siltä että maailma yrittää tukehduttaa meidät alleen. Mutta naapuri laittaa oveen joulukranssin. Parvekkeelle viritellään viimassa kausivalot. Bussikuskeilla on räikeänväriset jouluvillapaidat. Joku on vienyt joenvarteen puuhun roikkumaan talipalloja. Glasgown kauneimmissa joululauluissa joukko lapsia ja erityisen vaivaantuneita esiteinejä esittää meille aikuisille Tonttujen jouluyön.

Joskus täytyy yrittää. Aina - aina - olisi helpompi jäädä sänkyyn makaamaan, mutta minä pakotan itseni kävelylle, vaikka sitten lupailemalla että saat hakea kahvin siitä liian kalliista kahvilasta kotimatkalla. Kahta päivää enempää ei voi jättää poistumatta ulos ilman, että alkaisi liikaa käpertyä synkkien ajatustensa ympärille. Eivät ne taikaiskusta katoa, mutta ulkona on aina kaikkea distraktoivaa. 

Innokas spanielinpentu. Viileän ilman tieltä käpertyneitä nokkosenlehtiä. Polulla asteleva liejukana (äiti on opettanut, että lintuja pitää kunnioittaa, ja siksi minäkin teeskentelen olevani huomaamatta liejukanaa ja kierrän sen liioitellun kaukaa).

Aatonaatonaattona taivas on sininen. Matkalla kirjastoon kuulen hanhen huutavan ja katson ylös; suuri lintuaura lentää kohti pohjoista. 

Meanwhile the wild geese, high in the clean blue air,
are heading home again.

Yksittäinen lintu vaihtaa paikkaa muodostelmassa, sitten seuraava. Ne jättäytyvät auran keskelle, hetkeksi huomion keskipisteeksi, ennen kuin valuvat taas laitamille, oikeille paikoilleen. Ne ovat liikkeessä, matkalla jonnekin. 

Jokin on liikkeessä.

Ketjukaruselli

Joskus vuonna 2006 marraskuun loppupuolella astuin ulos junasta ja kävelin Kölnin tuomiokirkon kupeessa olevaan Starbucksiin. Se oli ensimmäinen kertani Starbucksissa. Olin tietenkin kuullut konseptista, mutta se ei vielä ollut rantautunut Suomeen. Barista oli ystävällinen, tilasin häneltä porkkanakakun viipaleen ja kamomillateen. Kahvilassa soi Starbucksin joululevy - silloin se oli vielä fyysinen CD-levy, jonka saattoi ostaa tiskiltä mukaansa - ja siellä oli hämärää ja tunnelmallista. 

Minulla oli Kölnissä vain muutamia tunteja ennen kuin olin taas jatkamassa junalla jonnekin muualle. Olin ollut Berliinissä, olin matkannut junalla Dresdeniin ja meinannut eksyä siellä metsään Salomonin kanssa, ja syönyt Dresdenin Neustadtissa valtavan falafel-käärön, jossa oli halloumia ja röstiperunaa. Ja nyt olin Kölnissä odottamassa junanvaihtoa. Olin ajatellut mennä katsomaan valtavaa goottilaista tuomiokirkkoa ja sen liepeillä pyöriviä joulumarkkinoita, mutta sitten istahdin Starbucksiin ja ymmärsin miten väsynyt olin, ja miten mukavan rauhaisaa ja lämmintä kahvilassa oli. Sen monotoninen ylikansallisuus rauhoitti minua, ja joulusoundtrack oli sopivan lempeä. Pysähtyminen tuntui yhtäkkiä paljon paremmalta idealta kuin mikään joulumarkkinoilla toikkarointi. Jäin sohvalle haarukoimaan hitaasti kakkuani enkä ole tähän päiväänkään mennessä käynyt Kölnin tuomiokirkossa.

Kuusitoista vuotta myöhemmin olen Ocean Terminalin Starbucksissa ja taustalla soi vuoden 2022 Starbucks-soittolista, joka ei ole huono sekään, mutta siinä on tietenkin liikaa Michael Bubléa, jota vuonna 2006 ei vielä oltu keksittykään. Edessäni minulla on vain laimea musta kahvi. Nykyään osaan jo tilata sellaisen. Starbucksiin ja näihin muihin ketjuihin sisältyy kasa sääntöjä, jotka ovat osa heidän brändiään: juomien koot eivät tietenkään ole mitkään tavanomaiset small, medium ja large, vaan tall, grande ja venti. Tämän hankalan koodin selvittäminen on osa kaupunkilaistumista. Urbanisoitumisen riitti on suoritettu oikein, kun osaa tilata jonkin monimutkaisen grande-toffee-nut-latte-with-two-extra-pumps-and-soy-milk-to-sit-in -kyhäelmän ja muistaa vielä sanoa please.

Minä tietenkin harjoittelen joka kerta päässäni ihan sen mustan kahvinkin tilaamista. Sosiaalinen ahdistus on sellainen; näissä kaupunkilaisissa keskiluokkaisissa tiloissa en mitenkään halua paljastua noloksi mehtäläiseksi, vaikka tiedänkin tietysti rationaalisesti ettei siihen kuole. Toissapäivänäkin sanoin hajamielisyyksissäni bussikuskille kirkkaalla äänellä että “KIITTI!”, eikä se edes nolottanut kovin paljon.

Ocean Terminal on paikkana kovin erilainen kuin Kölnin vanha keskusta. Kauppakeskus avattiin kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä lienee alunperin kaavailtu modernia yleisömagneettia, mutta se on nykyään varsinkin keskellä viikkoa autio ja nuhjuinen, ja sen käytävillä vaeltelevat vain Deliveroo-kuskit, Royal Yacht Britanniaa katsomaan tulleet turistit ja kotiäidit.

Yritän hahmottaa, minne viimeiset 11 kuukautta ovat livahtaneet, kuin olisin ratkomassa suurempaakin mysteeriä. Selailen puhelimen muistiota, jos siitä vaikka olisi jotain apua. Siellä on lähinnä muistiin kirjoitettuja, ohimennen kuultuja repliikkejä -

We're on the bus you fucking weasel.

My pal Graham's a medium, do you wanna go see him?

Sex or gender, if you're not going to fuck them, what does it matter? That's what Richard says. But I can't help but wonder.

Viimeisen olen laittanut muistiin kahvilassa, jonne tallustelin marraskuussa aamuisen feldenkrais-tunnin jälkeen, ja salakuuntelin naapuripöydän kolmen kuusikymppisen miehen pitkää ja polveilevaa keskustelua sukupuolesta. 

"They're doing chat up lines, but this is a guy talking to a guy and you realise 'ah, they're your resident gays'. They're the young ones. It's a lot more fluid now. That's what it's about, fluidity."

Teinkö marraskuussa mitään muuta? Olin töissä kaksi viikkoa, ja olin niiden jäljiltä niin uupunut, että nukuin kaksi päivää yhtä soittoa, ja heräsin vain aterioimaan.

Minne lokakuu hurahti? Olin Italiassa viikon, join siellä paljon euron hintaisia espressokupillisia ja sen jälkeen kai toivuin Italiasta, ei minkäänlaista muistikuvaa.

Syyskuussa? Kuningatar kuoli; istuimme Dishoomin kellarissa juhlimassa festivaalitöiden loppumista ja tarjoilija tuli kertomaan meille huvittuneisuutta pidätellen, liioitellut vakavasti: I have something important to tell you guys. The Queen has died. Me hurrasimme, koska minä olin ennustanut tapahtuman viikkoa aiemmin. Sitten kaikki palasivat curryjensa ääreen. Henkilökunta kohautteli hartioitaan eikä oikein tiennyt mitä tehdä, mutta katkaisi sitten ravintolan taustamusiikin jonkinlaisena kompromissina.

Vuosi on ollut kaoottinen ja uuvuttava. 

Osaisinpa pysähtyä samalla tavalla kuin vuonna 2006 Kölnin Starbucksissa. Mutta jokin pohjavire elämässä on erilainen; to do -listat pitempiä, lähes loputtomia. Silloinkin kun vapaata aikaa olisi, en osaa tehdä sillä mitään. Haahuilen ympäri asuntoa ja teen pieniä asioita, joista tulee sellainen olo että olen saanut aikaan edes jotain: tyhjennän tiskikoneen, googlaan miten kasvislaatikossa tulleesta savoijinkaalista voisi tehdä hapankaalia, pyyhin pölyt peilistä, lähetän elokuvan kahden festivaalin hakuun. Napsautan lämmityksen päälle tunniksi, vaikka siitä tulee näinä cost of living crisis -aikoina lähes rikollinen olo. Laitan riisikakun päälle emmentalia, sekin on varmaan syntiä, juuston syöminen pitäisi lopettaa. 

Maailma on hankalampi kuin 16 vuotta sitten. Silloin en tiennyt, että Starbucksia pitäisi boikotoida koska se ei maksa veroja, eikä kahviakaan pitäisi juoda koska se loppuu maailmasta. Minkään maailman kauppakeskuksiin ei tietenkään pitäisi mennä, koska se on pois paikallisilta pienyrittäjiltä, jotka ovat pandemian jäljiltä kuolemassa sukupuuttoon. Jouluna tekisi mieli vain syödä graavilohta ja katsoa Netflixiä, mutta lohi on kasvatettu kassissa antibiooteilla ja Netflixissä on transfobinen Dave Chappelle. 

Vaikka teoriassa voisin jo jäädä lomalle ja levätä, ei maailman epätoivo ja monimutkaisuus lakkaa kieppumasta pääni ympärillä kuin ketjukaruselli. 

Onneksi vuoden 2006 minä ei tiedä tästä mitään. Hän syö kakkuaan Starbucksin sohvalla hitaasti ja laiskasti, ihmeen vallassa; niin moni asia on hänelle maailmassa uusi, niin yksinkertainen. 

Unessa olen töissä yksityiskoulussa. Oppilaat sovittelevat vaatekaupassa kalliita taftimekkoja tanssiaisia varten ja puhuvat rakkaudesta myrkylliseen, kyyniseen sävyyn, kuin se olisi jokin liiketoimi. Minua alkaa itkettää. Olivia Colman - jonka tytär on samassa yksityiskoulussa - katsoo minua surumielisesti. Koska hänen silmänsä ovat niin lempeät, sanon hänelle "I can't take this anymore", ja hän tarttuu minua kädestä ja menemme molemmat oksentamaan vaatekaupan nurkassa seisovaan, marmoriseen lavuaariin. 

Proteiinirahka

Tuomi kukkii, kukkivat angervopensaat ja pitkävartiset voikukat. Vaahtera pudottaa haaleanvihreitä kukintojaan kadunvarteen ja puutarhapöydille. Pispalan nykytaiteen keskuksen pihakatoksessa soittaa kolme miestä paksuista bamburuo’oista kasatuilla ksylofoneilla rytmimusiikkia. Katson, seisoskelen joukon reunamilla.

Olen ollut Suomessa yli kaksi kuukautta. On ollut pääsiäinen ja mämmi, takatalvi, vappu ja munkit, toinen takatalvi, ja sitten kuten aina, parissa päivässä nopeasti aukikeriytyen: kesä. 

Sanon “aina”, ikään kuin olisin muistanut. Olin unohtanut miten voimalla ja äkkiarvaamatta lehdet puhkeavat, saapuvat tervapääskyt. Olen ihmetellyt liian monta vuotta Skotlannin kesää, joka ei oikein koskaan ala. 

Ostan Pispalan pihakirppikseltä pienen Le Creusetin keramiikkakulhon, jolla ei tee mitään. Myyntimiehet istuvat aurinkotuoleissa ja kuuntelevat pattereilla toimivalta vinyylisoittimelta countrymusiikkia. Heidän pöydillään on myynnissä kaikenlaista houkuttelevaa antiikkitavaraa - emaliastioita, peltikylttejä, kuvankatselulaitteita - sellaista, johon helposti haksahtaisin ellen olisi taas kohta lähdössä takaisin matkalaukkuineni. 

Paljon olin unohtanut. Tuomenkukkien tuoksun, lipputankojen narujen nakutuksen tuulessa, takatalven lannistavuuden. Ihmisten vihamielisyyden. Suomalaiset ovat vihamielisiä metrilakua jonottaessaan, kaupan kassalla, kirjastossa, sähköposteissaan; lenkkipolullakin he paahtavat kulmiaan kurtistellen ylös Pyynikinharjua hellyhansenit päällä.

Heitähän minä aikanaan pakenin, heidän vihamielisyyttään ja sitä, että olin itse muuttumassa samanlaiseksi. Pakenin harmautta ja ettei mikään koskaan muutu. Sitä, että synnyinmaa on vankila, jossa on pakko kärsiä.  

Maistelen mämmiä ja munkkeja kuuliaisesti, mutta eivät ne enää mitään tunnereaktiota herätä. En tiedä herättivätkö ennenkään, vai perustuiko kaikki vain jonkin rituaalin toteuttamiseen. Mutta nämä eivät ole enää minun rituaalejani. 

Se on vähän pelottavaa. Minne tämä osa minuudestani on kadonnut? Kuvittelenko itsestäni liikoja? Olenko muuttunut sellaiseksi hirveäksi ulkosuomalaiseksi, joka koko ajan paasaa siitä, miten asiat ovat siellä toisessa maassa? (Olen.)

Luulin, että täällä olisi helppoa olla, kuin solahtaisi vanhoihin vaatteisiin. Mutta olen kasvanut ulos vaatteista. Suomen puhumisen pitäisi olla helppoa, mutta puheeseeni putkahtelee anglismeja, ja puhun muutenkin kuin keski-ikäiset (mitä toki olenkin). Kaupassa käymisen pitäisi olla helppoa, mutta eihän kaupassa ole enää muuta kuin seitsemänkymmentä makua proteiinirahkaa ja seitsemän euron kasvisnakkeja. Television katsomisen pitäisi olla helppoa, mutta siellä on vain julkkiksia, joita en tunne, kilpailemassa asioista, joilla ei ole väliä. 

Minä ja Suomi olemme kuin pitkän tauon jälkeen tapaavat exät, jotka äkkiä tajuavat ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Istumme vaivaantuneina kahvilan pöydässä. Yritämme nostalgisoida menneitä, mutta yhteiset muistotkin kolahtelevat onttoina välillemme paisuvaan kuiluun. Minä olen muuttunut ja Suomi on muuttunut eikä meillä tunnu enää olevan mitään yhteistä. Minä menen kotiin ja Suomi menee omaansa ja yllämme roikkuu mähmäinen melankolia. Minä en halua katsoa sitä kohti ja täytän aikani pelaamalla kännykkäpelejä. Suomi juo kaksi kossupaukkua ja kuuntelee Eppu Normaalia repeatilla tyhjyyteen tuijottaen. 

En minä tänne enää kuulu. Enkä minä kuulu Skotlantiinkaan, mutta sen olen sentään valinnut.

Sanovat, ettei itseään pääse pakoon, mutta eihän se totta ole. Olemme ainoastaan oppineet pitämään sitä raukkamaisena.

Sankarillisempaa olisi sietää harmaat nurmikot, harmaat taivaat, kassajonossa tiuskijat, seitsemänkymmentä eri proteiinirahkamakua, hyssyttely ja selkääntaputtelu ja vakuuttuneisuus siitä että Suomi on tasa-arvon mallimaa,

sen sijaan että lähtisi.

Jos lähtee, "katsoo jossain vaiheessa peilistä kuitenkin se sama ihminen".

Mutta eihän hän sama ihminen ole,

koska hän on lähtenyt.

Voiko pysyvästi elää maanpaossa? Maanpako on välitila, mutta onko välitilassa eläminen sallittua jos se on helpompaa? Jos sillä voi ostaa illuusion siitä, että on vähän vapaampi?

Napiton puoli

Minulla on uusi kirjeenvaihtoystävä. Joskus yläasteella minulla oli kansainvälisiä kirjeystäviä Kanadassa ja Uusi-Seelannissa; viivyttelin heille vastaamista aina kuukauden, koska en keksinyt mitään kerrottavaa. Sitten kirjoitin parin sivun verran siitä, ettei minulla ollut mitään kerrottavaa, mutta heti kun olin saanut työnnettyä kirjeeni postilaatikkoon, aloin odottaa heidän vastaustaan kärsimättömänä. Nyt käy samoin. Odotan kirjeystäväni viestejä kärsimättömänä, ja heti kun saan vastattua hänelle pari päivää vitkuteltuani, jään levottomana odottamaan että hän vastaisi saman tien.

Uusi kirjeystäväni on pikkuserkkuni, joka on yllättäen ilmaantunut tyhjästä ja ottanut minuun yhteyttä sukututkimussivuston kautta. Hän haluaa laillani selvittää mitä Amerikkaan lähteneelle isosedälleni tapahtui.

Pikkuserkkuni on seitsemissäkymmenissä. Kirjoitan hänelle kuin 1950-luvun tyttökirjoissa: “olipa kiva kuulla sinusta!” ja “talvisin terveisin”, samalla kun lähettelen Messengerissä ystävilleni tuhnuisia meemejä. Tällainen kameleontti minusta on kasvanut; vanhojen vanhempien perheessä kasvaneena kulttuuriperimäni on silkkaa Eldanka-järven jäätä, samalla kun ikätovereiden kanssa on aina ollut pakko pysyä perillä siitä, mistä tällä hetkellä oikeasti puhutaan. Eihän kukaan halua ennen aikojaan kelkasta pudota.

Minulla on Michiganiin lähteneestä Laurista ne tiedonmurut, jotka olen onnistunut internetistä kaivamaan: näyttelijä ja näyttämönjohtaja, 1930-luvusta lähtien myös duunari (maalari, kaavoittaja, rautatieyhtiön matkatavarankäsittelijä), liikkunut akselilla Wisconsin-Michigan-New York-Illinois; ainakin jossain määrin aktiivinen amerikansuomalaisten työväenliikkeessä, kuollut 1960-luvulla.

Mutta pikkuserkullani on tarjota minulle kasvot. Hänen haltuunsa on päätynyt Laurin valokuvia sekä ukilleni osoitettu kirje.

Väestönlaskutiedot, puhelinluettelot ja kirkonkirjat tarjoavat vain faktoja, joilla voi yrittää hahmotella henkilön ääriviivat. Vasta kuvat ja sanat täyttävät nämä ääriviivat lihaksi.

Kysyn, voisiko pikkuserkkuni mahdollisesti lähettää minulle nämä dokumentit sähköpostitse. Yritän pidätellä innostustani, muotoilla tämän jotenkin hillitysti, sen sijaan että etsisin heti hänen puhelinnumeronsa ja soittaisin hänelle, luuriin huutaen: MISSÄ NE ON NE KIRJEET.

Kirjeet ja kortit tipahtavat sähköpostiini - mutta seitsemissäkymmenissä oleva pikkuserkkuni on liittänyt ne kolmensadan pikselin pikkuisina kuvakkeina, ja minä kävelen olohuoneessa ympyrää rauhoittuakseni. Haluan juosta Ruotsiin, mennä jyskyttämään hänen oveaan Tukholman saaristossa ja kysyä MISSÄ NE ON NE KIRJEET!

Kirjoitan taas pinnistellyn hillityn viestin, jossa tiedustelen olisiko liitteitä mahdollista saada suurempina.

Ja nyt, melkein sata vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen, avaan sähköpostin: Laurin kirjoituskoneella kirjoittamat tiiviit rivit ovat edessäni.

“Jaa, tämä oma vointini. Se nyt on niinkun märkä palaa! Aamut ovat kirottuja. Ei tahdo päästä ylös ja kun pääsee, niin ottaa joskus monta tuntia, ennenkuin voi kävellä sivistyneen, suoraselkärankaisen eläimen tavalla. Aamupäivillä kuin Simpanssi, tai Orancutangi - - - iltapäivisin kuin ihminen, joka on jo muutamia miljoonia vuotta sitten oppinut suorassa kävelemisen jalon ja korkean taidon. No, taitaa se hiljalleen hävitä tuokin väärässä kävelemisen miljoona-vuotinen perintö, ellei tämä talvi taas tempaa päinvastaiseen suuntaan (kuten viime talvena) ja paiskaa kokonaan kävelemättömäksi ja raajattomaksi matelija-luokkaan kuuluvaksi lisko-eläimeksi tai joksikin muuksi menningäiseksi.”

Hän on hellyyttävä “rometiisin” ja köyhyyden väsyttämä, kaljuuntuva nelikymppinen mies. Hän haikailee Floridaan, missä kaikenlaiset nivelsairaudet ovat tuntemattomia, “jos vaan olisi tässä millä mällätä”. Hän pyytää vähän häpeillen veljeltään lainaksi rahaa, koska 120 dollarin kuukausituloilla eläminen on haastavaa.

Talvi tempoo minuakin suuntaan jos toiseen. Selaan ilta toisensa perään työväenliikkeen historiikkeja, kaupunkihakemistoja, passiluetteloita. Yritän täydentää kaiken, mikä jää kirjeiden ja postikorttien ja faktojen väliin. Tuijotan Laurin kuvia - toisessa hän näyttää pullaposkineen vähän minulta, tai sitten haluan vain kuvitella niin - ja toivon näkeväni hänen silmissään jotain, vastauksen kysymykseen jota en osaa edes esittää. Mutta eiväthän valokuvat mihinkään vastaa. Ne vain antavat kasvot jollekin, minkä kohdalla oli ennen pelkkää sumua.

Ja ehkä se kysymys, johon todella haluan vastauksen on se, miksi tuijotan hänen silmiinsä ilta toisensa jälkeen.

Olen toki lähestymässä keski-ikää, ja siihen kai kuuluu tällainen pakonomainen juurten tutkiminen (olen samanikäinen kuin isosetäni kirjettä kirjoittaessaan, yhtä nivelvaivainen). 

Mutta miksi minä en pakkomielteisesti kaivele tietoja vaikka toisesta isosedästäni, jolla sentään oli kaksi olympiamitalia voimistelusta? Hänestä on Wikipedia-artikkelikin, toisin kuin Michiganiin kadonneesta isosedästäni, jonka viimeisistä vuosista kukaan ei tunnu tietävän mitään (paitsi tietysti minä, niiden puhelinluetteloiden perusteella). 

Ehkä siksi, että samaistun hänen prekariaatilta näyttävään uraansa enemmän kuin voimistelurekillä kieppuvaan suorittajaisosetääni. Lauri on laillani kimpoillut taiteellisen työn ja työläisyyden kanssa, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi ja yrittänyt olla luova idealisti siinä sivussa. Enhän minä toki voi tietää, kokiko hän tämän suhteen minkäänlaista ristiriitaa. Ehkä 1930-luvun lama-aikoina oli onnekas, jos töitä ylipäätään oli.

Amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä taide kuitenkin merkitsi jotain. Kaikilla työväenseuroilla oli omat näytelmäseurueensa, kuoronsa, viulunsoittokilpailunsa ja kirjallinen toimintansa. Nykyään työväenliike on kuollut, ja köyhät tekevät poteroissaan vain meemejä. Muuhun taiteeseen meillä ei ole varaa, eikä sisäänpääsyä. 

1930-luvulla amerikansuomalaisten taideriennotkin alkoivat kuihtua, ja työväenliike hajosi omiin ristiriitoihinsa. Sen viimeisetkin jäänteet kitkettiin mccarthyismin myötä. Isosetäni lakkasi tekemästä Wikipedia-artikkeleiden arvoisia asioita. Hän meni töihin hotelliin, ja sitten rautatieyhtiölle, jonka eläkejuhlaan hän osallistui vuonna 1952. Ehkä siellä tarjottiin kakkua.

Mutta kun hän palasi illanvieton jälkeen kotiinsa St Mary’s -joen viereen, kaihersiko hänen sisintään se, että hänellä oli joskus jotain muutakin kuin tämä työläisyys? Että joskus muinoin hän oli näyttämönjohtajana New Yorkissa? Että kerran hän roolissaan ampui vahingossa yleisössä istunutta miestä jalkaan, koska aseeseen oli eksynyt oikea luoti paukkupatruunan sijaan? Tuliko näistä muistoista miltei epätodellisia ja merkityksettömiä, koska niistä oli niin kauan aikaa?

Vuonna 1926 hän kirjoitti veljelleen “Kyllähän sitä minullakin on, paljonkin, tätä ‘luonnollista humoritajua’, mutta peijakas, se tahtoo väkisenkin karsiintua ja elämä tuntuu kääntävän väkisenkin napittoman puolensa päin ‘pläsiä’.” Seurasiko tämä tunne häntä myöhemminkin? 

Kokiko hän epäonnistuneensa, samalla tavalla kun minä koen? Oliko hänessä hivenenkään katkeruutta?

Asteliko hän makuuhuoneeseensa ja asettui ikkunan eteen? Katsoiko hän puutalonsa ikkunasta merelle, samalla tavalla kun minä joskus katson, odottaen näkeväni siellä jotain?