Sanon “aina”, ikään kuin olisin muistanut. Olin unohtanut miten voimalla ja äkkiarvaamatta lehdet puhkeavat, saapuvat tervapääskyt. Olen ihmetellyt liian monta vuotta Skotlannin kesää, joka ei oikein koskaan ala.
Ostan Pispalan pihakirppikseltä pienen Le Creusetin keramiikkakulhon, jolla ei tee mitään. Myyntimiehet istuvat aurinkotuoleissa ja kuuntelevat pattereilla toimivalta vinyylisoittimelta countrymusiikkia. Heidän pöydillään on myynnissä kaikenlaista houkuttelevaa antiikkitavaraa - emaliastioita, peltikylttejä, kuvankatselulaitteita - sellaista, johon helposti haksahtaisin ellen olisi taas kohta lähdössä takaisin matkalaukkuineni.
Paljon olin unohtanut. Tuomenkukkien tuoksun, lipputankojen narujen nakutuksen tuulessa, takatalven lannistavuuden. Ihmisten vihamielisyyden. Suomalaiset ovat vihamielisiä metrilakua jonottaessaan, kaupan kassalla, kirjastossa, sähköposteissaan; lenkkipolullakin he paahtavat kulmiaan kurtistellen ylös Pyynikinharjua hellyhansenit päällä.
Heitähän minä aikanaan pakenin, heidän vihamielisyyttään ja sitä, että olin itse muuttumassa samanlaiseksi. Pakenin harmautta ja ettei mikään koskaan muutu. Sitä, että synnyinmaa on vankila, jossa on pakko kärsiä.
Maistelen mämmiä ja munkkeja kuuliaisesti, mutta eivät ne enää mitään tunnereaktiota herätä. En tiedä herättivätkö ennenkään, vai perustuiko kaikki vain jonkin rituaalin toteuttamiseen. Mutta nämä eivät ole enää minun rituaalejani.
Se on vähän pelottavaa. Minne tämä osa minuudestani on kadonnut? Kuvittelenko itsestäni liikoja? Olenko muuttunut sellaiseksi hirveäksi ulkosuomalaiseksi, joka koko ajan paasaa siitä, miten asiat ovat siellä toisessa maassa? (Olen.)
Luulin, että täällä olisi helppoa olla, kuin solahtaisi vanhoihin vaatteisiin. Mutta olen kasvanut ulos vaatteista. Suomen puhumisen pitäisi olla helppoa, mutta puheeseeni putkahtelee anglismeja, ja puhun muutenkin kuin keski-ikäiset (mitä toki olenkin). Kaupassa käymisen pitäisi olla helppoa, mutta eihän kaupassa ole enää muuta kuin seitsemänkymmentä makua proteiinirahkaa ja seitsemän euron kasvisnakkeja. Television katsomisen pitäisi olla helppoa, mutta siellä on vain julkkiksia, joita en tunne, kilpailemassa asioista, joilla ei ole väliä.
Minä ja Suomi olemme kuin pitkän tauon jälkeen tapaavat exät, jotka äkkiä tajuavat ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Istumme vaivaantuneina kahvilan pöydässä. Yritämme nostalgisoida menneitä, mutta yhteiset muistotkin kolahtelevat onttoina välillemme paisuvaan kuiluun. Minä olen muuttunut ja Suomi on muuttunut eikä meillä tunnu enää olevan mitään yhteistä. Minä menen kotiin ja Suomi menee omaansa ja yllämme roikkuu mähmäinen melankolia. Minä en halua katsoa sitä kohti ja täytän aikani pelaamalla kännykkäpelejä. Suomi juo kaksi kossupaukkua ja kuuntelee Eppu Normaalia repeatilla tyhjyyteen tuijottaen.
En minä tänne enää kuulu. Enkä minä kuulu Skotlantiinkaan, mutta sen olen sentään valinnut.
Sanovat, ettei itseään pääse pakoon, mutta eihän se totta ole. Olemme ainoastaan oppineet pitämään sitä raukkamaisena.
Sankarillisempaa olisi sietää harmaat nurmikot, harmaat taivaat, kassajonossa tiuskijat, seitsemänkymmentä eri proteiinirahkamakua, hyssyttely ja selkääntaputtelu ja vakuuttuneisuus siitä että Suomi on tasa-arvon mallimaa,
sen sijaan että lähtisi.
Jos lähtee, "katsoo jossain vaiheessa peilistä kuitenkin se sama ihminen".
Mutta eihän hän sama ihminen ole,
koska hän on lähtenyt.
Voiko pysyvästi elää maanpaossa? Maanpako on välitila, mutta onko välitilassa eläminen sallittua jos se on helpompaa? Jos sillä voi ostaa illuusion siitä, että on vähän vapaampi?
