Minä katselin asiakaspalvelupaidassani ympärillä seisoskelevia shaaleihin ja tweedtakkeihin pukeutuneita yläluokkaisia, ja mietin että minkä helvetin demokratian? Kukaan näistä ihmisistä ei ole koskettanut lähiötä edes kepillä.
Jos on päätynyt Brittien kirjallisuuskuplaan, näyttäytyy keski-ja yläluokkaisten toisilleen hymistely toki varmaan demokraattisena. He voivat yhdessä kuvitella kirjoittavansa maailman uudelleen.
Välillä keskiluokkaiset kirjailijat harrastavat hyväntekeväisyysprojekteja, joissa kirjailija menee kuukaudeksi lähiöön harjoittamaan luovaa kirjoittamista lähiöläisten kesken. Kuukauden huipennukseksi lähiöläiset tuodaan bussilla keskustaan kirjafestivaaleille. Heille ojennetaan kanapeeleivoksia tarjottimelta ja esitellään kirjakulttuuria. He näyttävät tyypillisesti näissä tapahtumissa olevan vähän hämillään, koska tietävät, etteivät he sinne kuulu. He saavat ehkä kätellä festivaalin johtajaa, joka tekee parhaansa vaikuttaakseen ihan tavalliselta ihmiseltä, ja sitten heidät jo ladataankin bussiin ja ajetaan takaisin lähiöön.
Kirjakulttuuria olen työni puolesta oppinut inhoamaan. Kirjakulttuuriin kuuluu kanniskella ympäriinsä kangaskassia, jossa lukee “I love books” tai “books are my cocaine” tai jotain sinne päin. Kirjakulttuuriin kuuluu julistaa jatkuvasti, että harrastaa lukemista ja että on pakkomielle ostaa kirjoja, joita ei sitten edes ehdi lukemaan, hehheh. Kirjallisuus on taiteenlajeista ylevin, ei mikään roskasakin stand up-komedia, tai herra paratkoon, televisio. Oma lukunsa ovat kirjakulttuurin ylimpään pantheoniin päässeet, kirjailijat, joiden ei enää tarvitse julistaa I love books! koska se on itsestäänselvää.
Minä olen heidän ympäristössään pelkkä sivuhenkilö, asiakaspalvelijoita he tuskin huomaavat. Joka vuosi tiimiimme hakee yläluokkaisissa yliopistoissa kirjallisuutta opiskelevia kaksikymppisiä, jotka tulevat haastatteluun ylimielisinä, vakuuttuneina siitä, että pelkkä kirjakulttuuriin kuuluminen takaa heille työpaikan. Miksi hait tätä työpaikkaa? Koska opiskelen kirjallisuutta, he vastaavat. Minä yritän olla pyörittelemättä silmiäni, koska he eivät selvästi tajua, ettei tämä ole mikään kirjallisuustyöpaikka, tämä on asiakaspalvelutyöpaikka. Kirjafestivaalilla on kahden kerroksen väkeä: kirjakulttuurin ihmiset, ja me, joiden tehtävä on hännystellä heitä.
(Selvyyden vuoksi: jotkut kirjailijat, kuten Val McDermid, ovat valtavan mukavia ja kohteliaita. Jotkut kirjailijat, name redacted, ovat ylimielisiä kusipäitä.)
Rakastan suomalaisia kirjastoja. Rakastan, että niissä voi 3d-printata nopan ja lainata kahvakuulan. Rakastan pikalainoja; rakastan, että ihmiset himoitsevat uutuuskirjoja niin paljon, että vievät ne viikoksi kotiinsa ja ahmivat nälkäisiin suihinsa. Rakastan kirjastojen kahviloita, joissa on järkevää lounaskeittoa ja lämpölevyn päällä pannussa Presidenttiä.
Onhan Briteissäkin kirjastoja, mutta niissä on lähinnä hyllymetreittäin kellastuneita yhdeksänkymmentäluvun pokkareita ja vitriineihin säilöttyjä satavuotiaita hakuteoksia, joihin päin kukaan ei vilkaisekaan. Kyse on tuskin halun puutteesta; varmasti kirjastojen työntekijät myös täällä päin haluaisivat jakaa ihmisille kahvakuulia ja kävelysauvoja, mutta määrärahat jaettiin rikkaiden taskuihin jo Thatcherin aikana.
Briteissä rikkaat eivät todellakaan mene kirjastoon, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan heidän olevan köyhiä. Vähän samaan tapaan kävi, kun Skotlannissa lanseerattiin äitiyspakkaus; rikkaat eivät halunneet ottaa laatikkoa vastaan, koska ilmaisten äitiyspakkausvaatteiden käyttäminenhän olisi vihjannut, ettei heillä olisi varaa parempiin.
Suomessa kirjastossa käyvät myös hyvin toimeentulevat. (Ainakin kuvittelen näin; kirjastolaitos ei tietenkään tilastoi kävijöidensä tulotasoa, mutta kai 47 miljoonaan vuosikävijään joku keskituloinenkin mahtuu.) Kirjastossa käyminen ei leimaa köyhäksi samalla tavalla kuin leipäjonossa seisoskelu.
Miksi minua korpeaa I love books! -kassia kanniskeleva sarjaostelija, mutta ei pikalainaa himoitseva kirjaston käyttäjä? Kai tämä on jotain köyhän katkeraa kitinää. Kirjastoon voi mennä haahuilemaan. Kirjatapahtumissa oletus on, että on rahaa. Sen takia ne festivaaleille raahatut lähiöläiset näyttävät niin orvoilta.
Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli lintuoppaita ja Valittujen palojen kokoelmateoksia, joihin oli surutta lyhennelty kokopitkiä romaaneja. Oli myös Rauni-Leena Luukanen-Kilden ufokirja, ja jotain terveysoppaita. Ei siis mikään kuratoitu “I love books!” -hylly. Mutta ala-asteen kirjastossa minä ramppasin jatkuvasti, koska kirjasto oli seurakunnan kerhon lisäksi köyhälle ainoa kynnyksetön harrastus. Lukeminen ei ollut mikään paremmaksi ihmiseksi tekevä harrastus, se oli vain saavutettavuutensa synnyttämä ihme.
Näin kirjakaupassa myynnissä pinssin, jossa luki
Pro Choice
Pro Books
Pro Feminism
Ja ehkä toistan itseäni, mutta mitä vittua ne kirjat siihen liittyvät? Eikö voi olla pro choice ja pro feminism ilman että samalla rehentelee lukeneensa tänä vuonna jo 72 obskuuria lit fic -romaania? Ei tietenkään, koska lukeminen on keskiluokkaisen omahyväinen itseisarvo, jolla hän voi rehennellä olevansa parempi ihminen.
Ei lukeminen automaattisesti sivistä ketään. Toistellaan, että "lukemalla voi elää tuhat elämää", mutta eiväthän ne mitään elämiä ole. Jos keski-ikäinen heteromies kirjoittaa jälleen kerran romaanin seksityöntekijän traagisen kurjasta elämästä, mitä lukija siitä kostuu paitsi stereotypioita?
Luin joskus Gail Honeymanin kehutun Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin, ja minua se lähinnä vitutti. Päähenkilön vaikutti jonkinlaiselta asperger-karikatyyriltä, sosiaalisesti kömpelöltä tontulta, jolle lukijan oli tarkoitus nauraa, ennen kuin paljastui että *gasp* hän olikin traumatisoitunut. Kirjoittaja kuvasi traumaa niin vaivaannuttavasti, että oli päivänselvää ettei hän tiennyt aiheesta mitään, paitsi että sillä saisi aikaan draamaa. Mitä ne kaikki tätä kirjaa rakastaneet ovat siitä saaneet?
Välillä Brittien työväenluokasta ponnistaa kirjailija, joku Douglas Stuart, jonka köyhyysromaani sitten voittaa Booker-palkintoja. Työväenluokkaisen kirjailijan tulee kirjoittaa kolkkoja tilityksiä lapsuudestaan, jossa isä tykittää heroiinia suoneen council housen vessassa ja koulussa homofoobikot hakkaavat joka välitunti. Sosiaaliporno on se hinta, jonka köyhä joutuu maksamaan päästäkseen piireihin. Heidän kirjojaan Elif Shafakit voivat sitten ahmia kuvottaviin ja surkeisiin yksityiskohtiin uppoutuen, että saavat orgasmoida luokkamatkaillessaan.
Tietenkin väkivaltaiset vanhemmat ja surkeat kunnan asunnot ovat monelle myös totta. Mutta ne ovat myös ainoa narratiivi, jota köyhä saa tässä maassa julkaista. Mitään sellaista ei sovi kirjoittaa, mikä ivaisi keskiluokkaa. Ainoastaan keskiluokkaiset saavat pilkata itseään (hashtag vainkeskiluokkajutut). Hehän ovat siihen riittävän fiksuja ja itsetietoisia, koska ovat lukeneet niin saatanasti kirjoja.
Tietenkin väkivaltaiset vanhemmat ja surkeat kunnan asunnot ovat monelle myös totta. Mutta ne ovat myös ainoa narratiivi, jota köyhä saa tässä maassa julkaista. Mitään sellaista ei sovi kirjoittaa, mikä ivaisi keskiluokkaa. Ainoastaan keskiluokkaiset saavat pilkata itseään (hashtag vainkeskiluokkajutut). Hehän ovat siihen riittävän fiksuja ja itsetietoisia, koska ovat lukeneet niin saatanasti kirjoja.
Edinburghin kirjafestivaali on murroksessa. Aktivistit ovat painostaneet festivaalia heidän sijoitusfirmasponsoristaan niin paljon, että festivaali on viimein taipunut tiputtamaan 20-vuotisen yhteistyön. Ja mikäs siinä. Baillie Giffordilla ei varmaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan, ja heidän vakuuttelunsa siitä, ettei heillä ole sijoituksia Israelissa ja lupaukset irtisanoutua ajan kanssa lopuistakin fossiilisista polttoaineista saattavat olla ihan puuta heinää.
Mutta mitä palestiinalaiset siitä kostuvat, että jälleen yksi taidefestivaali menee nurin rahojen puutteessa? Miten se heidän elämäänsä muuttaa?
Sijoituksia kovin kritisoinut Mikaela Loach on käynyt 22000 puntaa vuodessa maksavan yksityiskoulun. Hänen ei tarvitse koskaan mennä asiakaspalvelijaksi kirjafestivaalille, kuten minun.
Kirjafestivaali on sentään ollut työnantajana tähän asti kelpo, maksanut kunnollista palkkaa, kehittänyt ystävällistä työympäristöä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; Edinburghin elokuun festivaaleista iso osa ei vieläkään maksa työntekijöilleen yhtään mitään. Pleasance, joka veloittaa lipuistaan kymppejä ja esiintyjiltään tonneja, ei maksa asiakaspalvelutyöntekijöilleen penniäkään. Saavat he sentään nukkua ilmaiseksi hostellin dormissa elokuun ajan. Mutta Pleasancella ei tietenkään ole sijoitusfirmaa sponsorina.
Eläisinpä siinä idealistisessa maailmassa, jossa puhtaasti eettiset sijoitusyhtiöt syytäisivät taidefestivaaleille miljoonia! Baillie Gifford on tähän mennessä kustantanut kirjafestivaaleilla vieraileville peruskoululaisille joka vuosi ilmaiset lastenkirjat. Tekevätkö he tämän kiillottaakseen omaa julkisuuskuvaansa? No totta helvetissä! Mutta ei taidetapahtumia tehdä pelkästään pyhästä hengestä. Menisikö minä sinne töihin vuosi toisensa jälkeen, jos vanhempani olisivat sijoitusmiljonäärejä? Tuskin. Mutta siinä maailmassa minä en elä.
Toinen työnantajani Edinburghin tiedefestivaali on myös Baillie Giffordin sponsoroima, mutta yllättäen kukaan ei ole vaatinut tiedefestivaalia tilille tämän takia. Pelkästään taiteen on oltava moraalisesti puhdas vyöhyke. Kirjallisuus elää todellisuuden yläpuolella, jossain ylellisessä kuplassa, johon kuuluvien ei ole koskaan tarvinnut liata käsiään.
Mutta mitä palestiinalaiset siitä kostuvat, että jälleen yksi taidefestivaali menee nurin rahojen puutteessa? Miten se heidän elämäänsä muuttaa?
Sijoituksia kovin kritisoinut Mikaela Loach on käynyt 22000 puntaa vuodessa maksavan yksityiskoulun. Hänen ei tarvitse koskaan mennä asiakaspalvelijaksi kirjafestivaalille, kuten minun.
Kirjafestivaali on sentään ollut työnantajana tähän asti kelpo, maksanut kunnollista palkkaa, kehittänyt ystävällistä työympäristöä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; Edinburghin elokuun festivaaleista iso osa ei vieläkään maksa työntekijöilleen yhtään mitään. Pleasance, joka veloittaa lipuistaan kymppejä ja esiintyjiltään tonneja, ei maksa asiakaspalvelutyöntekijöilleen penniäkään. Saavat he sentään nukkua ilmaiseksi hostellin dormissa elokuun ajan. Mutta Pleasancella ei tietenkään ole sijoitusfirmaa sponsorina.
Eläisinpä siinä idealistisessa maailmassa, jossa puhtaasti eettiset sijoitusyhtiöt syytäisivät taidefestivaaleille miljoonia! Baillie Gifford on tähän mennessä kustantanut kirjafestivaaleilla vieraileville peruskoululaisille joka vuosi ilmaiset lastenkirjat. Tekevätkö he tämän kiillottaakseen omaa julkisuuskuvaansa? No totta helvetissä! Mutta ei taidetapahtumia tehdä pelkästään pyhästä hengestä. Menisikö minä sinne töihin vuosi toisensa jälkeen, jos vanhempani olisivat sijoitusmiljonäärejä? Tuskin. Mutta siinä maailmassa minä en elä.
Toinen työnantajani Edinburghin tiedefestivaali on myös Baillie Giffordin sponsoroima, mutta yllättäen kukaan ei ole vaatinut tiedefestivaalia tilille tämän takia. Pelkästään taiteen on oltava moraalisesti puhdas vyöhyke. Kirjallisuus elää todellisuuden yläpuolella, jossain ylellisessä kuplassa, johon kuuluvien ei ole koskaan tarvinnut liata käsiään.
