maanantai 30. joulukuuta 2024

F.S.938

Torinon Santuario della Consolata -basilikan seinillä on tuhansia pieniä naivistisia maalauksia, ex-votoja. Ex-votot ovat kiitoslahjoja. Niissä kuvataan vaarallista tapahtumaa, jossa maalauksen kohde on ollut osallisena, ja kiitetään pelastumisesta. Itse läheltä piti -tilanteen lisäksi niihin on aina kuvattu pyhimys tai jumalolento, jota kiitetään; kaikissa Santuario della Consolatan maalauksissa esiintyy Neitsyt Maria. 

Torinolaiset ovat selvinneet esimerkiksi polkupyörällä kaatumisesta, hammaslääkärikäynnistä ja jostain, mikä näyttää savuavalta hatulta. Neitsyt Maria leijuu mystisenä sumupilvessä tapahtumien taustalla. Joskus maalaukset ovat hyvinkin yksityiskohtaisia: lavallinen tynnyreitä kaatuu miehen päälle, joka on puristuneena traktorin ja seinän väliin. Ihmisiä makaa sikin sokin tiellä kaatuneen moottoripyörän vieressä. Mies jää junan alle, ja junan keulaan on maalattu sen numero: F.S. 938. Paljon on kuvia taistelukentiltä, ihmisistä sairasvuoteella, sotilaista palaamassa kotiin. Yleensä maalauksiin on kirjoitettu kiittäjän nimi ja tapahtuman päivämäärä, joskus myös “kiitos kun paransit minut syyskuussa 1940” tai “kiitos kun suojelit minua vaaralta”. 

Maalausjälki on usein kömpelöä, mutta tekninen taito ei tietenkään ole asian ydin. Asian ydin on todistusaineiston jättäminen: katsokaa, minut pelastettiin. Ehkä asian ydin on myös osoittaa jumalille, että todella on kiitollinen. Näkymättömän rukouksen sijaan kiitollisuudesta on todistusaineistoa, päivämäärin varustettuna. Saattaisit kuvitella, Pyhä Maria, että olen unohtanut miten pelastit minut, Giuseppen, raitiovaunun alta maaliskuun kuudestoista 1919! Mutta minä muistan! Ex-voto on lupaus josta on pidetty kiinni: jos onnettomuuden yhteydessä rukoilee pelastusta ja lupaa siitä hyvästä palvella jumalaa, on votiivitaulu tämän lupauksen täyttymys. 

Etelä-Edinburghin taivas on kelmeä, pahaenteinen. Vuoren siluetti on taivaanrannassa tummansininen, ja sen taakse laskeva keskitalven aurinko pyrkii. Yritän ehtiä takaisin kotiin ennen pimeää, mutta vaikeaa se on. 

Olen muuttanut pakon sanelemana tänne lähiöön, missä taivas tuntuu aina olevan matalammalla. Koko ikäni olen asunut kymmenen minuutin päässä lähikaupasta, mutta nyt lähimpään Lidliin pitää lampsia puoli tuntia. Tämä on tehnyt minusta yllättävän eristäytyneen. Ymmärrän olleeni etuoikeutettu, ymmärrän miksi lähiöissä muututaan näköalattomiksi; eihän täällä voi tehdä muuta kuin pelata jalkapalloa tai ampua poliisia ilotulitusraketilla. 

Lähiö rakennetaan, että köyhät ja alemman keskiluokan lapsiperheet voitaisiin laittaa jonnekin. Köyhille ei suoda historiaa, ei kahviloita, ei lähikauppoja. Heille suodaan rypäs identtisiä asuintaloja ja nurmikkopläntti. Eivät nämä yhteisöjä ole. Nämä ovat paikkoja, jonne ihmiset tulevat nukkumaan. 

Leithin puistoissa oli penkkejä ja kukkaistutuksia, meidän lähiöläisten puistot ovat jättömaata. Täällä kaupungin reunoilla on muinoin ollut peltoja ja maatiloja, ja niiden on annettu kasvaa umpeen. Talvella horsmankukat ja ohdakkeet kuivuvat ruskeiksi talventörröttäjiksi pelloille, joita halkovat asvaltoidut polut.  

Jotenkin on taas joulukuun loppu. Vuodet menevät poikittain, humisten. 

Vaellan läpi vettyneen nurmikon ja kaljujen pensaiden kohti pellon reunalla olevaa metsää, jossa kasvaa ikivanhoja marjakuusia ryhmyisine runkoineen. On muratin peittämiä jalavia, saniaisia, piikkipaatsamapuskia, vanhan kivisen tallirakennuksen umpeenkasvaneet rauniot. 

Usein saan vaeltaa ihan yksinäni. Tämä ei ole populistinen puisto, mikään yleisöä kosiskeleva keskustan Meadows kirsikkapuineen ja piknikmaastoineen. Ja tästähän minä tavallaan pidän. Suomalaisena arvostan sitä, että voin rämpiä jättömaalla tunnin näkemättä yhtäkään vastaantulijaa. 

En tiedä miksi mietin ex-votoja täällä suolla vaeltaessani. Ehkä vain pidän niiden toteavasta tavasta näyttää kamalia asioita. Vuosi on taas ollut pääpiirteittäin raskas, takkuinen. En halua lukea yhtään influensserin siloittelevaa vuodenloppupäivitystä, jossa tuoksukynttiläsponsorin kanelinkatkuisiin purnukoihin tarrautuen hymistellään, miten ihana ja tahraton koko vuosi on ollut. 

Votiivimaalaus ei siloittele, se katsoo kohti: tässä makaan härän raadeltavana keskellä pihamaata. Kuvittelen, miten nämä ihmiset ovat aikoinaan menneet paikallisen taiteilijan luo ja tilanneet maalauksensa: härkä raateli minut. Piirrä minut siihen maahan makaamaan, härkä vihaisena hyökkäysasentoon. Verta oli paljon, sitä voit sutia ihan reippaalla kädellä. 
Jäin junan alle: näin (käy maahan makaamaan kyljelleen). Junan numero oli F. S. 938, jos se on tärkeää. 
Jäin melkein kiinni pettämisestä, mutta kiitos Jeesuksen onnistuin välttymään siltä, enkä koskaan uudestaan enää aio. Maalaa minut alasti sänkyyn, ja Joaquin pakenemaan ikkunasta. Aviomiehelläni on viikset, ja beige kauluspaita, ja hän on juuri tulossa makuuhuoneen ovesta sisään. Huone on sininen, sellaisena minä sen muistan. Annoin itseni joutua Joaquinin nuoruuden ja viettelevien puheiden valtaan, mutta mieheni rakastaa minua eikä ansaitse tätä. Kirjoita se siihen kuvan alalaitaan. Kirjoitathan. Se on tärkeää. 

Minun ex-votooni maalataan lähiö, identtiset maitokahvin värisiksi rapatut pientalot, matalalla roikkuva taivas, autius, minä taivaltamassa moottoritien laitaa Fort Kinnairdin ostoskeskukseen ostamaan sukkia. Mutta taulua ei voi vielä maalata. Lähiöstä ei ole selvitty. Ei ole ketään, ketä kiittää. 

Käännyn kotiin päin. Äitini katsoisi näitä talventörröttäjiä ja sanoisi: miten on hienon näkösiä nuo kuivuneet horsmat. Eihän hän väärässä olisi. Olen vastustanut lähiötä ja tämän umpeenkasvaneen viidakon vieressä asumista, koska tuntuu että sille antautuminen merkitsee jotain lopullista; maailmalta katoamista keittiöjakkaran ääreen. Mutta suolla tuntuu sentään olevan jonkinlainen sielu, vaikka lähiöllä ei. Asioiden sielu on etsimällä etsittävä ja projisoimalla projisoitava. Merkitys täytyy rakentaa. 

Maria, jumalansynnyttäjä: onko niin, että nämä ikivanhat marjakuuset ja saniaiset antavat tälle paikalle merkityksen? Antavat merkityksen minun täällä olemiselleni? Eikö niin, että raitiovaunun alle jäänyt Giuseppe maalautti tauluun tapahtuman merkityksen? Onko meillä lupa tehdä näin?