First world problems: bloggaamisen vaikeus

Kun aloitin bloggaamisen ensimmäistä kertaa joskus 12 vuotta sitten (!), tuntui se paljon kevyemmältä. Blogi toimi itselleni jonkinlaisena taiteellisena tapana laajentaa oman pääni sisältöä, vapaana temmellyskenttänä jossa korrekti muoto oli toissijainen. Blogeja ylipäätään oli koko maailmassa ehkä viisi, eikä kukaan (mukaan lukien minä) tiennyt, mitä niihin olisi pitänyt kirjoittaa. Puhumattakaan mistään kuvien lataamisesta. Minne niitä olisi ladattu? Kuka niiden ilmestymistä näytölle olisi jaksanut odottaa minuuttikaupalla?

Kovin paljon on muuttunut. Altavistan tilalle tuli Google, sitten tulivat livejournalit ja bloggerit ja koko sosiaalisen median käsite. Nykyään jokaisella ajassa kiinni olevalla on blogi, jossa kirjoitetaan, että "Ostin tällaset housut (Instagram-kuva housuista)!!! Ja käytiin Tsibun kans lounaalla (Instagram-kuva sushista) <3<3<3!!!". Aiheet ovat pirstoutuneet temaattisiksi: on raskausaikablogeja ja niiden jälkeen kotiäitiysblogeja, lemmikkiblogeja, ruokablogeja, sisustusblogeja, Uuden Suomen huru-ukkoblogeja, "kadehdi porvarillista elämäntapaani"-blogeja, joissa koirille ostellaan Burberry-sadeviittoja, ja varmaan tuhat muutakin genreä, joista olen ulkona koska olen kalkkis. Betty Whitellakin on Twitter-tili, ja se on sentään päälle 90.

(Twitteristä en ole kyllä koskaan tajunnut mitään. Kaikki Twitter-päivitykset näyttävät tältä:
"So excited about #asdfgasfdfasdfjhkjhk!! Hey @KatyPerry, check this out: http://tinyurl.com/aousa67")

Bloggaajien odotetaan nykyään olevan ihmisten sijaan puolijumalia. Väärässä ei saa olla, eikä tietämätön. Bloggaajien takana seistään viimeiseen asti tai sitten niitä vastustetaan ihan periaatteesta, minkä voi päätellä niistä kaikista "Eeva sä oot Suomen paras kolumnisti ja aina oikeessa!!!1<3<33"- ja "vittusaatana kun nämä punavuorelaishipsterit päästetään täällä mediassa ääneen vaikka ne oikeasti tiedä mistään mitään toisin kuin minä" -kommenteista.

Ahdistaa. 12 vuoden takainen vapaus kirjoittaa blogiin ihanmitävaan ei enää ole tavoitettavissa, koska minä hetkenä hyvänsä joku saattaa tulla haukkumaan läskiksi tai tyhmäksi, tai päätyä blogiin hakusanalla tissit. Ei sellaista ennen käynyt. Ainoa tapani kirjoittaa hyvin on hävettävän antaumuksellinen tunnepitoisuus, mikä antaa kaiken maailman trolleille (kyllä ei ollut trolleja 12 vuotta sitten! Paitsi niitä pitkätukkaisia rumia nukkeja!) ja harrastelijakriitikoille jatkuvaa naputtamisen aihetta. Olen kateellinen niille älykkäille bloggareille (ja Stephen Frylle), jotka tietävät kaikesta enemmän kuin minä. Tavoittelen salaa intellektuellia sisältöä, mikä kuitenkin aina hyytyy vain puristavaksi ja pakonomaiseksi tavoitteluksi; jos kykenen hetken jäljittelemään mielikuvaani älykkyydestä, olen ohikiitävästi tyytyväinen kunnes löydän taas uuden, entistä intellektuellimman blogin, ja rima vain nousee. Pohjattomuus ja rajattomuus, netin siunaus ja ongelma; kaipaan takaisin niihin vuoden 1998 aikoihin kun Twitteriä ei osattu kuvitellakaan ja modeemiyhteys raksutti irc-galleriaa auki tuskaisen hitaasti, kunnes joku soitti äidin lankapuhelimeen ja yhteys katkesi.

Niin mitä järkeä tähän informaatiotulvaan on aloittaa vielä yhtä joutavaa ajatushautomoa? Varsinkaan sellaista, jossa ei tule esiintymään yhtään Instagram-kuvaa Flow-festareilta tai punavuorelaisravintolasta tai samasta baarista bongatusta BB-Jonnesta (pakko siellä on joku Jonnekin olla), tai jossa ei kerrota hyviä vinkkejä vinttikoiranomistajille tai kestovaippojen ompeluun?

Toivoin jotenkin, että olisin onnistunut perustelemaan tällä bloggauksella itselleni tämän blogin olemassaolon, mutta kaiken yllämainitun jälkeen kirjoittaminen tuntuu entistä älyttömämmältä. Aion silti jatkaa, koska tällä hetkellä tuntuu että saan kirjoittaa vain vaikeita ja vastentahtoisia asioita. Sähköposteja, joita en halua lähettää. Työhakemuksia, joita kirjoittaessani tiedän etten saa kutsua haastatteluun. Apurahahakemuksia, joihin tulee kielteinen päätös. Lomakkeita, selvityksiä ja perusteluja. Minua lohduttaa ajatella, että on joku paikka, jonne voin kirjoittaa auki itseäni, en pelkkiä paperisia argumentteja.

Toinen, homehtunut perusteluni on tämä: minä olin täällä ensin. Deal with it, 2000-luvulla syntyneet teinit, joiden ei koskaan tarvitse kelata VHS-nauhoja oikeaan kohtaan. Deal with it.