tiistai 7. tammikuuta 2014

End of an era

Selailen työpaikkailmoituksia. Haetaan seuraavia:

B2B-myyjä.
Vuoropäällikkö.
Ajanvaraaja.
Palveluedustaja.
Aarporaaja.

Näihin en kykene. Eikä kyllä otettaisikaan.
Lisää tutkintoja ei anneta eikä kaivata.
Nykyisissäkin tarpeeksi.

He kasvavat ohitseni, ajanvaraajat, henkilöstöpalvelijat,
tiedottajat, johtajat, arkkitehdit, mitkälie.

Minulla on tapana jäädä lähtöruutuun maleksimaan, ja olen tullut siinä välissä jo niin vanhaksi ettei Alkossakaan kysytä papereita.

Ja ehkä on niin, ettei elämäni tule onnistumaan.

Ehkä on niin, ettei minusta tule häntä, joka ajaa moottoripyörällään aavikolla ja tuntee olevansa elossa.
Eikä häntä, josta tehdään Imageen syvähaastattelu.
Eikä häntä, joka liikkuu huoneen halki niin sulavasti, että kaikki toiminta pysähtyy hetkeksi.
Eikä häntä, joka seisoo pilvenpiirtäjän katolla Stoli-pullo kourassa, rööki huulessa, hiukset tupeerattuna ampiaisenpesäksi (koska hän on fiktiota).
Eikä häntä, joka luo pelkästään ranteensa tai silmiensä tai leukaluunsa liikkeellä kokonaisia maailmoita.
Eikä häntä, joka omistaa elämänsä näyttämötaiteelle.
Lastensairaaloille.
Orankien hyvinvoinnille.
Aarporaamiselle.
Rahalle.
Rakkaudelle.

Tai edes häntä, joka tyytyisi vähempään.

Ehkä ei ole edes häntä, joka katsoisi silmiini ja näkisi niissä jotain enemmän, jonkin lupauksen lahjakkuudesta, josta minulla ei vielä ole tietoa: mentori, jedi, mystikko, pygmi, lentävä apina, holmesilaiseen dedusointiin (my word; I like it) kykenevä nero.

Minä tiedän ainoastaan miten luetaan metrokarttaa,
miten tarkkaillaan ihmisiä,
miten nähdään se sana, joka ei toimi lauseessa (jos kyseessä on jonkun toisen lause),
miten kiroillaan ponnekkaasti,
miten nauretaan unohtaen, että on rumat hampaat, joita ei pitäisi varmaan paljastaa,
miten itketään tupakka suupielessä,
miten laitetaan Joy Division liian kovalle kuulokkeisiin ja annetaan sen täysin kirkasotsaisesti upota siihen teini-ikäiseen osaan minuutta, joka tietää ettei missään ole toivoa vaikka on ehkä sittenkin, mutta mistä meistä kukaan tietää.

Ja ehkä on niin, että turvallisesta betonista rakennetun Hervannan katuja alkaa rummuttaa tammikuinen sade. Kello on kolme ja jossain ajaa joku autoa.
Autokuski ei ole mennyt nukkumaan.
Minä en ole mennyt nukkumaan.
On mariininvärinen yö, johon reikiä puhkovat vain loppiaiselta jääneet jouluvalot.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti