En friche

Harvoin nykyään saa oikeutettua itselleen jotain niin luksuriöösiä kuin päivän verran vapaata joutelehtimista. Ajattelee näin: jos nyt vähän aikaa tässä maleksin - EI, TEE JOTAIN - tai jos leipoisin vaikka keksejä - EI, TEE JOTAIN - katsoisin jakson Goggleboxia - EI: TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, niin että vaikka lopulta kuitenkin päätyy maleksimaan ja leipomaan keksejä ja katsomaan jakson Goggleboxia, painaa niiden takana syyllisyys siitä, että eikö taaskaan mitään parempaa.

Sitten jos jostain tahdonvoiman kevään deadlinen oikusta saa saman päivän aikana luotua tyhjästä erilaisia kirjallisia artefakteja: lyhytelokuvan käsikirjoituksen, pitkän elokuvan outlinen, personal statementin, tuntee olevansa ihan eri ihminen.

(Vaikka houkuttaisi, ei nyt ole oikea hetki miettiä sitä, olisivatko ne voineet olla parempia - totta kai olisivat, kaikkihan aina voi, riittämättömyyden panta ei lakkaa kiristymästä niin kauan kuin jotain tulee luotua näkyväksi, eikä se koskaan tiivisty aivan siihen muotoon kuin oli alunperin aiottu  - sen aika on seuraavana päivänä, kun äkkiä tukehtuu häpeän ja epäilyksen alle: mitä helvettiä menin tekemään, nielaiskoon minut maa.)

Harvinaisesta aikaansaamisen tunteesta humaltuneena sitten joutelehtii kyllikseen: seuraa jonkin aikaa vihreäbarettisia trenssitakkeihin pukeutuneita herrasmiehiä, jotka kokoavat käyrätorviaan ja saksofonejaan kirjastotalon puistossa esiintyäkseen, ja haaveilee kepeästi puhallinorkesteriin uudelleen liittymisestä; instrumentin virittämisestä, tahtien laskemisesta, klarinettistemmojen sovittamisesta yhteen trumpettien kanssa, tuubaa vastaan.

Jatkaa matkaa; korjaa hieman ryhtiä, kun vastaan kävelee joku omiin kauneusmieltymyksiin osuva henkilö - typerää, mutta menköön, kun on kuitenkin kevät...

Menee kahvilaan: juo teetä niin hitaasti, että se ehtii jäähtyä, mutta ei silläkään lopulta ole juuri väliä; lukee Donna Tarttia verkkaisesti, joka lauseeseen perehtyen, selviää vain viitisenkymmentä sivua, mutta ei kai tänään lasketa. Selailee Hesarin, lähinnä kulttuurisivut, niistäkään ei jää mitään mieleen. Sekin on hyvä.

Näistä voi nauttia, tämän päivän ajan, hitaista siirtymistä. Tuntuvat ansaituilta. Seuraavana päivänä ne ovat taas kaikonneet. Oma keskeneräisyys palaa kummittelemaan. Kai siihen on totuttava.