Ankkuri

Puolalaisten ruokakauppojen ikkunoissa mainostetaan karppeja. Karppi ostetaan jouluksi. Se laitetaan kaupassa muovipussiin ja kotona kylpyammeeseen. Siellä karppi uiskentelee pientä ympyrää, kunnes se jouluaamuna laitetaan pataan.

Karppi edustaa marginaalisempaa joulua keskustan ulkopuolella. Keskustassa on pröystäilevä, kapitalistinen joulu: maailmanpyörä, joulukuusilabyrintti, luistinrata; keskieurooppalaisen näköisiä kojuja, jotka myyvät hehkuviiniä ja tekolunta ja porontaljoja.

Princes Streetiä ei pääse eteen- eikä taaksepäin, varsinkaan viikonloppuisin. Glasgow’sta tulee aamupäivällä junalastillinen ihmisiä, jotka kuvittelevat tulevansa viettämään viihtyisää ja maagista päivää joulumarkkinoille. Heidän kuvitelmastaan jäävät uupumaan toiset junalastilliset ihmisiä, jotka ovat ajatelleet samoin, ja jotka tekevät joulumarkkinoista läpipääsemättömän, kastanjankatkuisen ihmishelvetin, jossa britit yrittävät hillitä vihaista tuhahteluaan ja minä en.

Pakenen keskustasta Stockbridgeen laulamaan kauneimpia joululauluja. Merimieskirkon pastori on ajanut Lontoosta pohjoiseen takakontti täynnä Turun sinappia, Presidenttiä, luumumarmeladia ja joululauluvihkoja. Suomalaiset tai suomalaisiin liittyvät asettautuvat kellaritilan klaffituoleille ja laulavat kuuliaisesti vihosta Arkihuolesi kaikki heitä. Lapset eivät perusta melankolisista lauluista ja juoksentelevat riemusta kiljuen ympäri huonetta. Ei tämä heidän tilaisuutensa ole, vaikka heidät raahataankin mukaan tekosyyksi; meitä aikuisia vartenhan tämä on, juuriltaan lähteneitä.

Takarivissä istuu vakavakasvoisia vanhuksia vakavissa palttootakeissa. He eivät juuri hymyile tai puhu kenellekään. Minä en tiedä mikä heidän tarinansa on, koska he eivät jää turisemaan joutavia glögilasin ääreen; kai he tulevat, koska tämä ankkuroi heidät johonkin. Ehkä heijastelen. Minuthan se ankkuroi.

On näitä ruuhkavuotisia lapsiperheitä, jotka tulevat kiemurtelevien leikki-ikäistensä kanssa ja hössöttävät tärkeinä korvapuustipöydän takana, koska sekin ankkuroi heidät johonkin. On opiskelijoita, jotka ovat laulamassa muka läpällä; oikeasti, koska se vähentää turvattomuuden tunnetta lohduttomassa maailmassa. On lasten skotlantilaisia isovanhempia, jotka opettelevat suomea voidakseen puhua sitä lapsenlapsilleen.

On Ruskeasilmäinen vieressäni klaffituolilla, hapuilemassa paksulla aksentillaan Sibeliusta. En khai-pa khul-ta-khaan. Minua liikuttaa, koska hän yrittää vuokseni. Hän on käynyt täällä jo kaksi vuotta kanssani tuijottamassa näitä käsittämättömiä laulunsanoja ja kuuntelemassa haparoivaa pianosäestystä. Nyt hän on aloittanut suomen tunnit ja taivuttaa verbejä ylpeänä ja lähettää minulle viestejä joissa lukee “Minuus kaksitoiste Rovaniemissa keskiviikkona!” enkä minä raaski korjata hänen kielioppivirheitään.

Merimieskirkon pastorilla on villatakki ja converset ja hän lukee meille punakantisesta Raamatusta jouluevankeliumin. Ja tapahtui niinä päivinä; me kokoonnumme kerran vuodessa community centren hilseilevään kellariin, koska lohtu on sitä, että vaikka mikään ympärillä ei ole pysyvää, menee Heinillä Härkien Kaukalon vielä samalla tavalla kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä vuotta sitten; lohtu on sitä, että vaikka Home Office jakelee kylmäkiskoisia karkotuskirjeitä, haluaa joku kuitenkin lukea meille jouluevankeliumin ja kaataa pahvimukiin haaleaa glögiä. Täällä se, mitä alunperin olimme, saa hetken olla näkyvillä: voimme näyttää sen puolisoillemme, lapsille, appivanhemmille. Näin minä kasvoin, näin kasvoivat nämä muutkin, meidän outoutemme ja vinoutemme ei olekaan mikään yksityinen kuriositeetti: sen validiutta on tukemassa kokonainen huoneellinen aikuisia ihmisiä, jotka eivät selviä Sylvian Joululaulun kolmannesta säkeistöstä kuivin silmin.

Minä ostan merimieskirkolta ylihintaisen luumuhillon ja levyn Fazerin hasselpähkinäsuklaata. Ruskeasilmäinen ostaa mukillisen glögiä ja jää vaihtamaan kuulumisia suomen kurssilla tapaamiensa isovanhempien kanssa, jotka ovat tulleet hänen laillaan hapuilemaan laulun sanoja solidaarisuussyistä.

Päivät viheltävät ohi itsestään, ilman että saan tehtyä mitään. Vuoden viimeiset metrit hupenevat olemattomiin ja niiden yllä leijuu paniikki: tämäkin deadline menee taas ohi ilman että olen tehnyt LinkedIN-profiilia tai nettisivua tai esseekokoelmaa tai minkäänlaista urasuunnitelmaa koko VUONNA. Ja nyt on oikeastaan turha edes aloittaa, koska en minä niitä kahdessa viikossa kuitenkaan valmiiksi saa. Ainoa mihin voin luottaa on sohvalla istuminen, vilttiin kietoutuneena, klementiinejä mutustellen. Puut ovat menneet nukkumaan, ja nukkumaan haluaisin minäkin. Synninpäästöä tälle ei tunnu löytyvän oikein mistään.