Arse End of the Year

Ensin on välipäivät, ja välipäivistä en pidä. Herään väsyneenä, jatkuvasti väsyneenä, koko vuoden väsymys tuntuu vyöryvän päälle yhden viikon aikana. Lämmitys menee päälle kymmeneltä, sitä ennen täytyy ehtiä käydä suihkussa, koska sitten tuntiin ei taas voi. Boileri hurisee yhteentoista, napsahtaa pois päältä ja sitten kylmyys alkaa taas hiipiä takaisin nurkkiin. 

Joulukuusenraatoja kannetaan kadunkulmiin muistuttamaan siitä, että on aika palata arkeen, vaikka en haluaisi; joulukuun ainoa lohtu ovat olleet erkkeri-ikkunoissa seisovat nelimetriset tuuheat kuuset, joita olen käynyt vakoilemassa Ruskeasilmäisen kanssa rikkaiden ihmisten kaduilla. Nyt ei ole niitäkään. Tammikuu jättää jälkeensä vain jätettä ja katumusta ja levottomuutta. Mutta vielä ei ole edes tammikuu. On välipäivä. Do you have a word for that? The betweeny days? No, but I've heard it referenced to as the Arse End of the Year.

Alice soittaa. Hän on löytänyt merenrannalta kuolleen hylkeen eikä ole raaskinut jättää sitä ympäristöviranomaisten armoille. Alice on palannut nylkemään hylkeen yöllä pimeyden turvin ja ottamaan talteen sen silkkisen, hopeisen turkin. Sheffieldiläinen eläintentäyttäjä on neuvonut häntä käsittelemään sen alunalla ja suolalla. Alice on ottanut mukaansa myös räpylät (niissä on suuret kynnet, näen kuvasta jonka hän lähettää minulle myöhemmin) ja sankollisen hylkeenrasvaa, jonka hän on käynyt kaatamassa vihamiehensä postilaatikkoon. Loput hylkeen ruumiista hän on työntänyt takaisin mereen. Tämä tuntuu jotenkin sopivalta tavalta hyvästellä vuosi 2020. 

Sitten on uusivuosi, ja uudesta vuodestakaan en pidä. Siihen sisältyy päivänä liikaa taikauskoa ja perfektionismia, joita en kuitenkaan kykene väistämään; pitäisi aukoa ovia keskiyöllä ja syödä niin ja niin monta rypälettä, heittää vanhat vaatteet menemään, nähdä vuoden ensimmäisellä kävelyllä juuri oikeanlainen lintu joka ennustaisi hyvää onnea, valaa tinasta rahaa sen sijaan että kuolemaa. Tällainen tekee minusta levottoman, ja koska muutenkin syyttelen itseäni ties mistä, en halua syyttää itseäni vielä siitäkin että olen vääränlaisen aamiaisen syömällä tuominnut koko vuoden epäonnistumaan.

Vuoden vaihtuessa juon mustaherukkamehua ja katson Zootropolista. Leithin telakalla seisovien laivojen sumutorvet huutavat keskiyöllä kolme minuuttia. Se kuulostaa Roy Anderssonin elokuvan soundtrackilta, samalla jotenkin majesteetilliselta ja pahaenteiseltä. Naapuri karjuu parvekkeelta happy new year! ja minä palaan katsomaan Zootropolista. En tee yhteenvetoa viime kuukausista enkä anna minkäänlaisia lupauksia.

En uskalla astua vuoden varpaille toivomalla siltä yhtään mitään. Asioiden perään haikailu tuntuisi nykyolosuhteissa naiivilta. Kuulen jo kyynisen line managerini nauravan  epäonnistuneille suunnitelmilleni; hänen mielestään vuodet pilaavat juuri ne ihmiset, jotka julistavat että "tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä!", eikä hänkään, vanha ateisti, ole siis vapaa näihin päiviin liittyvästä taikauskosta. 

Jos uskaltaisin toivoa, toivoisin että olisi valoisaa ja kevyttä, olisi lauluja, välillä sellaista naurua jonka aikana hetkellisesti unohtaa että mitään kärsimystä koskaan olikaan. Haluaisin edes kerran istua jossain kukkulalla ja katsoa kaukaisuuteen. Haluaisin jotenkin henkilöidä sitä kiikaroivaa puu-ukkoa jonka merimiessetäni veisti minulla ylioppilaslahjaksi ja jonka pohjaan on kaiverrettu

olkoon näköpiirin takanakin avointa vettä