Farkkutakki

Roikun esitysten välisillä tauoilla Mian ja Harveyn kanssa. He ovat teoksen toiset esiintyjät, minua yli kymmenen vuotta nuorempia. He ovat nuoria ja energisiä ja viehättäviä ja puhuvat koko ajan toistensa päälle. He jaksavat vielä kolmen esityksen jälkeen lähteä keskenään baariin, samalla kun minä haluan vain katsoa Netflixiä vaakatasossa. 

He ovat kasvaneet erilaisessa asenneilmapiirissä. En tiedä mistä heidän taidekoulutuksissaan on puhuttu. Varmaan kaikesta edistyksellisestä ja valveutuneesta. Meillä puhuttiin kuivia postmodernismista ja poststrukturalismista, jotka olivat käsitteinä jo varmaan 2000-luvun alussa vanhentuneita. Sukupuolesta ja sen moninaisuudesta ei puhuttu. Valtasuhteista ei todellakaan puhuttu, niitä vain toteutettiin.

Olen muistellut Noah Baumbachin While We're Youngia: Ben Stiller ja Naomi Watts ovat nelikymppinen pariskunta, Ben Stiller yrittää raapia kasaan dokumenttielokuvaa eikä halua hyväksyä että hänellä on nivelrikko, koska se on vanhojen ihmisten tauti. Heidän tapaamansa Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin esittämät Bushwickissä asuvat hipsterit ajelevat fiksipyörillä ja tekevät artesaanijäätelöä. Heidän elämänsä vaikuttaa… elävämmältä; he näkevät vaivaa asioiden eteen, järjestävät spontaaneja katujuhlia ja kuuntelevat levynsäkin vinyyliltä.

Tältä minusta tuntuu Mian ja Harveyn seurassa. He käyvät kaiken maailman cooleissa glasgowlaisissa queer-baareissa pandemiasta huolimatta, pukeutuvat huolettomasti shortseihin ja legginseihin, leikkaavat itselleen undercutin lähiöparturissa ja kuuntelevat Spotifysta obskuureja ukrainalaisia kappaleita joissa lesborakastavaisista toinen on kuolemassa syöpään.

Harvey lukee kirjoja - tietenkin paperisia, samalla kun minä viittä kirjaa yhtä aikaa Kindlestä - ja on kovaääninen ja anteeksipyytelemätön. Mia kasvattaa intohimoisesti huonekasveja, siinä missä minä saan pari rönsyliljaa menestymään. Hän opiskelee seksuaalikasvatusta, ja lähettää esityksen tuottajalle sähköpostia jossa pyytää lisäpalkkaa siitä, että joutuu aina esitysten jälkeen raahaamaan esiintymisasunsa toimistolle, vaikka tähän menee ehkä 15 minuuttia. Hänen sukupolvensa osaa ottaa tilaa ja vaatia oikeuksia; minun taiteilijasukupolveni opetettiin kerjäämään ja anteeksipyytelemään ja ottamaan mitä sai.

Heidän vaivattoman tuntuisesta energiastaan on helppo huumaantua, mutta sen vaikutuspiirissä oleminen on kuluttavaa: minun täytyy teeskennellä ymmärtäväni kaikki viitteet ja sanonnat ja meemit, koska he ovat nuoria ja olennaisia ja saavat sanoittaa maailman. Jos en ymmärrä jotain viitettä, on siinä se riski että vaikutan heti kelkasta jääneeltä ja seniililtä. Minun suuntaani liikettä ei koskaan tapahdu, koska minun sanontani ja viitteeni olivat ajankohtaisia joskus viisitoista vuotta sitten, mutta nyt niistä on parempi vaieta, koska ne ovat vanhan ihmisen horinaa. Jos erehtyy vertailemaan mennyttä ja nykypäivää ääneen, voi äkkiä olla old man yells at cloud.

Ohjaajamme on minuakin vanhempi eikä edes yritä teeskennellä ymmärtävänsä meemejä, vaikka näenkin että hän selvästi haluaisi ymmärtää. Jossain vaiheessa on kai pakko hyväksyä pudonneensa kelkasta.

Adam Driver soittaa Ben Stillerille Eye of the Tigeria, mihin Ben Stiller sanoo “I remember when this song was just considered bad”. Mialla on Space Jam-paita, vaikka ei hän Space Jamia ole edes nähnyt: minun sukupolveni huonoista elokuvista on tullut pelkkiä kulttuurisia viitteitä, joihin minulla ei enää ole omistusoikeutta.

En tiedä missä vaiheessa jako korkea- ja matalakulttuuriin lakkasi nuorille taiteentekijöille olemasta. Heille Love Islandin katselu ja analysointi on arkipäivää. He eivät häpeä käyttää populäärikulttuuria työnsä lähteenä; kaikki materiaali on samalla viivalla, oli se sitten Dostojevskia tai Cardi B:tä.

Kun minä opiskelin taidetta, Bachelorit ja Survivorit piti katsoa yksin salaa pimeässä olohuoneessa eikä niistä hiiskuttu kenellekään. Kaksikymmentä vuotta sitten rajat oli vedetty tiukkaan: matalakulttuuri oli kaikkea mitä televisiosta tuli, ja korkeakulttuurista piti erikseen mennä nauttimaan paikkoihin (teatteriin, oopperaan, kirjastoon). Internetiä ei vielä ollut samanlaisena kaiken läpäisevänä, demokratisoivana voimana. Kun kanssaopiskelijani turhautuneena mainitsi kaipaavansa musikaaleja, muistan vastuuopettajani tuhahtaneen “siitä vaan, jos haluaa viihdettä”. Viihde oli minun opinahjossani kirosana, johon ei saanut koskea pitkällä tikullakaan jos halusi jotenkin säilyttää uskottavuutensa taiteilijana.

Mia ja Harvey ovat tietenkin kasvaneet maailmassa, jossa kaikki on tietokoneella tai puhelimessa: ooppera, Temptation Island, Tarkovski. Kulttuuri on demokratisoitunut, koska sen eteen ei tarvitse tehdä mitään erityisiä liikkeitä. Minä tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että katson Drag Racea, ikään kuin se jotenkin turmelisi taidetta opiskelleet aivoni. Kaikkihan nykyään katsovat Drag Racea, ja nuoret taiteilijat varmaan analysoivat sen merkityssisältöjä samalla tavalla kuin Mia ja hänen kumppaninsa analysoivat Love Islandia kun katson sitä heidän sohvallaan.

Minun päässäni kaikuu edelleen siitä vaan, jos haluaa viihdettä.

Voiko ihmisiin löytää todellista yhteyttä sukupolvikuiluista huolimatta?

Minä voin tehdä heidän kanssaan yhteistyötä, mutta eivät he voi koskaan tehdä minun kanssani samalla tavalla yhteistyötä, koska he tietävät etten ole relevantti. He ovat 29-vuotiaita ja he saavat sanella kulttuurin lait. Ei tähän mitään tuomitsevaa liity. He tietävät sen samalla alitajuisella tavalla, kuin minä kaksikymppisenä tiesin ettei 35-vuotias ystäväni ollut relevantti, koska maailma ei ollut tehty häntä varten.

Minä voin yrittää roikkua mukana heidän keskusteluissaan, mutta en voi heidän laillaan käyttää huolettomasti legginsejä housuina, koska legginseissä ulos meneminen tuntuu edelleen siltä kuin olisin alasti.

Hekin jo tietysti panikoivat siitä, että ovat kohta kolmekymmentä. Minä koin olevani ikäloppu jo kaksikymppisenä, ja sitten kolmekymppisenä, ja nyt nelikymppisenä. Vanhuuden kokemus näyttää olevan tällainen asia, jossa maalitolpat siirtyvät siirtymistään. Täältä käsin kaksikymppinen näyttää lapselta. Kaksikymppisenä nelikymppinen näyttää eläkeläiseltä.

Ennen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä.

Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen. Mia ja Harvey eivät tule koskaan ymmärtämään, että minä olin vielä lukiossa kun homoseksuaalisuuteen yllyttäminen oli Suomessa laitonta.

Ben Stiller jahtaa nuoruuden hehkua ja ostaa fiksipyörän ja lierihatun kun Adam Driver yllyttää. Lierihattu ei tietenkään tuo nuoruutta takaisin, ja Adam Driverkin osoittautuu vähän kusipääksi, kuten lähes kaikissa rooleissaan.

Olen haksahtanut samaan ansaan kuin Ben Stiller. Olen juopunut nuorten kaaoottisesta energiasta, ja Mia on yllyttänyt minua ostamaan farkkutakin kirpputorilta. Se on mielestäni cool, mutta voi olla että kymmenen vuoden päästä näen sen vain säälittävänä eleenä yrittää sulautua joukkoon jota ei enää ymmärrä, ja johon tuskin koskaan kuuluikaan.