torstai 13. huhtikuuta 2023

Limbo

Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, mutta minä ehdin hädin tuskin huomata ne, koska vaellan vain töihin ja töistä takaisin kuin limboon juuttunut haamu. Juon aamulla kitkerän mutteripannukahvin että saan itseni ovesta ulos, menen kahdeksaksi tunniksi vääntelemään naamaani lapsille ja höpisemään tuulivoimasta, ja sitten istun puoli tuntia bussissa takaisin kotiin ja tuijotan ulos mitään näkemättä. Bussissa on aina tunkkaista ja kuski kaahaa huolettomasti niin että päämme kolisevat bussin ikkunoihin ja joku köhii jatkuvasti takanani kuin keuhkotautinen, mutta silti bussissa istuminen on päivän paras osa, koska se merkitsee että työpäivä on ohi ja saan olla hetken pois päältä.

Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.

He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.

Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.

Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!

Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti