’I thought this day was going to be better’, sanoo viittä vehnäsämpylää muovipussissa kantava mursuviiksinen mies huivipäiselle kumaralle naiselle, vaikka on vasta aamu.
He viittaavat säähän: pitkään on ollut aurinkoista, mikä on hyvä – nyt on rakoilevaa harmaata pilveä, vaisua ja melankolista, mikä on myös hyvä. Skotlanti tuntuu enemmän Skotlannilta kun se on vajonnut jonkunlaiseen runollisen karuun kuplaan.
Käsikirjoittaminen ei ole runollista, tai en ole ainakaan vielä löytänyt väylää, jolla tehdä siitä runollista. Miten lohduttomuuden ja erillisyyden kokemuksen voisi välittää visuaalisesti? Ehkei mitenkään, ja siksi kaadan ylitsevuotavan tunteikkuuden tänne blogiin.
Varastan runollisuudelle tilaa kävelemällä sumuisia mukulakivikatuja ja kumartumalla silittämään rinteillä kasvavia kellastuneita kanervia, käpertymällä sohvaan tai metaforiseen sohvaan, viltin tai metaforisen viltin alle, yksinäisyyteen tai metaforiseen yksinäisyyteen.
Näitä kliseisiä runotyttöjen harrastuksia, istua nyt kahviloissa kuvittelemassa asioita ihmisistä – jotenkin tuntuu, että näitä pitäisi pyydellä anteeksi, vaikka tiedänkin että ne ovat luovuudelle välttämättömiä. Asioiden keksiminen vaatii jouteliaisuutta.
Välillä panikoi huomatessaan, että on saanut kaiken kaipaamansa. Kävelee illalla kotiin juhlista – tuulee niin kovaa, että ilmaan voi nojata koko painollaan, ja katulamppujen keltaisessa valossa ohikulkijoiden kasvot näyttävät mustavalkoisilta. On kukkula, jolle kiivetä, ja ihmisiä, joiden kanssa nauraa. On koulu, jossa käy vierailemassa Doctor Who:n ohjaajia. Kaupassa on halpaa cheddaria ja hartioilla on tartaanikaulaliina ja tuntuu naurettavan epäoikeudenmukaiselta, että saan elää tätä, vaikka sukunimeni ei olekaan yhtä upper-middle-class kuin joillain luokkatovereillani.
Käyn treffeillä, jotenkin performatiivisesti: tää olis nyt tällanen henkilö joka käy treffeillä. Tyttö on söpö vaatimattomalla tavalla, ja pidämme molemmat Tom Waitsista ja juustosta ja viereisen pöydän ihmisten ammattien arvailusta,
ja vaikka suutelen häntä asemalaiturilla lähtiessäni,
olen helpottunut kun juna lähtee ja liikkuu pimeyden halki ja voin taas palata lukemaan Vonnegutia,
yksin,
nautinnollisesti,
yksin.
Juna saapuu Waverleylle, kävelen kotiin; linna nököttää purppuraisessa yövalaistuksessaan kaupungin yllä niin kuin se on nököttänyt jossain muodossa jo 1100–luvulta asti. Huokaan kaihoisasti, samaan tapaan kuin huokasin puolitoista vuotta sitten, ensi kertaa Waverleylle saapuessani: tajuan lupautuneeni tälle kaupungille jo silloin. Ehkä pitäisi päivittää Facebookiin in a relationship with Edinburgh.
Ja kun tulen kotiin ja alan pukea tätä sanoiksi – siihen maaniseen tapaan kuin kirjoittajat öisin tekevät – ymmärrän, että on vielä kolmas rakastettu: kirjoittaminen.
Jos tässä monisuhteessa on jo kolme osapuolta, alanko muka sotkea joukkoon enää neljättä?
Ja ehkä on niinkin, että olen viime vuosien aikana rakentanut kodin pääni sisälle (oikean puutteessa). Viihdyn tässä tomuisessa mökissä. En kai rupea rakentamaan mitään saatanan lisäsiipeä vieraita varten?
Haluan pitää asioista sillä tavalla, kuin pidän niistä pääni sisällä.
Kun kuulen rastaan laulavan, haluan olla ainoa ihminen joka sillä hetkellä ajattelee:
kuulen rastaan laulavan,
ja Dear Eki,
onko tämä sallittua, vai pelkkää pelonsekaista houretta vain.
