lauantai 10. huhtikuuta 2021

Kiitos Candy Crush 2020-2021

 Tällaisia kevätpäiviä kun koskee sekä niveliin että sieluun, eikä väsymys anna nostaa raajaakaan; voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja puolella korvalla, kohottaa välillä päätään katsoakseen lähtisikö jo nyt; ei lähde. Maailma alkaa aukoa oviaan - sen sijaan että ihmiset puhuisivat pandemiasta preesensissä, jotkut puhuvat siitä jo menneessä aikamuodossa - “pandemian aikana oli vaikeaa kun --” 

Minä en vielä tällaista näe. Muut tuntuvat olevan riemuissaan siitä, että “normaali” palaa, minua kauhistuttaa enkä halua missään nimessä mennä kaatamaan tuoppeja rikkaille opiskelijoille pleksilasin takana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Työpaikka lähettää pirteitä sähköposteja, joissa muistutetaan uudelleenkoulutusiltapäivistä ja työvuorolistoista ja turvallisuusmääräyksistä ja minä hikoilen, hikoilen, hikoilen.


Huhtikuussa maisteriopiskelijoita rangaistaan lukemattomilla deadlineilla. Olen tuijottanut projektinhallinnan esseetäni itkusilmin kunnes Ruskeasilmäinen ei ole enää jaksanut kuunnella huokailuani; hän on luvannut kirjoittaa esseen rakenteen ja minun tarvitsisi vain oikolukea teksti, enkä ole etiikan luennoista huolimatta edes pysähtynyt pohtimaan olisiko tämä moraalisesti oikein, ja suostunut. 


Ruskeasilmäinen on kirjoittanut ensimmäiseen esseeversioon riskinhallinnasta kuvaillen jotain tapahtumaa, jonka riskikartoitus meni pieleen. “A child died and nine were injured” hän kirjoitti, erilliseksi kappaleekseen, ja minä nauroin tämän lauseen melodramaattisuudelle, mutta nyt haluaisin ottaa työpaikkaani takinliepeistä ja ravistella ja sanoa että “A CHILD DIED!! AND NINE WERE INJURED!!”


Mutta ehkä olen näine pohdintoineni yksin. Tuskin niitä parikymppisiä ja perusterveitä ahdistaa baarin pleksilasin takana. Ehkä olen vain niin vanha, että olen alkanut tarkastella kaikkea vakavasti, perinnön jättämisen linssin kautta: ei kai tässä iässä enää ole tarkoitus vain sekoitella gin&toniceja keskiluokkaisille ellei ole tehnyt tietoisesti sellaista elämänvalintaa, mitä hyvää sekin maailmaan tuo? Mutta sitten katson myös ympärillä olevia 27-vuotiaita jotka osaavat Python-ohjelmointia ja somemarkkinointia ja omistavat sivubisneksen, ja minuun iskee pakokauhu: en tule koskaan saamaan heitä kiinni, olen kipeä ja väsynyt ja nivelvaivainen, enkä edes tarpeeksi tuottelias taiteilija. 


Britannia on tuhonnut minusta sen vähäisen ihmisarvon tunteen, jota Suomessa työttömänäkin koin, ja nyt minua määrittelevät ainoastaan ansioluettelot ja niissä olevat aukot.


Ruskeasilmäinen palaa päiväkävelyltä, jossa on nähnyt suuria rottia syömässä ihmisten jättämiä linnunsiemeniä, ja tuo minulle metsästä löytyneen taittuneen narsissin.


En katso työpaikkailmoituksia vaan pelaan putkeen 54 tasoa Candy Crushia. Kello on puoli kaksi yöllä mutta en voi lopettaa pelaamista, koska joku candy wizard on antanut minulle bonuslahjana kaikenmaailman makeispommeja jotka ovat voimassa vain puoli tuntia ja räjäyttävät kaiken menemään yhdellä pyyhkäisyllä, ja ajattelen että olisipa elämä näin vaivatonta. Ja tätäkin pitäisi hävetä, mutta kun makaan sohvalla ja räjäyttelen makeisia ajattelen äkkiä, että haistakaa vittu. Minusta ei enää tule normaalia enkä ala tehdä taulukkolaskentaa enkä Python-ohjelmointia enkä viraalivideoita. Minä en pysty mitään kokoaikaisia toimistotöitä koskaan suorittamaan ilman että raunioidun, ja entä sitten. 


Ja jos keskiluokkaisilla on lupa ajatella näin ja he saavat ottaa virkavapaata “toteuttaakseen itseään”, niin saan kai saatana minäkin, duunari ja vaivainen. Ja jos taiteeni ei kerran apurahatahoille kelpaa - miksi kelpaisi, täällähän istuu esimerkiksi kustannusalan töissä peräti 12 prosenttia työläistaustaisia, eivät minun nukkavierut sisältöni heidän maailmankuvaansa istu - niin teen sitten sitä täällä jossain nurkassa, näkymättömissä, omissa oloissani. Muille se ei ehkä kelpaa, mutta minulle sen on kelvattava.


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Dialogi

Mitä tekisit, jos ei tarvitsisi huolehtia rahasta?

- Lepäisin, ainakin puoli vuotta. Menisin jonnekin, missä on lämmintä ja makaisin valkoisessa hiekassa vatsallani ja kuuntelisin Enyaa. Lukisin runoja ja joisin kookosvettä kunnes kyllästyisin kookosveteen ja sitten joisin kaljaa. En ajattelisi mitään. Olen ajatellut ihan liikaa. 

- Mutta tässä tarkoitettiin että mitä töitä tekisit. 

- Ei se ollut se kysymys. Kysyttiin, mitä tekisin. 

- Implikoituna oli kuitenkin se, että pitäisi tehdä töitä. Ei täällä voi vaan maata jossain hiekkarannalla mojitoja juoden. Kuka vanhuksetkin hoitaa. 

- En minä ainakaan. 

- Olisi hyvä lakata ajattelemasta, että maailma on sinulle jotain velkaa. 

- Mutta en kai minäkään ole sille mitään velkaa. En minä tänne pyytänyt syntyä, näille räntäisille leveysasteille, eihän täällä edes kasva mikään muu kuin peruna, ja perunasta tulee ihottumaa. En minä valinnut tulla luetuksi jatkuvasti jonain heikompana sukupuolena niin, että uusiin tilanteisiin mennessä olen jo valmiiksi väsynyt. Ei minulta kysytty halusinko syntyä perheeseen jossa huudettiin eikä ollut varaa uusiin vaatteisiin, mikä ilmeisesti altistaa elinikäiselle stressille. Teen mitä on tehtävä, mutta ettäkö pitäisi vapaaehtoisesti hinkua jotakin toimistoja lakaisemaan? Totta kai minä haluan näissä hypoteeseissa vain maata rannalla. 

- Ei maailma ota sinun halujasi huomioon. Sillä tavalla ajattelevat vain etuoikeutetut ja hipit. 

- Tietenkin. Mutta on kuluttavaa olla vuodesta ja päivästä toiseen tähän lihaan sidottuna, ja tämän lihan olisi tarkoitus tuottaa jotain ja kuluttaa jotain ja tehdä jotain joka hetki, syntymästä asti. Minä huusin synnyttyäni kolme kuukautta putkeen, ja luulen sen johtuneen siitä että ymmärsin, mikä oli edessä. 

- Ei vastasyntynyt sellaista ymmärrä. Sinulla oli koliikki. 

- Ei kai koliikkikaan tyhjästä synny. Aloin stressata jo silloin, enkä ole lopettanut.

- Minä kuvittelin, että vastaisit tähän kysymykseen halulla ilmaista jotain. 

- Kaikki on jo ilmaistu. Jokaisella naapurillanikin on youtube-tili, jossa he levittävät saastaisia ajatuksiaan loputtomasti. Ei tässä sisällöstä ole puutetta.

- Ehkä sinulla on jotain muuta tarjottavana. 

- Mutta eikö tähänkin sisälly ajatus siitä, että on joku nälkäinen yleisö, jolle tuottaa? Eikö tällainen sisällön tarjoaminen ja vaatimus ole kapitalismia sekin?

- Sinä se haluat että kaikki vain istuisivat jossain turvekasassa tikkuja syöden eivätkä tekisi mitään. 

- Tehköön muut mitä lystäävät. Tässä maailmassa on riittämiin 29-vuotiaita, jotka tähän kysymykseen vastaavat että he tekisivät makrameesolmeilua ja hapankaalia ja huoneteatteriesityksiä lopun ikäänsä. Minä haluan kadota näkyvistä. Sitten kun kaikki on jo sanottu ja youtube-tilit suljettu ja makrameelanka loppu koko maailmasta, voin taas tulla esiin sieltä rannalta ja sanoa jotain.

- Sanoa mitä?

- En tiedä vielä. Mutta toivottavasti se on sen arvoista.

tiistai 12. tammikuuta 2021

The only continuous locality

Kafka kirjoitti kahviloissa. Olen istunut yhdessä niistä kahviloista, joissa hän Prahassa asuessaan kirjoitti, edessäni valtava pikariin kasattu jäätelöannos. Minä ahmin jäätelöannoksen ja avasin sitten muistikirjani ja aloin kirjoittaa. Se tuntui oikealta. 

Kirjoitan lähikahvilassani, Century General Storessa, joka on niin hipster että siellä myydään kahdenkympin emalimukeja ja kolmenkympin kahvisuodatintötteröitä, jotka kaiketi ovat parempia kuin halvemmat, koska ne on tehty Japanissa. Minulla ja kahvilan omistajalla on vaivaantunut suhde, missä yritämme olla tuttavallisia ja rempseitä mutta jompikumpi päätyy aina sanomaan jotain outoa ja tökeröä. Sinne minä kuitenkin menen, tilaan mustan kahvin ja kirjoitan. 

Tai siis tilasin ja kirjoitin, ennen kuin tuli tämä loputon lockdown. En edes tiedä onko koko kahvilaa enää olemassa, enkä ole halunnut tarkistaa. Ei tässä lisää masennuksen aiheita kaivata. 

Välillä kirjoitin Leith Walkin Starbucksissa. Siellä oli opiskelijoita pitkän pöydän ääressä baarijakkaroilla, muhkeat kuulokkeet päässä. Starbucksissa tilasin joko vihreää teetä tai tall decaf soy latten. Välillä kirjoitin Regentissä. Siellä oli koiria ja soi Abba ja kello viiden jälkeen pöytiin saapui vanhoja homopariskuntia, jotka saattoivat  olla siellä rennosti. Regentissä tilasin punaviinin. Välillä yritin kirjoittaa Broughton Streetin Artisan Roastissa, mutta siellä kaikki kanssaihmisten keskustelut olivat niin keskiluokkaisia ja distraktoivia (“I just ordered a case of crémant; it’s so much nicer than cava”) ettei minkään muun kirjoittamisesta tullut mitään.

Eniten olen korona-aikana kaivannut kahviloita. Tuntuu kamalan etuoikeutetulta ja typerältä sanoa näin. Tietenkin kaipaan myös ystäviä ja säännöllisiä tuloja ja kykyä suunnitella elämää nenäänsä pidemmälle. 

Mutta kahvilat ovat minun henkilökohtainen henkireikäni, auttava kädenojennus jonka voin antaa itselleni. Minua ahdistavat kodit ja sisätilat, joihin pitää olla jokin henkilökohtainen suhde. Niiden seinät kaatuvat aina lopulta päälle. Kahvilan seinät eivät voi kaatua päälle, koska siellä tullaan vain käymään, ja pois voi lähteä kun siltä tuntuu. Herman Kesten, wieniläiskahviloissa flaneeraaja, kirjoitti vuonna 1959:

“In exile, the coffee house becomes house and home, church and parliament, desert and pilgrim’s aim, a cradle of illusions and a cemetery. […] In exile, the coffee house is the only continuous locality.”
Minä olen in exile melkein jatkuvasti; sellaista ahdistus on. Kaipaan tätä ei-minkään-ja-kaiken paikkaa. Kahvilat ovat kuin leikkokukat; periaatteessa turhia, pelkän olemisen paikkoja. Joku kai sanoisi, että niin kirjastotkin. Mutta kirjastoissa pitää olla hiljaa ja kunnioittaa kirjastoa, koska se on hyvinvointiyhteiskunnan rakentama. Kahvila ei tällaista vaadi. Ne ovat ankean funktionaalisen luterilaisuuden vastakohta. Sen takia kai suomalainen kahvilakulttuurikin on sellaista että imaistaan suodatinkahvi ja hotkitaan pulla, nopeasti, tarmokkaasti. Sitten lähdetään menemään. Ei siellä istuta joutelehtimassa, hyvää työ- ja kylvöaikaa menee hukkaan. 

Kahvila on sosiaalisuuden paikka ilman että tarvitsee olla sosiaalinen. Voi tarkkailla ihmisiä asettamatta näille minkäänlaisia vaatimuksia tai odotuksia. He tulevat ja menevät. Rakastan sitä, että voi valita: otanko kahvin vai teen ja millaisen, ja otanko sen kylkeen kakkupalan, tietenkin otan. Rakastan muistikirjan esiin kaivamisen rituaalia ja tekstiin tarttumista espressokoneen huristessa ympärillä tyynnyttävästi. 

Ehkä jäljittelen sellaista kuvitteellista idylliä, joka Steinilla ja Joycella ja Hemingwaylla oli Pariisin kahviloissa kirjoittaessaan, huoletonta tuntikausien lojumista ja ajatusten vaeltelua (jota keskieurooppalaisen kahvilakulttuurin ulkopuolella tuskin on) - luovuus tarvitsee kumppanikseen joutilaisuutta, koska ainoastaan tyhjään tilaan voi syntyä jotain uutta. Tällä hetkellä minkäänlaiseen tyhjään tilaan ei tunnu pääsevän kiinni edes meditoimalla tai puntteja nostelemalla. Kaikkea on liikaa. Everything happens so much.






lauantai 2. tammikuuta 2021

Arse End of the Year

Ensin on välipäivät, ja välipäivistä en pidä. Herään väsyneenä, jatkuvasti väsyneenä, koko vuoden väsymys tuntuu vyöryvän päälle yhden viikon aikana. Lämmitys menee päälle kymmeneltä, sitä ennen täytyy ehtiä käydä suihkussa, koska sitten tuntiin ei taas voi. Boileri hurisee yhteentoista, napsahtaa pois päältä ja sitten kylmyys alkaa taas hiipiä takaisin nurkkiin. 

Joulukuusenraatoja kannetaan kadunkulmiin muistuttamaan siitä, että on aika palata arkeen, vaikka en haluaisi; joulukuun ainoa lohtu ovat olleet erkkeri-ikkunoissa seisovat nelimetriset tuuheat kuuset, joita olen käynyt vakoilemassa Ruskeasilmäisen kanssa rikkaiden ihmisten kaduilla. Nyt ei ole niitäkään. Tammikuu jättää jälkeensä vain jätettä ja katumusta ja levottomuutta. Mutta vielä ei ole edes tammikuu. On välipäivä. Do you have a word for that? The betweeny days? No, but I've heard it referenced to as the Arse End of the Year.

Alice soittaa. Hän on löytänyt merenrannalta kuolleen hylkeen eikä ole raaskinut jättää sitä ympäristöviranomaisten armoille. Alice on palannut nylkemään hylkeen yöllä pimeyden turvin ja ottamaan talteen sen silkkisen, hopeisen turkin. Sheffieldiläinen eläintentäyttäjä on neuvonut häntä käsittelemään sen alunalla ja suolalla. Alive on ottanut mukaansa myös räpylät (niissä on suuret kynnet, näen kuvasta jonka hän lähettää minulle myöhemmin) ja sankollisen hylkeenrasvaa, jonka hän on käynyt kaatamassa vihamiehensä postilaatikkoon. Loput hylkeen ruumiista hän on työntänyt takaisin mereen. Tämä tuntuu jotenkin sopivalta tavalta hyvästellä vuosi 2020. 

Sitten on uusivuosi, ja uudesta vuodestakaan en pidä. Siihen sisältyy päivänä liikaa taikauskoa ja perfektionismia, joita en kuitenkaan kykene väistämään; pitäisi aukoa ovia keskiyöllä ja syödä niin ja niin monta rypälettä, heittää vanhat vaatteet menemään, nähdä vuoden ensimmäisellä kävelyllä juuri oikeanlainen lintu joka ennustaisi hyvää onnea, valaa tinasta rahaa sen sijaan että kuolemaa. Tällainen tekee minusta levottoman, ja koska muutenkin syyttelen itseäni ties mistä, en halua syyttää itseäni vielä siitäkin että olen vääränlaisen aamiaisen syömällä tuominnut koko vuoden epäonnistumaan.

Vuoden vaihtuessa juon mustaherukkamehua ja katson Zootropolista. Leithin telakalla seisovien laivojen sumutorvet huutavat keskiyöllä kolme minuuttia. Se kuulostaa Roy Anderssonin elokuvan soundtrackilta, samalla jotenkin majesteetilliselta ja pahaenteiseltä. Naapuri karjuu parvekkeelta happy new year! ja minä palaan katsomaan Zootropolista. En tee yhteenvetoa viime kuukausista enkä anna minkäänlaisia lupauksia.

En uskalla astua vuoden varpaille toivomalla siltä yhtään mitään. Asioiden perään haikailu tuntuisi nykyolosuhteissa naiivilta. Kuulen jo kyynisen line managerini nauravan  epäonnistuneille suunnitelmilleni; hänen mielestään vuodet pilaavat juuri ne ihmiset, jotka julistavat että "tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä!", eikä hänkään, vanha ateisti, ole siis vapaa näihin päiviin liittyvästä taikauskosta. 

Jos uskaltaisin toivoa, toivoisin että olisi valoisaa ja kevyttä, olisi lauluja, välillä sellaista naurua jonka aikana hetkellisesti unohtaa että mitään kärsimystä koskaan olikaan. Haluaisin edes kerran istua jossain kukkulalla ja katsoa kaukaisuuteen. Haluaisin jotenkin henkilöidä sitä kiikaroivaa puu-ukkoa jonka merimiessetäni veisti minulla ylioppilaslahjaksi ja jonka pohjaan on kaiverrettu

olkoon näköpiirin takanakin avointa vettä

lauantai 21. marraskuuta 2020

Hashtag 2020

Olen väsynyt tähän vuoteen. Olen väsynyt lukemaan lehtiotsikoita jo kauan sitten; niiden tartuntanumerot ja superlatiivit eivät merkitse enää mitään, ja toiveikkaat rokoteartikkelitkin tuntuvat yhtä ontoilta. Kaupoissa käyminen on jo helpompaa kuin keväällä, mutta sitä sävyttää edelleen epäluuloinen kyräily ja ihmisten säikkyminen hyllyjen välissä. Olen väsynyt kaduilla lojuviin kertakäyttömaskeihin ja syömään hiivauutteelta maistuvia purkkinuudeleita huoneessani ja olen väsynyt tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä siitä relevantista koronataiteesta jota en ole tuottanut, koska joku muu kuitenkin on. Olen väsynyt videopuheluihin joissa tuijotan naamaani koko puhelun ajan enkä prosessoi mitään muuta, koska vastoin kaikkia odotuksia rakastan olla samoissa huoneissa ihmisten kanssa, ainakin jos huoneet ja ihmiset ovat oikeita. Kaipaan sellaista Suomen ystävällistä hämärää ja yötaivasta, johon lumi heijastaa kuulasta valoa, vaikka sellaista taivasta tuskin on enää edes Lapissa. Kaipaan äitiäni, jonka lonkasta on poistettu 54 niittiä ja joka opettelee kävelemään uudelleen ja yrittää kuulostaa puhelimessa urhealta. Tiedän, ettei hän ole oikeasti urhea, mutta tiedän myös että meidän molempien on kuulostettava urheilta koska tänä vuonna ei ole muuta vaihtoehtoa kuin teeskennellä hampaat irvessä ja sitten itkeä siivouskomerossa. Kaipaan tunnetta siitä, että voisin matkustaa periaatteessa minne tahansa vaikka en sitten koskaan matkustakaan, ja kaipaan kahviloissa istumista. Ehkä vielä joskus tulee aika, kun voin istua kahvilassa muistikirjan kanssa ja olla saamatta aikaan mitään ja se on sen päivän suurin huolenaiheeni. Mutta tässä synkässä, sateisessa ja eristäytyneessä marraskuussa se tuntuu olevan kovin kaukainen, epätodellinen ja utopistinen ajatus. 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Influensseri

Nainen itkee hysteerisesti ja katsoo kameraan. "Nyt tulis autenttinen suositus If vakuutusyhtiölle. Ihan superhyvää palvelua."

Hän pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan räkää niiskuttaen. 

"Mä toivon ettei kukaan ikinä joudu tällasiin paskajuttuihin missä mä nyt oon mutta... mutta If hoiti ihan sikahyvin, kiitos!"  

Tämä on someinfluensserin Instagram-story. Siihen on tietenkin tägätty kyseinen vakuutusyhtiö. Seuraavassa tarinassa jo lenkkeillään metsätiellä ja rauhoitellaan, että kiitos kaikille viesteistä, ei tässä mitään hätää ole, ei siitä sen enempää. 

Onko mitään milleniaalimpaa kuin oman kärsimyksen tuotteistaminen?

Instagramissa itkua tuhertavan influensserin verkkosivun alaotsikko on "Raaka. Riisuttu. Rehellinen." Rehellisyys on tietenkin hyvä brändi. Rehellisyysbrändin saavuttamiseen riittää se, että kirjoittaa verkkosivulleen olevansa rehellinen. 

Joskus kymmenisen vuotta sitten yhteistyöpostausten nostaessa päätään ammattiblogikenttä painiskeli affiliate-sisällön eettisyyden kanssa. Onko moraalisesti oikein ottaa yrityksiltä tavaraa sitä vastaan, että sitä sitten hehkuttaa Internetissä? 

Tätä pohdiskeltiin blogeissa jonkin aikaa, kunnes kaikki tuntuivat yhteisestä päätöksestä nyökyttelevänsä toisilleen, että ihan hyväksyttäväähän se on. Joku keksi, että jos postaukseen laittaa kursiivilla lisäyksen "tämä on yhteistyöpostaus McDonaldsin kanssa", ei mitään moraalista vääntöä tarvitse enää käydä. Siinähän se lukee! Yhteistyön auki kirjoittaminen osoittaa, että olen ajatellut tätä asiaa. Olen avoin. Olen rehellinen. 

Vauvan saaminen on tietenkin jo tuotteistettu, samoin asuntojen ostaminen. Loppuunpalaminen on tuotteistettu. "Paloin loppuun. Onneksi siihen auttaa yin-jooga! Ja kaikkein parasta on yin-joogata näiden Finlaysonin peittojen ja tyynyjen päällä."

Missähän vaiheessa ilmestyy ensimmäinen yhteistyöpostaus hautajaisista? "Mummo oli maailman ihanin ihminen ja rakastin häntä. Onneksi Hauta-Ahon Hautaustoimisto auttoi meitä suurimman surun hetkellä. Siellä olikin monenlaisia arkkuvaihtoehtoja! Tämä mahonkinen oli tosi kaunis, mutta ei tue brändiäni, koska se ei ole biohajoava. Päädyimme tähän koivupuiseen, FSC-sertifioituun arkkuun, jossa mummon on hyvä viettää ikuisuus. Arkku saatu blogiyhteistyönä." 

Tai ehkä olen jo pudonnut kelkasta ja tällaiset päivitykset ovat jokapäiväisiä. Älkää helvetissä kertoko, jos ovat. 

Miksei tämä sitten olisi eettistä? Onko se yhtään vähemmän eettistä kuin se, että minä sorrun taas tilaamaan Amazonista vitamiineja, tai syömään kanaa? 

Blogit liikkuvat hämärällä alueella. Ne ovat vieläkin jonkinlainen mysteeri, eivät edusta journalismia tai kirjallisuutta sellaisenaan. Varhainen blogikenttä rakentui avoimuuden ja arjen jakamisen ympärille. Se oli pitkälti naisten dominoima maisema ja antoi alustan tuottaa sellaista sisältöä, jolle perinteinen journalismi ei tarjonnut väylää. Koska tämä sisältö perustui avoimuuteen, on bloggaamisen paikka ihmisten mielissä edelleen sama. Ihmiset jakavat itseään ja itsestään. Tiedämme jollain tasolla, että he luovat samalla henkilöbrändiä, mutta koska blogialustojen alkuperäinen tarkoitus on ollut paljas rehellisyys, on henkilöbrändin ja ihmisen rajaa vaikea hahmottaa. 

En tiedä, mikä minua tässä eniten häiritsee. Oman persoonan myyminen ja muuttaminen kaksiulotteiseksi tuotteeksi? Olen aito, joten tämä verkkokaupassani myytävä saippuakin on aito, monin kerroin rehellisempi kuin mikään Alepasta ostettu tusina-Bliw?  

Bloggaaminen on automaattisesti itsen performointia, ja tasaisin väliajoin trendikkäästä "elämän epätäydellisen puolen" esittelystä tulee yhtä kuratoitua kuin salaattiannosten kuvaamisesta. Ei sotkuisen olohuoneen kuvan jakaminen ole rehellistä, samoin kuin dokumenttielokuva ei edusta todellisuutta. Rajaamalla tehdään valintoja. Tuon sukkakasan annan näkyä, mutta tuon banaaninkuoren rajaan pois. Ja laitetaan tähän nyt kuitenkin filtteri. 

Samalla influensserit tietenkin harmittelevat, ettei heidän enää anneta olla inhimillisiä ja tehdä virheitä. Henkilöbrändillä pitää olla sekä oikeus tuotteistaa itsensä, että olla ihminen

Sisällön käsite on muuttanut muotoaan. Ennen sisältö merkitsi kykyä kirjoittaa ja reflektoida. Kuvan ja videon arkipäiväistymisen myötä sisältö merkitsee lähinnä kykyä brändätä. 

Vedin aiemmin keväällä yläasteikäisille uratyöpajoja. Työpajan yhteydessä piti pohtia, millaisista ominaisuuksista joissain ammateissa saattaisi olla apua: lääkäri, insinööri, bloggaaja. Yksi pienryhmistä oli esittänyt bloggaajalle graafisen suunnittelun taitoa ja esiintymiskykyä. Ehdotin kainosti, että voisiko myös kirjoitustaidosta olla hyötyä? Ryhmä katsoi minua kuin vajaamielistä. But all you have to do is post videos of yourself?

Niin. Minä olen tällainen menneisyyden jämä, luddiitti, itsepintaisesti juuttunut Web 1.0:aan samalla kun muut huitelevat jossain Web 200:ssa. Olenko vain katkera, koska olen istunut täällä naputtelemassa kaksikymmentä vuotta tällaisia epäjohdonmukaisia repaleita enkä ole saanut edes kuulakärkikynää sponsorilahjaksi? Kaksikymmentä vuotta sitten palkinnoksi riitti se huumaava ajatus, että tämän tekstin, minun ajatukseni, saattaisi nähdä kuka vaan. Ja nyt tietenkään kukaan ei näe, koska en ole jaksanut koskaan tuotteistaa mitään, varsinkaan itseäni. Minuuteni on sellaiseen liian pirstaleinen. 

Ehkä olen katkera. Tai ehkä olen vain hämmentynyt. Minulle bloggaaminen on aina ollut vain kirjoittamista, ja kirjoittaminen on aina ollut vain tapa jäsentää maailmaa sen kaoottisuudessa, ristiriitaisuudessa ja järjettömyydessä. Eihän kirjoittaminen siihen tietenkään auta. Se jättää maailman yhtä kaoottiseen, ristiriitaiseen ja järjettömään tilaan. Se tietenkin vähän lohduttaa, että olen edes kirjannut sen ylös. 

Mutta käteen siitä ei jää mitään, samalla kun toiset saavat kokonaisen pussilakanasetin. 


keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Mi manchi

Olen joka yö unissani Suomessa. Olen Pohjois-Karjalassa ja yritän ostaa munakuppeja mutta rikon vahingossa matkamuistokaupan rappurallin, ja myyjä toteaa että eipä tuo mittään. Olen Helsingissä ja poltan tupakkaa järven rannalla. Olen Tampereella ja menen ostamaan räsymattoa. Olen jossain Keski-Suomessa ja pyöräilen kesämökille mutta polkupyörä alkaa yllättäen levitoida ja kesämökin avaimet putoavat taskustani. On kesä, ja sitten onkin jo talvi, ja katua juoksee vastaan puhuva possu, joka pyytää minut viemään tämän joulukuvaelmaan.

Kuten kaikki suomalaiset, jotka yrittävät epätoivoisesti olla cool, kasvoin vihaten Suomea. Mutta nyt kun en ole päässyt maahan yli puoleen vuoteen enkä tiedä milloin seuraavaksi pääsen, kaipaan Suomea raastavasti, kykenemättä keskittymään mihinkään. Ihmisten jakamat kuvat aamuöisestä auringosta ja peilityynistä järvistä korventavat sisintä. Tieto siitä, etten voi noin vain lähteä, on tehnyt Suomesta äkkiä elintärkeän.

Kyseenalaistan identiteetin käsitettä päivittäin (ei minulla riittävästi etuoikeuksia ole, että voisin olla kyseenalaistamatta). Sukupuoli, koulutus, kansalaisuus; mitkä näistä palasista ovat olennaisia, mitkä niistä esittelen toisille, miksi valitsen juuri ne. Voin analysoida minuuttani niin pitkään kuin lystään, mutta näköjään identiteettini ei kuitenkaan ole millään muotoa kokonainen, jos en pääse astumaan Suomen maaperälle vähintään kuuden kuukauden välein. 


Ulkomailla asuminen on jatkuvaa epämukavuusalueen sietämistä ja näkymättömien sääntöjen kuulostelua: miten kussakin tilanteessa on toimittava ja puhuttava. Joskus tajuan rikkoneeni jonkin kirjoittamattoman säännön vasta viikkoja sen jälkeen kun olen sen rikkonut, ja sitten on taas kieriskeltävä häpeässä. Tämä tiedostamaton taakka kasautuu ja johtaa sellaisiin uupumuksen hetkiin, joina tajuaa olevansa ikuisesti ulkopuolinen ja vieraantunut. 

Toisessa maassa lomaillessa tällaisesta arvailusta voi olla vapaa, koska turistin rooli antaa anteeksi ummikkouden. Mutta asukkaana on ponnisteltava sopeutuakseen joukkoon. On ostettava oikeus viedäkseen tilaa siellä, mihin ei ole syntynyt. Jatkuvasti kasvavaan syyllisyyden taakkaan lisättävä: en ole tarpeeksi hyvä maahanmuuttaja. En ole sairaanhoitaja, en tienaa tarpeeksi rahaa, en kerrytä eläkerahastoa enkä ostele autoja tai jalkapalloseuran vuosikortteja tai brittiläistä naudanlihaa.

Koin aina Suomessa asuessani olevani ulkopuolinen, mutta nykyään huidon Suomen näkymättömien sääntöjen viidakossa menemään kuin vettä vaan; ne ovat minun näkymättömät sääntöni eikä minun tarvitse käyttää yhtään energiaa niiden arvailuun. Arvailijan rooli lankeaa Ruskeasilmäiselle, mistä minä olen salaa helpottunut: kerrankin hän saa kokea olevansa kömpelö kahvia ostaessaan. Välillä hän tulee R-kioskilta ylpeänä kahvi kourassaan onnistuttuaan kaupanteossa, ja välillä hän tulee sieltä vähän uupuneena, koska myyjä on sanonut jotain, mitä hän ei ole ymmärtänyt. Niin, niin, minä nyökyttelen. Sellaista se on, vieraassa kulttuurissa.

Laitan kaihoisana Radio Suomen päälle, koska äiti kuuntelee aina Radio Suomea. Se tuo mukanaan sen painostavan klaustrofobisen tunteen, jonka saan myös lapsuudenkodissani, koska siellä mikään ei liiku, ei edes radion ohjelmavalitsin. Mutta ei tämä jäljitelmä tyydyttävä ole: siitä puuttuvat värit ja tuoksut ja äänet ja sellaiset olemassaolon kerrokset, joita en nykyisessä asuinmaassani ole kasvattanut.

Italiaksi ‘kaipaan sinua’ on mi manchi. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ‘puutut minulta’. Siltä se tuntuu. Jotain puuttuu. En tiedä mitä. Identiteetti ei antaudu täysin sanallistettavaksi, se pakenee sormien välistä kuin käärme tai vilkasliikkeinen jyrsijä.

Uudesta asuinmaasta tulee väistämättä tärkeä, koska elää sen arkitodellisuudessa koko ajan: minäkin ilahdun kun orjakauppiaan patsas sysätään Bristolissa satama-altaaseen ja jaan sosiaalisessa mediassa adresseja, jotka koskevat nimenomaan Britannian epäoikeudenmukaisuuksia. Olen ollut täällä tarpeeksi kauan kokeakseni omistavani tästä todellisuudesta vähäsen. En minä voi siitä täysin ulkopuolinen olla, mutta en siinä koskaan täysin sisälläkään. Toinen jalka siellä, toinen täällä.