it's (not) your fault

Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan säännöllisin väliajoin viraalin eläimen jaksaakseen tässä rappion ja turmeluksen kurimuksessa, ja tämän hetken viraali eläin on Punch. Punch on emonsa hylkäämä japaninmakaki, joka kantaa mukanaan pehmo-orankia äidin korvikkeena Ichikawan eläintarhassa. Punch-videoiden fokus on tietenkin Punchissa, kun se surkean näköisenä raahaa virttynyttä leluaan eläintarhan betonisella lattialla. 

Minä sen sijaan mietin emoa, joka on ottanut hatkat. Tällaistahan luonnossa välillä tapahtuu. ”Ympäristössä, jossa ulkoinen stressi uhkaa selviytymistä, emot saattavat asettaa etusijalle oman terveytensä ja tulevan lisääntymisen sen sijaan, että jatkaisivat poikasen hoitamista” kädellisiä tutkiva Alison Behie sanoo. 

Joskus äiti ei jaksa. Ihmisäideille tällaista ei tietenkään sallita, vaikka heitäkin ulkoinen stressi uhkaa, ja häipyminen varmasti välillä houkuttaisi. Ehdotonta äidinrakkautta ei konseptina nykyään juuri kyseenalaisteta, mikä on toki patriarkaatille sovelias työkalu: jos äidin pohjimmainen luonne on rakastaa lastaan ehdoitta ja jatkuvasti, on tietenkin parempi että hän jää kotiin hoivaamaan työelämän tai politiikan sijaan, varsinkaan kun enää ei ole mitään yhteisöjä, jotka ottaisivat hoivaamisesta koppia. 

Mary Bronsteinin If I Had Legs I'd Kick You on paperilla kauhuelokuva, mutta kaikki kauhu teoksessa syntyy yksinomaan äitiydestä. Äitiys on kauhua. Linda huolehtii yksin sairaasta lapsestaan, kuskaa tätä sairaalaan hoitoihin, kuuntelee tämän nurkumista ja pelkoa ja valitusta. Sitten olohuoneen katto romahtaa sisään, ja äiti ja tytär joutuvat muuttamaan nuhruiseen motelliin, jossa Linda säätelee öiden läpi lapseensa kytkettyä ruokintaletkulaitetta. Tytär vaatii ja vaatii. Linda on jatkuvasti kiinni lapsessa ja tämän ruokintakoneessa, paitsi kun pakenee yöllä motellin takapihalle ketjupolttamaan ja juomaan viiniä pullonsuusta. 

Tästäkin hetkellisestä tauosta Lindan aviomies heti syyllistää: miten pystyit jättämään lapsen yksin? Mies on selittämättömällä, loputtoman tuntuisella työmatkalla ja sättii puhelimessa vaimoaan siitä ettei hän tee asioita, joiden pitäisi olla helppoja kenelle tahansa: korjauta se olohuoneen katto, vie lapsi sairaalahoitoon, käy ryhmäterapiassa. Eihän se niin vaikeaa ole?

Kukaan ei tunnu olevan Lindan puolella: sairaalan lääkärit, pysäköinninvalvoja, terapeutti, oma mies. Kaikki vaativat jotain: sairaalan lääkärit, omat asiakkaat, lapsi. Linda kävelee joka yö motellista lastaan pakoon kauemmas ja kauemmas. Pakoretket vievät hänet takaisin kotiin. Aukko olohuoneen katossa tuntuu kasvavan, ja sen pohjalla näkyy vain tyhjyys ja kauhu. Ehkä kyse on vain univajeen aiheuttamista harhoista. Ehkä aukon perällä todella on jotain sanoinkuvaamatonta, hirvittävää. 

 

Linda on pakotettu ryhmäterapiaan toisten sairaista lapsista huolehtivien äitien kanssa. Terapiassa toistellaan tyhjästi "its not your fault". Toiset äidit itkevät ja potevat syyllisyyttä, kuten kunnon äidin kuuluukin, mutta Linda ahtaa huoneen nurkassa donitseja suuhunsa kyynisesti tuhahdellen, koska hän tietää totuuden. Ehkä vika onkin sinun. Ehkä juuri sinä olet aiheuttanut lapsesi sairauden. Ehkä kaikki, mikä hänessä on vikana, on oikeasti vikana sinussa. Ketä muutakaan siitä voisi syyttää? 

 

Ilta-Sanomissa oli uutinen, jonka mukaan 24 vuotta kateissa ollut nainen oli äskettäin löytynyt hyvinvoivana naapuriosavaltiosta. Hän oli vuonna 2001 sanonut perheelleen lähtevänsä jouluostoksille ja jäänyt sille tielleen. Merkittävää oli, että nainen oli kieltänyt viranomaisia paljastamasta perheelleen nykyistä olinpaikkaansa. Se tuntuu ällistyttävältä valinnalta, lähes kielletyltä, tämä piiloon jääminen. Mutta tälläkin tavalla voi tehdä, makaki tai ihminen. Voi vain kävellä ulos. 

Mutta If I Had Legs on kauhuelokuva. Linda ei lopulta kestä ympärillään kiristyvää vaatimusten nyrkkiä, ja pakenee. Hän juoksee rannalle ja yrittää heittäytyä mereen. Mutta ei merikään häntä halua. Se sylkee hänet ulos kerta toisensa jälkeen, kunnes on vain jäätävä rannalle makaamaan ja odottamaan, että lapsi taas löytää hänet uusien vaatimusten kera. Sellaista ihmisäitiys on, ei siitä helpolla eroon pääse. 

Magneettikuvan soundtrack

Rakastan käydä optikolla. Optikko on kuin Linnanmäen Vekkula: sarja omituisia, osin epämukavia temppuja. Katsopa tätä taloa horisontissa! Nyt puhallamme ilmaa silmääsi! Paina nappulaa kun näet valon! Kumpi on parempi, punainen vai vihreä? Pystytkö arvailemaan mitä alimmassa rivissä lukee? 

Selvitän tällaiset temppuradat hymyssä suin. Olen niissä suvereeni, osallistuinhan vastaaviin jo lapsena kun kävin säännöllisin väliajoin karsastuspoliklinikalla. Siellä temput olivat tällaisia: tässä kortissa vasemmalla on kissan pää, ja oikealla kissan vartalo. Pystytkö tuomaan ne katseellasi yhteen? Ja tottahan minä pystyin. Kaiken lisäksi sain näihin visiitteihin koulusta vapaata, mikä varmaan entisestään lisää rakkauttani optikkoihin. 

Peruslääkärillä käynti on tällainen: maksimissaan kymmenen kiireistä minuuttia, jonka ajan lääkäri naputtelee kärsimättömästi tietokonettaan vihamielisenä siitä, että olen tuonut hänen tietoonsa jonkin kuvitteellisen ongelman, joka hänen pitäisi mukamas hoitaa. 

Optikko sen sijaan painelee mystisiä laitteitaan rauhassa, niiden tahtia kunnioittaen. Ne piippailevat ja naksuttelevat ystävällisesti kuin sellaiset robotit, joita optimistinen tulevaisuus meille joskus 70-luvulla lupaili. 

Eniten pidän optikosta ehkä kuitenkin siksi, ettei optikko kyseenalaista oireitani. Oletko vain yrittänyt nähdä paremmin? Onko sinulla stressiä? Jos harrastaisit enemmän liikuntaa, ehkä näkösikin korjaantuisi. Optikko ei koskaan nuhtele, että olen itse aiheuttanut silmieni tilan. Hänellä on koneet, joihin voin asettaa leukani ja antaa niiden mitata silmieni tilan objektiivisin numeroin. 

Olisipa kone, johon voisi asettua kaikkien muidenkin vaivojen osalta ja sieltä tulisi ulos kyseenalaistamattomat lukemat: tämän verran plussaa, tämän verran miinusta. Lähimmäs sitä kai pääsee magneettikuva, mutta magneettikuvassa on paljon paskempi soundtrack kuin optikolla. Ainoa tapa millä selvisin magneettikuvan ahdistavassa putkessa makaamisesta oli kuvitella, että olin katsomassa hämärää ja tekotaiteellista, loputtoman pitkää nykytanssiesitystä. Sellaisiahan olen nähnyt tusinakaupalla, ja niiden tyypillinen kovaääninen industrial-soundtrack on täysin magneettikuvan kaltainen. Plup plup kriiii! Hurrrhh-gurrrhh-hurrrhh-gurrrhh! Viuuuurrrr-KONKS-KONKS-KONKS! Makasin putkessa ja kuvittelin: ei helvetti. Taas tätä samaa paskaa. 

 

Simulaattori

Beatstar on mobiilipeli, jossa pitää näpytellä laulujen tahtiin. Kun olen pelannut peliä riittävän kauan, ei se anna minun jatkaa ennen kuin olen katsonut mainoksen. 

(Minulla on pankissa 380 laulua, joiden tahtiin voin näpytellä kuin Dance Dance Revolutionissa, paitsi peukaloilla. Mutta 380 laulua ei riitä, janoan niitä lisää.)

Voisin toki tehdä kuin järkevä ihminen ja sulkea koko sovelluksen, mutta klikkaan mainoksia silti. Ne ovat usein demoja toisista mobiilipeleistä. Mainokset ovat tällaisia: 

Nainen seisoo pellon laidalla. Pelidemo kehottaa liikuttamaan hahmoa lähellä seisovan suuren setelikasan viereen. Nainen poimii rahat selkäänsä. Sitten tulee liikkua viereisen pöydän luo, jonka uumeniin rahat katoavat, ja pöydälle ilmestyy kassakone. Pian paikalle jo ajaakin auto, josta tilataan kananmunia. Naisen tulee juosta pellolle, kerätä viikatteella maissintähkiä, kuljettaa maissintähkät kanalassa kykkiville kanoille, jotka välittömästi sylkevät sisuksistaan valtavia kananmunia, jotka nainen sitten poimii selkäänsä (epäkäytännöllistä!) ja kuljettaa pöydän ääreen. 

 

Auto poimii ne kyytiinsä, viskaa pöydälle kasan rahaa, ja odottamassa onkin heti jo toinen auto, joka vaatii lisää kananmunia. Nainen juoksee taas pellolle, kerää maissit, syöttää ne kanoille, juoksentelee ympäriinsä valtava munatorni selässään jne. jne., ad infinitum. 

 

Toinen esimerkki: pelaaja on töissä vastaanottovirkailijana hotellin respassa. Asiakas tulee valittamaan: huone vaatii siivousta. Vastaanottovirkailija juoksee huoneeseen ja pyörii siellä kunnes huone siivoutuu maagisesti. Hahmo juoksee takaisin tiskille ja asiakas heittää hänelle kasan seteleitä. Toinen asiakas on jo jonossa vihaisena: vessasta puuttuu paperia! Vastaanottovirkailija juoksee siivouskomeroon, poimii selkäänsä kasan vessapaperirullia ja juoksee vessaan täyttämään varannot. Takaisin tiskille, asiakas latoo tiskiin käteistä. Sama toistuu: huoneet on siivottava, vessapaperit on täytettävä. Vihaiset asiakkaat liittyvät jonon jatkoksi loputtomiin. 

Näitä pelejä näyttää olevan lukuisia. Milloin ollaan töissä kahvilassa, ja asiakkaiden juomatilaukset on täytettävä. Milloin ollaan paistamassa hampurilaisia tienposkessa. Kun rahaa on kertynyt riittävästi, voi peleissä usein ostaa orjia keräämään salaatit ja tomaatit ja ruokkimaan lehmät, ettei niiden perässä tarvitse juosta itse.

Kenelle nämä kapitalismisimulaattorit on suunnattu? Minulle niistä tulee vain uupunut olo. Pellolla saa ravata loputtomiin, mutta asiakkaiden vaatimukset eivät koskaan lopu. He janoavat kananmunia kunnes minä en enää jaksa niitä heille tyrkyttää. Onko maailman toimistotekijöillä niin tylsää, että he saavat jotain kiksejä asiakaspalvelun larppaamisesta? Vai onko nämä tehty teini-ikäisille, että nämä voisivat jotenkin valmistautua onnettomaan tulevaisuuteensa Jungle Juicen tiskillä? 

Pelin päähahmoilla ei koskaan ole kasvoja. Heillä on pää, mutta ilmeitä emme voi siitä lukea. Ehkä tämä on ollut liian vaikea pulma ratkaistavaksi pelisuunnittelijoille; tekeekö hahmo tätä ilokseen? Hymyileekö hän pelloilla ja hotelleissa ravatessaan? Eikö sellainen tuntuisi vähän irvokkaalta? Vai elävätkö hänen mielentilansa sen mukaan, miten hyvin hän pysyy työtehtäviensä tasalla - kyynelkarpalot valuvat poskia pitkin, jos asiakkaiden jono kasvaa turhan pitkäksi, ja jonon hälvetessä suu nousee virneeseen? Missään nimessä häntä ei voi jättää pysyvään surun tilaan, sellainen tuskin on näiden pelien tavoite.

Asiakaspalveluun keskittyvälle pelille kaikkein realistisinta olisi tietenkin laastaroida hahmon kasvoille sellainen lego-ukkoa muistuttava asiakaspalveluhymy. Sellaista mobiilipelejä pelaavien lasten kannattaisi harjoitella. 

Kaikkein hämmentävintä kuitenkin on, että pelaan nämä saatanan demot läpi joka ikinen kerta. Voisin vain tuijottaa pellon laidassa seisovaa naista passiivisesti ja odottaa pakollisen ajan, jonka jälkeen mainoksen saa skipata. Mutta en tee niin. Säntäilen adrenaliinipäissäni virtuaalisella maissipellolla ja kerään kymmenen metrin korkuisen kasan maissintähkiä selkääni samalla kun pyörittelen silmiäni, että "ei ole realistista!" 

En tee tätä minkään taistelupelidemojen kohdalla, ainoastaan näiden työelämään sijoittuvien. Ehkä kapitalismi on juurtunut niin syvälle, että kun en ole töissä, tulee näistä tarpeeksi sellainen olo että täytän jotain tehtävää. Ehkä nämä pelit on lopulta suunniteltu meille työttömille. 

Elän kuitenkin lopun aikoja, koska peliyhtiö on päättänyt kuopata Beatstarin kuun lopussa. Sen myötä katoavat absurdit pelimainokset, ja samalla katoavat 380 lauluani. Beatstar on ainoa asia, jossa olen hyvä. Nyt sekin viedään pois. Osaan näpytellä Dizzee Rascalin Stand up Tall:in vaikka unissani, ja se on helvetin vaikea, enkä voi nyt todistaa sitä enää kenellekään. En voi mennä työhaastatteluun ja harhauttaa heitä aukoista CV:ssäni sillä, että katsokaa! Tämä Prodigyn Firestarter on extreme-tason laulu, mutta minäpä surutta vetelen sen tästä menemään! Samanlaista taitotasoa voisin soveltaa vaikka tähän hotellin vastaanottovirkailijan toimeen, ja mainitsinko jo, että olen harjoitellut sitäkin --

 

Jälkiä jättämättä

Tädin kerrostaloasunto on myynnissä. Täti on kärrätty palvelutaloon, tai miksi niitä nykyään nimitetäänkään, ja hänen asuntonsa on skalpeerattu. Selaan Etuoven kuvia, ja muistan viiltävän tarkasti, vaikka asunto onkin nyt pelkkä kuori. Tuossa oli arkkupakastin, ja arkkupakastimen yllä seinällä ristipistotyöt: kaksi joutsenta, punainen mökki. Tässä huoneessa oli tammiviiluinen koko seinän peittävä kirjahylly, jossa oli Mannerheimin kuva, tai ehkä sittenkin Kekkosen. Sohvapöydän kansi oli lasia ja sen alla vieri vieressä kolikoita, jotka herättivät minun lapsenhimoni: miksi rahoja ei voinut ottaa sieltä pois, niillähän olisi voinut ostaa Nopsa-kulman kioskilta merkkareita muovipussiin. Mutta tässä taloudessa asiat pysyivät paikoillaan: ristipistotyöt, Kekkosen/Mannerheimin kuva; sohvissa muovisuojukset, joiden kanssa ne olivat saapuneet huonekaluliikkeestä. 

Täti leipoi tupakeittiössä pullaa, johon laitettiin tuplasti voita ja sokeria. Tuossa keittiön vieressä oli pöytä, jonka ääressä minä joskus lusikoin vastentahtoisesti mykykeittoa, ja myöhemmin kasvissyönnin myötä pitkäjyväistä riisiä, johon täti oli laittanut pussillisen hernemaissipaprikaa. Tuossa parvekkeen oven edessä oli keinutuoli, ja en voi olla täysin varma, mutta näitä kuvia katsoessani kuulen korvissani myös kaappikellon painostavan tikityksen. Tuossa oli serkkuni huone, se oli täynnä Aku Ankan taskukirjoja, joita hän keräsi. Kokoelma oli vaikuttava, se eteni numerojärjestyksessä ykkösestä eteenpäin. 

Jäljellä asunnossa ovat alkuperäiset 70-luvun kaakelit, keittiökaappien kömpelön pyöreät puunupit, ja joukko hirvittäviä kattolamppuja: plafondi, kristallikruunu, pulleavatsainen posliinilamppu jonka kupuun on maalattu keltaisia ruusuja. Yritän zoomata kuvaan olohuoneen seinästä nähdäkseni, onko siinä jäljet niistä saatanan ristipistotöistä, kuten aina uumoilin. Tämä koti edusti minulle nuorena ummehtuneisuutta ja estyneisyyttä, ja kuvittelin tietysti että tästä täydellisin symboli olisivat seinälle jähmettyneet joutsenet, joiden alla seinän maali olisi vielä alkuperäisen värinen. Ja toden totta, kun zoomaan kuvaan: siinä ne ovat, heleän valkoiset suorakulmiot oikeilla paikoillaan. En voi uskoa, että dramaattinen mieleni on kerrankin ollut oikeassa. 

On outoa ajatella, että joku toinen tulee muuttamaan tähän asuntoon. Mutta toisaalta; tässä asunnossa eletty elämä oli niin pieni, että ehkä se on jo aikakin korvata jollain muulla. Tätini ja hänen miehensä elivät kutistettua elämää. He olivat "mitähän naapuritkin ajattelisivat" -ihmisiä, "aika erikoista"-ihmisiä, "ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä"-ihmisiä. He jemmasivat kolikoita sohvapöydän lasin alle, ja tädin mies antoi tädille viisikymmentä markkaa viisikymmentävuotisjuhlien järjestämiseen, koska ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä. Sain heiltä vuosikausia joululahjaksi Valittujen palojen vuosikerran, vaikka en todellakaan lukenut Valittuja paloja. Mutta eivät he olleet sellaisia ihmisiä, joita toisten ihmisten luonne olisi kiinnostanut. He kuokkivat maata sota-aikana ja sota-ajan jälkeen he jatkoivat maan kuokkimista, ostivat 70-luvun elementtitalosta kaksion ja pitelivät loppuikänsä elämänsä raameja paikallaan. Kuulin tätini miehen sanovan yhteensä ehkä kymmenen sanaa. Ei hän varmasti paha ollut, eikä tätinikään. He vain eivät osanneet elää toisenlaista elämää, koska mistä heille olisi siihen ohjeet annettu. 

Tädin mies on jo kuollut, ja tätikin tulee haihtumaan. Joku tulee muuttamaan tähän kerrostalokaksioon ja repimään pois sen lattialistat, vaihtamaan puiset keittiökaapistot melamiinisiin, maalaamaan seinältä peittoon ristipistotöiden aaveet, poistamaan eteisen katosta plafondin, jonka alla minäkin olen seissyt laittamassa takkia päälleni helpottuneena siitä, että voisin lähteä tästä painostavasta ilmapiiristä vittuun. Oman kotini ilmapiiri ei ollut mikään turvasatama, mutta ainakaan se ei ollut luutunut paikoilleen. 

Vaikka he asuivat tässä asunnossa viisikymmentä vuotta, ei siinä olohuoneen seinän vaaleita laikkuja lukuunottamatta näy minkäänlaisia elämän merkkejä. Tätini mies olisi tästä varmaan ylpeä; hän jätti sohvien muovisuojukset kiinni juuri sen takia, etteivät sohvat vaan kuluisi. Että kaikki säilyisi. He ovat kadonneet jälkiä jättämättä. 

Ralph Fiennesin kasvot

Kun katsoo Ralph Fiennesiä valkokankaalla, hän vaikuttaa joka kuvassa kiitolliselta saadessaan näytellä työkseen.

Kamera rakastaa Ralph Fiennesin kasvoja hänen vanhetessaan. Valaisija varmaan riemastuu, että saa korostaa hänen uurteisia piirteitään hajavalolla; niissä on paljon tekstuuria, johon valo voi tarttua. Ralph Fiennes vaikuttaa huolehtineen niin paljon, että on uurtanut kanjonin kulmakarvojensa väliin. Sellaisten kasvojen jälkeen kaikenlaiset nuoret siloposket näyttävät yksiulotteisilta.

Conclavessa Ralph Fiennes saa näytellä kardinaalia, jonka vastuulla on johtaa uuden paavin valintaa. Hänen kardinaalinsa köpöttelee huolestuneena kaavussaan pitkin Sikstuksen kappelin käytäviä. Conclavessa näyttelevät myös erinomaiset Stanley Tucci ja John Lithgow, mutta heidän kasvoillaan kamera ei viipyile yhtä hellästi. Heitä ei voi valaista kuin renessanssimaalausta, koska he näyttelevät eri rekisterissä, hieman kevyemmin. 

(Tietenkin, koska he eivät ole elokuvan päähenkilöitä. Ralph Fiennes on jokaisen kuvasommitelman keskushenkilö, elokuva ja koko maailma lepäävät hänen harteillaan.) 

Hän näyttelee kaiken läpi aina kärsimystä, se on hänen alatekstinsä. Kasvoille se heijastuu monitasoisena kipuna, jota valo sitten syleilee. 

(Katja Kallio kirjoittaa Fiennesistä - siis Ralph Nathaniel Twistleton-Wykeham-Fiennesistä "suitsimatta hän saattaa näyttää hiukan siltä kuin olisi ankaran dieetin alkutaipaleella ja juuri joutunut ketoosiin." Conclavessa häntä on suitsittu, tai hän itse ymmärtää suitsia itseään, ja se mitä hän sisällään pidättelee on aina kiinnostavampaa kuin se, mitä pinnalle ilmestyy.) 

Helpommin ilmaistuna hänellä on surullisen koiran ilme.

Samanlainen ilme on Mark Rylancella, jonka vanhenevia kasvoja kamera myös rakastaa. Rylancea ja Fiennesiä ei voi mitenkään laittaa samaan elokuvaan. Kaksi surullista vanhaa koiraa olisi yhteen teokseen aivan liikaa. He yrittäisivät päihittää toisensa murheellisuudessa, eikä katsoja tietäisi kehen keskittyä. 

Conclavessa Ralph Fiennes saa itkeä äänettömästi, ja hän saa itkeä äänekkäästi. Ralph Fiennesiä ei voisi missään nimessä roolittaa mihinkään pierukomediaan; hän on niitä ihmisiä, jotka näyttävät vähän väärältä hymyillessään. Conclaven lopussa hän saa hymyillä kevyesti, mutta silloinkin surumielinen huoliuurre kulmakarvojensa välissä. Tällä tavalla Ralph Fiennes voi hymyillä, kompleksisesti. 

Ralph Fiennes on toki muuntautumiskykyinen, mutta konnan roolissa - johon hänet jossain vaiheessa tyypillisesti aina roolitettiin - hän on haaskausta. Tai en minä häntä sellaisissa rooleissa jaksa katsoa. Odotan vain, että hän menisi roiston viitassaan johonkin komeroon ja romahtaisi yksityisesti. Että hänen kasvoillaan näkyisi taas se moniulotteinen kipu, johon on niin helppo samaistua. Joillekin ihmisille on annettu elämäntehtäväksi toisintaa koko maailman surua.

F.S.938

Torinon Santuario della Consolata -basilikan seinillä on tuhansia pieniä naivistisia maalauksia, ex-votoja. Ex-votot ovat kiitoslahjoja. Niissä kuvataan vaarallista tapahtumaa, jossa maalauksen kohde on ollut osallisena, ja kiitetään pelastumisesta. Itse läheltä piti -tilanteen lisäksi niihin on aina kuvattu pyhimys tai jumalolento, jota kiitetään; kaikissa Santuario della Consolatan maalauksissa esiintyy Neitsyt Maria. 

Torinolaiset ovat selvinneet esimerkiksi polkupyörällä kaatumisesta, hammaslääkärikäynnistä ja jostain, mikä näyttää savuavalta hatulta. Neitsyt Maria leijuu mystisenä sumupilvessä tapahtumien taustalla. Joskus maalaukset ovat hyvinkin yksityiskohtaisia: lavallinen tynnyreitä kaatuu miehen päälle, joka on puristuneena traktorin ja seinän väliin. Ihmisiä makaa sikin sokin tiellä kaatuneen moottoripyörän vieressä. Mies jää junan alle, ja junan keulaan on maalattu sen numero: F.S. 938. Paljon on kuvia taistelukentiltä, ihmisistä sairasvuoteella, sotilaista palaamassa kotiin. Yleensä maalauksiin on kirjoitettu kiittäjän nimi ja tapahtuman päivämäärä, joskus myös “kiitos kun paransit minut syyskuussa 1940” tai “kiitos kun suojelit minua vaaralta”. 

Maalausjälki on usein kömpelöä, mutta tekninen taito ei tietenkään ole asian ydin. Asian ydin on todistusaineiston jättäminen: katsokaa, minut pelastettiin. Ehkä asian ydin on myös osoittaa jumalille, että todella on kiitollinen. Näkymättömän rukouksen sijaan kiitollisuudesta on todistusaineistoa, päivämäärin varustettuna. Saattaisit kuvitella, Pyhä Maria, että olen unohtanut miten pelastit minut, Giuseppen, raitiovaunun alta maaliskuun kuudestoista 1919! Mutta minä muistan! Ex-voto on lupaus josta on pidetty kiinni: jos onnettomuuden yhteydessä rukoilee pelastusta ja lupaa siitä hyvästä palvella jumalaa, on votiivitaulu tämän lupauksen täyttymys. 

Etelä-Edinburghin taivas on kelmeä, pahaenteinen. Vuoren siluetti on taivaanrannassa tummansininen, ja sen taakse laskeva keskitalven aurinko pyrkii. Yritän ehtiä takaisin kotiin ennen pimeää, mutta vaikeaa se on. 

Olen muuttanut pakon sanelemana tänne lähiöön, missä taivas tuntuu aina olevan matalammalla. Koko ikäni olen asunut kymmenen minuutin päässä lähikaupasta, mutta nyt lähimpään Lidliin pitää lampsia puoli tuntia. Tämä on tehnyt minusta yllättävän eristäytyneen. Ymmärrän olleeni etuoikeutettu, ymmärrän miksi lähiöissä muututaan näköalattomiksi; eihän täällä voi tehdä muuta kuin pelata jalkapalloa tai ampua poliisia ilotulitusraketilla. 

Lähiö rakennetaan, että köyhät ja alemman keskiluokan lapsiperheet voitaisiin laittaa jonnekin. Köyhille ei suoda historiaa, ei kahviloita, ei lähikauppoja. Heille suodaan rypäs identtisiä asuintaloja ja nurmikkopläntti. Eivät nämä yhteisöjä ole. Nämä ovat paikkoja, jonne ihmiset tulevat nukkumaan. 

Leithin puistoissa oli penkkejä ja kukkaistutuksia, meidän lähiöläisten puistot ovat jättömaata. Täällä kaupungin reunoilla on muinoin ollut peltoja ja maatiloja, ja niiden on annettu kasvaa umpeen. Talvella horsmankukat ja ohdakkeet kuivuvat ruskeiksi talventörröttäjiksi pelloille, joita halkovat asvaltoidut polut.  

Jotenkin on taas joulukuun loppu. Vuodet menevät poikittain, humisten. 

Vaellan läpi vettyneen nurmikon ja kaljujen pensaiden kohti pellon reunalla olevaa metsää, jossa kasvaa ikivanhoja marjakuusia ryhmyisine runkoineen. On muratin peittämiä jalavia, saniaisia, piikkipaatsamapuskia, vanhan kivisen tallirakennuksen umpeenkasvaneet rauniot. 

Usein saan vaeltaa ihan yksinäni. Tämä ei ole populistinen puisto, mikään yleisöä kosiskeleva keskustan Meadows kirsikkapuineen ja piknikmaastoineen. Ja tästähän minä tavallaan pidän. Suomalaisena arvostan sitä, että voin rämpiä jättömaalla tunnin näkemättä yhtäkään vastaantulijaa. 

En tiedä miksi mietin ex-votoja täällä suolla vaeltaessani. Ehkä vain pidän niiden toteavasta tavasta näyttää kamalia asioita. Vuosi on taas ollut pääpiirteittäin raskas, takkuinen. En halua lukea yhtään influensserin siloittelevaa vuodenloppupäivitystä, jossa tuoksukynttiläsponsorin kanelinkatkuisiin purnukoihin tarrautuen hymistellään, miten ihana ja tahraton koko vuosi on ollut. 

Votiivimaalaus ei siloittele, se katsoo kohti: tässä makaan härän raadeltavana keskellä pihamaata. Kuvittelen, miten nämä ihmiset ovat aikoinaan menneet paikallisen taiteilijan luo ja tilanneet maalauksensa: härkä raateli minut. Piirrä minut siihen maahan makaamaan, härkä vihaisena hyökkäysasentoon. Verta oli paljon, sitä voit sutia ihan reippaalla kädellä. 

Jäin junan alle: näin (käy maahan makaamaan kyljelleen). Junan numero oli F. S. 938, jos se on tärkeää. 

Jäin melkein kiinni pettämisestä, mutta kiitos Jeesuksen onnistuin välttymään siltä, enkä koskaan uudestaan enää aio. Maalaa minut alasti sänkyyn, ja Joaquin pakenemaan ikkunasta. Aviomiehelläni on viikset, ja beige kauluspaita, ja hän on juuri tulossa makuuhuoneen ovesta sisään. Huone on sininen, sellaisena minä sen muistan. Annoin itseni joutua Joaquinin nuoruuden ja viettelevien puheiden valtaan, mutta mieheni rakastaa minua eikä ansaitse tätä. Kirjoita se siihen kuvan alalaitaan. Kirjoitathan. Se on tärkeää. 

Minun ex-votooni maalataan lähiö, identtiset maitokahvin värisiksi rapatut pientalot, matalalla roikkuva taivas, autius, minä taivaltamassa moottoritien laitaa Fort Kinnairdin ostoskeskukseen ostamaan sukkia. Mutta taulua ei voi vielä maalata. Lähiöstä ei ole selvitty. Ei ole ketään, ketä kiittää. 

Käännyn kotiin päin. Äitini katsoisi näitä talventörröttäjiä ja sanoisi: miten on hienon näkösiä nuo kuivuneet horsmat. Eihän hän väärässä olisi. Olen vastustanut lähiötä ja tämän umpeenkasvaneen viidakon vieressä asumista, koska tuntuu että sille antautuminen merkitsee jotain lopullista; maailmalta katoamista keittiöjakkaran ääreen. Mutta suolla tuntuu sentään olevan jonkinlainen sielu, vaikka lähiöllä ei. Asioiden sielu on etsimällä etsittävä ja projisoimalla projisoitava. Merkitys täytyy rakentaa. 

Maria, jumalansynnyttäjä: onko niin, että nämä ikivanhat marjakuuset ja saniaiset antavat tälle paikalle merkityksen? Antavat merkityksen minun täällä olemiselleni? Eikö niin, että raitiovaunun alle jäänyt Giuseppe maalautti tauluun tapahtuman merkityksen? Onko meillä lupa tehdä näin?

I love books

En ole vieläkään suostunut lukemaan yhtään Elif Shafakin kirjaa, koska kuuntelin kerran hänen Edinburghin kirjafestivaaleilla pitämäänsä avajaispuhetta, jossa hän itsetyytyväisenä julisti jotenkin siihen malliin, että "tällaiset tapahtumat ovat valtavan tärkeitä demokratian paikkoja".

Minä katselin asiakaspalvelupaidassani ympärillä seisoskelevia shaaleihin ja tweedtakkeihin pukeutuneita yläluokkaisia, ja mietin että minkä helvetin demokratian? Kukaan näistä ihmisistä ei ole koskettanut lähiötä edes kepillä.

Jos on päätynyt Brittien kirjallisuuskuplaan, näyttäytyy keski-ja yläluokkaisten toisilleen hymistely toki varmaan demokraattisena. He voivat yhdessä kuvitella kirjoittavansa maailman uudelleen.

Välillä keskiluokkaiset kirjailijat harrastavat hyväntekeväisyysprojekteja, joissa kirjailija menee kuukaudeksi lähiöön harjoittamaan luovaa kirjoittamista lähiöläisten kesken. Kuukauden huipennukseksi lähiöläiset tuodaan bussilla keskustaan kirjafestivaaleille. Heille ojennetaan kanapeeleivoksia tarjottimelta ja esitellään kirjakulttuuria. He näyttävät tyypillisesti näissä tapahtumissa olevan vähän hämillään, koska tietävät, etteivät he sinne kuulu. He saavat ehkä kätellä festivaalin johtajaa, joka tekee parhaansa vaikuttaakseen ihan tavalliselta ihmiseltä, ja sitten heidät jo ladataankin bussiin ja ajetaan takaisin lähiöön.

Kirjakulttuuria olen työni puolesta oppinut inhoamaan. Kirjakulttuuriin kuuluu kanniskella ympäriinsä kangaskassia, jossa lukee “I love books” tai “books are my cocaine” tai jotain sinne päin. Kirjakulttuuriin kuuluu julistaa jatkuvasti, että harrastaa lukemista ja että on pakkomielle ostaa kirjoja, joita ei sitten edes ehdi lukemaan, hehheh. Kirjallisuus on taiteenlajeista ylevin, ei mikään roskasakin stand up-komedia, tai herra paratkoon, televisio. Oma lukunsa ovat kirjakulttuurin ylimpään pantheoniin päässeet, kirjailijat, joiden ei enää tarvitse julistaa I love books! koska se on itsestäänselvää.

Minä olen heidän ympäristössään pelkkä sivuhenkilö, asiakaspalvelijoita he tuskin huomaavat. Joka vuosi tiimiimme hakee yläluokkaisissa yliopistoissa kirjallisuutta opiskelevia kaksikymppisiä, jotka tulevat haastatteluun ylimielisinä, vakuuttuneina siitä, että pelkkä kirjakulttuuriin kuuluminen takaa heille työpaikan. Miksi hait tätä työpaikkaa? Koska opiskelen kirjallisuutta, he vastaavat. Minä yritän olla pyörittelemättä silmiäni, koska he eivät selvästi tajua, ettei tämä ole mikään kirjallisuustyöpaikka, tämä on asiakaspalvelutyöpaikka. Kirjafestivaalilla on kahden kerroksen väkeä: kirjakulttuurin ihmiset, ja me, joiden tehtävä on hännystellä heitä.

(Selvyyden vuoksi: jotkut kirjailijat, kuten Val McDermid, ovat valtavan mukavia ja kohteliaita. Jotkut kirjailijat, name redacted, ovat ylimielisiä kusipäitä.)

Rakastan suomalaisia kirjastoja. Rakastan, että niissä voi 3d-printata nopan ja lainata kahvakuulan. Rakastan pikalainoja; rakastan, että ihmiset himoitsevat uutuuskirjoja niin paljon, että vievät ne viikoksi kotiinsa ja ahmivat nälkäisiin suihinsa. Rakastan kirjastojen kahviloita, joissa on järkevää lounaskeittoa ja lämpölevyn päällä pannussa Presidenttiä.

Onhan Briteissäkin kirjastoja, mutta niissä on lähinnä hyllymetreittäin kellastuneita yhdeksänkymmentäluvun pokkareita ja vitriineihin säilöttyjä satavuotiaita hakuteoksia, joihin päin kukaan ei vilkaisekaan. Kyse on tuskin halun puutteesta; varmasti kirjastojen työntekijät myös täällä päin haluaisivat jakaa ihmisille kahvakuulia ja kävelysauvoja, mutta määrärahat jaettiin rikkaiden taskuihin jo Thatcherin aikana.

Briteissä rikkaat eivät todellakaan mene kirjastoon, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan heidän olevan köyhiä. Vähän samaan tapaan kävi, kun Skotlannissa lanseerattiin äitiyspakkaus; rikkaat eivät halunneet ottaa laatikkoa vastaan, koska ilmaisten äitiyspakkausvaatteiden käyttäminenhän olisi vihjannut, ettei heillä olisi varaa parempiin.

Suomessa kirjastossa käyvät myös hyvin toimeentulevat. (Ainakin kuvittelen näin; kirjastolaitos ei tietenkään tilastoi kävijöidensä tulotasoa, mutta kai 47 miljoonaan vuosikävijään joku keskituloinenkin mahtuu.) Kirjastossa käyminen ei leimaa köyhäksi samalla tavalla kuin leipäjonossa seisoskelu.

Miksi minua korpeaa I love books! -kassia kanniskeleva sarjaostelija, mutta ei pikalainaa himoitseva kirjaston käyttäjä? Kai tämä on jotain köyhän katkeraa kitinää. Kirjastoon voi mennä haahuilemaan. Kirjatapahtumissa oletus on, että on rahaa. Sen takia ne festivaaleille raahatut lähiöläiset näyttävät niin orvoilta.

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli lintuoppaita ja Valittujen palojen kokoelmateoksia, joihin oli surutta lyhennelty kokopitkiä romaaneja. Oli myös Rauni-Leena Luukanen-Kilden ufokirja, ja jotain terveysoppaita. Ei siis mikään kuratoitu “I love books!” -hylly. Mutta ala-asteen kirjastossa minä ramppasin jatkuvasti, koska kirjasto oli seurakunnan kerhon lisäksi köyhälle ainoa kynnyksetön harrastus. Lukeminen ei ollut mikään paremmaksi ihmiseksi tekevä harrastus, se oli vain saavutettavuutensa synnyttämä ihme.

Näin kirjakaupassa myynnissä pinssin, jossa luki

Pro Choice
Pro Books
Pro Feminism

Ja ehkä toistan itseäni, mutta mitä vittua ne kirjat siihen liittyvät? Eikö voi olla pro choice ja pro feminism ilman että samalla rehentelee lukeneensa tänä vuonna jo 72 obskuuria lit fic -romaania? Ei tietenkään, koska lukeminen on keskiluokkaisen omahyväinen itseisarvo, jolla hän voi rehennellä olevansa parempi ihminen.

Ei lukeminen automaattisesti sivistä ketään. Toistellaan, että "lukemalla voi elää tuhat elämää", mutta eiväthän ne mitään elämiä ole. Jos keski-ikäinen heteromies kirjoittaa jälleen kerran romaanin seksityöntekijän traagisen kurjasta elämästä, mitä lukija siitä kostuu paitsi stereotypioita? 

Luin joskus Gail Honeymanin kehutun Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin, ja minua se lähinnä vitutti. Päähenkilön vaikutti jonkinlaiselta asperger-karikatyyriltä, sosiaalisesti kömpelöltä tontulta, jolle lukijan oli tarkoitus nauraa, ennen kuin paljastui että *gasp* hän olikin traumatisoitunut. Kirjoittaja kuvasi traumaa niin vaivaannuttavasti, että oli päivänselvää ettei hän tiennyt aiheesta mitään, paitsi että sillä saisi aikaan draamaa. Mitä ne kaikki tätä kirjaa rakastaneet ovat siitä saaneet?

Välillä Brittien työväenluokasta ponnistaa kirjailija, joku Douglas Stuart, jonka köyhyysromaani sitten voittaa Booker-palkintoja. Työväenluokkaisen kirjailijan tulee kirjoittaa kolkkoja tilityksiä lapsuudestaan, jossa isä tykittää heroiinia suoneen council housen vessassa ja koulussa homofoobikot hakkaavat joka välitunti. Sosiaaliporno on se hinta, jonka köyhä joutuu maksamaan päästäkseen piireihin. Heidän kirjojaan Elif Shafakit voivat sitten ahmia kuvottaviin ja surkeisiin yksityiskohtiin uppoutuen, että saavat orgasmoida luokkamatkaillessaan.

Tietenkin väkivaltaiset vanhemmat ja surkeat kunnan asunnot ovat monelle myös totta. Mutta ne ovat myös ainoa narratiivi, jota köyhä saa tässä maassa julkaista. Mitään sellaista ei sovi kirjoittaa, mikä ivaisi keskiluokkaa. Ainoastaan keskiluokkaiset saavat pilkata itseään (hashtag vainkeskiluokkajutut). Hehän ovat siihen riittävän fiksuja ja itsetietoisia, koska ovat lukeneet niin saatanasti kirjoja.

Edinburghin kirjafestivaali on murroksessa. Aktivistit ovat painostaneet festivaalia heidän sijoitusfirmasponsoristaan niin paljon, että festivaali on viimein taipunut tiputtamaan 20-vuotisen yhteistyön. Ja mikäs siinä. Baillie Giffordilla ei varmaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan, ja heidän vakuuttelunsa siitä, ettei heillä ole sijoituksia Israelissa ja lupaukset irtisanoutua ajan kanssa lopuistakin fossiilisista polttoaineista saattavat olla ihan puuta heinää.

Mutta mitä palestiinalaiset siitä kostuvat, että jälleen yksi taidefestivaali menee nurin rahojen puutteessa? Miten se heidän elämäänsä muuttaa?

Sijoituksia kovin kritisoinut Mikaela Loach on käynyt 22000 puntaa vuodessa maksavan yksityiskoulun. Hänen ei tarvitse koskaan mennä asiakaspalvelijaksi kirjafestivaalille, kuten minun.

Kirjafestivaali on sentään ollut työnantajana tähän asti kelpo, maksanut kunnollista palkkaa, kehittänyt ystävällistä työympäristöä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; Edinburghin elokuun festivaaleista iso osa ei vieläkään maksa työntekijöilleen yhtään mitään. Pleasance, joka veloittaa lipuistaan kymppejä ja esiintyjiltään tonneja, ei maksa asiakaspalvelutyöntekijöilleen penniäkään. Saavat he sentään nukkua ilmaiseksi hostellin dormissa elokuun ajan. Mutta Pleasancella ei tietenkään ole sijoitusfirmaa sponsorina.

Eläisinpä siinä idealistisessa maailmassa, jossa puhtaasti eettiset sijoitusyhtiöt syytäisivät taidefestivaaleille miljoonia! Baillie Gifford on tähän mennessä kustantanut kirjafestivaaleilla vieraileville peruskoululaisille joka vuosi ilmaiset lastenkirjat. Tekevätkö he tämän kiillottaakseen omaa julkisuuskuvaansa? No totta helvetissä! Mutta ei taidetapahtumia tehdä pelkästään pyhästä hengestä. Menisikö minä sinne töihin vuosi toisensa jälkeen, jos vanhempani olisivat sijoitusmiljonäärejä? Tuskin. Mutta siinä maailmassa minä en elä.

Toinen työnantajani Edinburghin tiedefestivaali on myös Baillie Giffordin sponsoroima, mutta yllättäen kukaan ei ole vaatinut tiedefestivaalia tilille tämän takia. Pelkästään taiteen on oltava moraalisesti puhdas vyöhyke. Kirjallisuus elää todellisuuden yläpuolella, jossain ylellisessä kuplassa, johon kuuluvien ei ole koskaan tarvinnut liata käsiään.