Istuta vielä se omenapuu

Neulon hattua ja laitan taustalle pyörimään Kaurismäen Saimaa-ilmiön, koska kaipaan vähän kasarinostalgiaa. Dokumentti on ns. aikansa tuote. Juice Leskinen yhtyeineen, Hassisen Kone ja Eppu Normaali seilaavat sisävesilaivalla ja heittävät välillä keikkoja Saimaan varren kaupungeissa. Muu aika loikoillaan laivalla polttaen tupakkaa ja ryypäten olutta. Juice kertoo sellaisia vitsejä kuin "tämä on aivan posketonta, sanoi spitaalinen", mille ihmiset nauraa hohottavat kuorossa, kaiketi ironisesti. 

Juicea olen aina arvostanut hänen sanoitustensa takia, vaikka tiennytkin hänen olleen hankala henkilö. On silti vaikea katsoa, kun hän näyttää olevan nolo vanha ukko jo vuonna 1981, vaikka on vasta kolmekymppinen. Siinä hän kömpelösti hytkyy lavalla. 

 

Nuori Martti Syrjä on hänkin vähän vieraan näköinen, koska on niin pitelemätön. Hän sinkoilee minne sattuu ilman paitaa rinta hiestä kiiltäen, sillä tavalla kuin kaksikymppinen kuolemaapelkäämätön voi. Eppu Normaali ei ole vielä melankoliasta kuullutkaan. 

 

Nuori Ismo Alanko on, no, kuuma. Siitä ei pääse mihinkään. Tässä ei ole mitään järkeä, koska hänen tukkansakin on kuin linnunpesä, mutta se on fakta. Hän muistuttaa raivossaan ja pitelemättömyydessään nuorta Kurt Cobainia.

 

Elokuva esittää kohteensa cooleina, ja muistelen heidän aikanaan olleen cooleja. Nykyvalossa raflaavinta heissä kuitenkin näyttää olevan se, että he laulavat pilvenpoltosta, kuten nyt kaikki kaksikymppiset miehet jossain vaiheessa. Muuten he vaikuttavat ihan keskivertorasittavilta miehiltä, jotka kertovat paskoja juttuja ja pyörivät oman napansa ympärillä. 

 

Hassisen kone mylvii sisävesilaivalla syöksylaskijoita kaikki tyynni! samalla kun surullinen vanha laivuri kipparinlakissaan kääntää vakavana ruoria. Hassisen konetta vanha laivuri ei kiinnosta, koska he ovat niin tohkeissaan siitä, että saavat kirjoittaa maailman uudestaan, ovathan he nuoria miehiä. Mietin sisävesilaivoja kipparoineita edesmenneitä sukulaisiani. Hekin olisivat tässä vaiheessa 80-lukua olleet liian vanhoja ja ihan pihalla nykymaailmasta, joka vimmatusti keksi itseään uudestaan. Ehkä mietin heitä nyt, koska tunnen itsekin olevan jonkinlainen surullinen vanha laivuri, joka ei saa enää osallistua maailman kirjoittamiseen. 

 

Ehkä miesten kekkulointia on vaikea katsoa myös, koska tiedän, etten kuuluisi heidän piiriinsä. Olen ollut esiintyjänä Kuopion Työnkulmalla samassa takahuoneessa, jossa hekin juovat Jaffaa, mutta jos menisin aikakoneella paikalle, eivät he minulle puhuisi. Eivät he minua edes huomaisi, olenhan minä tällaisissa huoneissa ollut. Nuorena olen tietenkin katsonut näitä kuvia kiltisti tietäen, että kohtaloni on olla statisti, mykkä, sivuhenkilö, jolle ei anneta repliikkejä. Nyt sellainen tuntuu mahdottomalta. 

 

Kaurismäki pääsee kameransa kanssa lähelle, koska on mies, ei hänen läsnäoloonsa kukaan kiinnitä huomiota. Hän on yksi jätkistä. Naisiakin kuvissa näkyy välillä, mutta heiltä ei kysytä mitään, heidän tehtävänsä on lähinnä hihitellä miesten jutuille. Ovatko he bändäreitä? Tyttöystäviä? Vaimoja? 

 

Muistelen Maija Vilkkumaata Ylen Rock-Suomi-sarjassa, jossa hän kertoi välillä turhautuneensa  Juicen Viidestoista yö -tyyppiseen itsesäälissä rypemiseen, tyyliin "nyt perkele lopetat sen dokaamisen ja lähdet vaikka ulos kävelemään". Jossain vaiheessa tällaista olisi ollut pyhäinhäväistys sanoa, mutta Vilkkumaa on tietenkin oikeassa. Hänkin tosin sanoo tämän vähän anteeksipyydellen, ohjelma on kuitenkin viisitoista vuotta vanha eikä silloin saanut kajota kansallissankareihin, varsinkaan naisena. 

 

Vaikka Saimaa-ilmiön miehet kuvittelevat olevansa puolijumalia, näyttää 80-luku täältä käsin kovin pieneltä ja viattomalta. Konserttiyleisöt jököttävät katsomossa kohteliaan jähmeinä, muutama eturivissä ehkä intoutuu pogoamaan. Sisävedet ovat puhtaita, tai ainakaan meillä ei ole vielä aavistustakaan siitä, miten likaisia ne ovat. 

 

Ydinsodan mahdollisuudesta kuitenkin huolehditaan, vaikka sen teoreettinen mahdollisuus tuntuukin olevan kovin kaukana Saimaan aalloilta. Eppu Normaali runoilee 

Voi Jimmy kunpa oisit rehti nyt/ 

Vaikka pommisuojaan ootkin ehtinyt/ 

Ja Leonid, kuinka ihmeessä kehtaat tuhota sähkökitaratehtaat 

 

Ja Juicen Myrkytyksen oireet kehottaa 

Siis istuta vielä se omenapuu / 

vaikka tuli jo tukkaasi nuolee/ 

vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / 

vaikka huomenna aurinko kuolee 

Ja sitä lyriikkaa olen aina rakastanut, ja se tuntuu kovin ajankohtaiselta tänäänkin. Siinä missä Leonid ja Jimmy ovat jo menneet ja korvautuneet toisilla, on omenapuun ajatus ajaton. Sen minä otan tästä elokuvasta mukaani, kuten aina Myrkytyksen oireet kuullessani. Nostalgia on sellaista, että on poimittava rusinat pullasta. 

Lähiöläinen

Oikaisen laakean nurmikentän poikki matkalla kotiin; sen pintaan on joskus viime vuonna maalattu kalkilla jalkapallokentän viivat. Nyt kukaan ei kuitenkaan pelaa jalkapalloa. Teinit kaasuttelevat valtavaa kehää mopoillaan nurmea pitkin, minä pelkään että he nakkaavat minut kumoon silkkaa ilkeyttään. Rentoutan kävelyäni entisestään saadakseni sen näyttämään sellaisen huolettoman paikallisen kävelyltä, joka ei mopopojista stressaa ollenkaan, minähän kuulun tänne; code switching ei kuulu pelkästään kieleen vaan myös tähän liioitellun lunkiin tapaan, millä jalkojani heiluttelen, kädet taskussa. Muuten he saattaisivat haistaa minut. 

Minä stressaan, mutta mustarastas ja tikli ja tiltaltti jankuttavat puiden latvoissa laulujaan autuaan huolettomina mopopojista, linnuilla on muut huolet. Minäkin vähän rentoudun. Ehken ole mopopoikien kohderyhmää, enhän ole edes poliisi. Onneksi laitoin aamulla päälle farkkutakin, se oli ala-asteellakin koviksen merkki. Horisontissa Arthur's Seatin ääriviivat, vuorelle pyöräilisi puolessa tunnissa mutta se vaikuttaa silti kovin kaukaiselta, keskiluokkaisille reippailijoille ja turisteille kuuluvalta. Meillä on tämä jalkapallokenttä ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Hävettää että näin kaihdan tätä lähiötä, kasvoinhan minäkin köyhänä. Kuopion Haapaniemi oli kuitenkin kasarilla niin tylsä, ettei siellä mitään mellakoita näkynyt, toisin kuin täällä. Tämä on erilaista puutetta kuin minun lapsuuteni puute. Ei täältä millään yliopistotutkinnolla ulos kiivetä. 

Kentän läpi metsikköön, yli kaatuneen puunrungon ja maahan tallottujen Monster-tölkkien, puron ylitys vanerilankkua pitkin. Takaisin pientaloalueellemme, missä pihagrillit savuavat, onhan aurinko taivaalla. En vieläkään tunne kuuluvani tänne samalla tavalla kuin Leithissä tunsin. En tiedä miksi. Leithissä oli vilinää. Ne talot olivat minulle tuttuja taloja; nämä ovat vieraiden ihmisten taloja, joissa asuu vieraita ihmisiä. En usein edes näe ketään heistä. He piileskelevät puutarhoissaan ja olohuoneissaan verhojen takana. Sinne minäkin menen, verhon taa piiloon. Tämmöisiä kyräilyn paikkoja lähiöt ovat. Elämä on tahmeaa, onneksi välillä on edes kevät. 

it's (not) your fault

Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan säännöllisin väliajoin viraalin eläimen jaksaakseen tässä rappion ja turmeluksen kurimuksessa, ja tämän hetken viraali eläin on Punch. Punch on emonsa hylkäämä japaninmakaki, joka kantaa mukanaan pehmo-orankia äidin korvikkeena Ichikawan eläintarhassa. Punch-videoiden fokus on tietenkin Punchissa, kun se surkean näköisenä raahaa virttynyttä leluaan eläintarhan betonisella lattialla. 

Minä sen sijaan mietin emoa, joka on ottanut hatkat. Tällaistahan luonnossa välillä tapahtuu. ”Ympäristössä, jossa ulkoinen stressi uhkaa selviytymistä, emot saattavat asettaa etusijalle oman terveytensä ja tulevan lisääntymisen sen sijaan, että jatkaisivat poikasen hoitamista” kädellisiä tutkiva Alison Behie sanoo. 

Joskus äiti ei jaksa. Ihmisäideille tällaista ei tietenkään sallita, vaikka heitäkin ulkoinen stressi uhkaa, ja häipyminen varmasti välillä houkuttaisi. Ehdotonta äidinrakkautta ei konseptina nykyään juuri kyseenalaisteta, mikä on toki patriarkaatille sovelias työkalu: jos äidin pohjimmainen luonne on rakastaa lastaan ehdoitta ja jatkuvasti, on tietenkin parempi että hän jää kotiin hoivaamaan työelämän tai politiikan sijaan, varsinkaan kun enää ei ole mitään yhteisöjä, jotka ottaisivat hoivaamisesta koppia. 

Mary Bronsteinin If I Had Legs I'd Kick You on paperilla kauhuelokuva, mutta kaikki kauhu teoksessa syntyy yksinomaan äitiydestä. Äitiys on kauhua. Linda huolehtii yksin sairaasta lapsestaan, kuskaa tätä sairaalaan hoitoihin, kuuntelee tämän nurkumista ja pelkoa ja valitusta. Sitten olohuoneen katto romahtaa sisään, ja äiti ja tytär joutuvat muuttamaan nuhruiseen motelliin, jossa Linda säätelee öiden läpi lapseensa kytkettyä ruokintaletkulaitetta. Tytär vaatii ja vaatii. Linda on jatkuvasti kiinni lapsessa ja tämän ruokintakoneessa, paitsi kun pakenee yöllä motellin takapihalle ketjupolttamaan ja juomaan viiniä pullonsuusta. 

Tästäkin hetkellisestä tauosta Lindan aviomies heti syyllistää: miten pystyit jättämään lapsen yksin? Mies on selittämättömällä, loputtoman tuntuisella työmatkalla ja sättii puhelimessa vaimoaan siitä ettei hän tee asioita, joiden pitäisi olla helppoja kenelle tahansa: korjauta se olohuoneen katto, vie lapsi sairaalahoitoon, käy ryhmäterapiassa. Eihän se niin vaikeaa ole?

Kukaan ei tunnu olevan Lindan puolella: sairaalan lääkärit, pysäköinninvalvoja, terapeutti, oma mies. Kaikki vaativat jotain: sairaalan lääkärit, omat asiakkaat, lapsi. Linda kävelee joka yö motellista lastaan pakoon kauemmas ja kauemmas. Pakoretket vievät hänet takaisin kotiin. Aukko olohuoneen katossa tuntuu kasvavan, ja sen pohjalla näkyy vain tyhjyys ja kauhu. Ehkä kyse on vain univajeen aiheuttamista harhoista. Ehkä aukon perällä todella on jotain sanoinkuvaamatonta, hirvittävää. 

 

Linda on pakotettu ryhmäterapiaan toisten sairaista lapsista huolehtivien äitien kanssa. Terapiassa toistellaan tyhjästi "its not your fault". Toiset äidit itkevät ja potevat syyllisyyttä, kuten kunnon äidin kuuluukin, mutta Linda ahtaa huoneen nurkassa donitseja suuhunsa kyynisesti tuhahdellen, koska hän tietää totuuden. Ehkä vika onkin sinun. Ehkä juuri sinä olet aiheuttanut lapsesi sairauden. Ehkä kaikki, mikä hänessä on vikana, on oikeasti vikana sinussa. Ketä muutakaan siitä voisi syyttää? 

 

Ilta-Sanomissa oli uutinen, jonka mukaan 24 vuotta kateissa ollut nainen oli äskettäin löytynyt hyvinvoivana naapuriosavaltiosta. Hän oli vuonna 2001 sanonut perheelleen lähtevänsä jouluostoksille ja jäänyt sille tielleen. Merkittävää oli, että nainen oli kieltänyt viranomaisia paljastamasta perheelleen nykyistä olinpaikkaansa. Se tuntuu ällistyttävältä valinnalta, lähes kielletyltä, tämä piiloon jääminen. Mutta tälläkin tavalla voi tehdä, makaki tai ihminen. Voi vain kävellä ulos. 

Mutta If I Had Legs on kauhuelokuva. Linda ei lopulta kestä ympärillään kiristyvää vaatimusten nyrkkiä, ja pakenee. Hän juoksee rannalle ja yrittää heittäytyä mereen. Mutta ei merikään häntä halua. Se sylkee hänet ulos kerta toisensa jälkeen, kunnes on vain jäätävä rannalle makaamaan ja odottamaan, että lapsi taas löytää hänet uusien vaatimusten kera. Sellaista ihmisäitiys on, ei siitä helpolla eroon pääse. 

Magneettikuvan soundtrack

Rakastan käydä optikolla. Optikko on kuin Linnanmäen Vekkula: sarja omituisia, osin epämukavia temppuja. Katsopa tätä taloa horisontissa! Nyt puhallamme ilmaa silmääsi! Paina nappulaa kun näet valon! Kumpi on parempi, punainen vai vihreä? Pystytkö arvailemaan mitä alimmassa rivissä lukee? 

Selvitän tällaiset temppuradat hymyssä suin. Olen niissä suvereeni, osallistuinhan vastaaviin jo lapsena kun kävin säännöllisin väliajoin karsastuspoliklinikalla. Siellä temput olivat tällaisia: tässä kortissa vasemmalla on kissan pää, ja oikealla kissan vartalo. Pystytkö tuomaan ne katseellasi yhteen? Ja tottahan minä pystyin. Kaiken lisäksi sain näihin visiitteihin koulusta vapaata, mikä varmaan entisestään lisää rakkauttani optikkoihin. 

Peruslääkärillä käynti on tällainen: maksimissaan kymmenen kiireistä minuuttia, jonka ajan lääkäri naputtelee kärsimättömästi tietokonettaan vihamielisenä siitä, että olen tuonut hänen tietoonsa jonkin kuvitteellisen ongelman, joka hänen pitäisi mukamas hoitaa. 

Optikko sen sijaan painelee mystisiä laitteitaan rauhassa, niiden tahtia kunnioittaen. Ne piippailevat ja naksuttelevat ystävällisesti kuin sellaiset robotit, joita optimistinen tulevaisuus meille joskus 70-luvulla lupaili. 

Eniten pidän optikosta ehkä kuitenkin siksi, ettei optikko kyseenalaista oireitani. Oletko vain yrittänyt nähdä paremmin? Onko sinulla stressiä? Jos harrastaisit enemmän liikuntaa, ehkä näkösikin korjaantuisi. Optikko ei koskaan nuhtele, että olen itse aiheuttanut silmieni tilan. Hänellä on koneet, joihin voin asettaa leukani ja antaa niiden mitata silmieni tilan objektiivisin numeroin. 

Olisipa kone, johon voisi asettua kaikkien muidenkin vaivojen osalta ja sieltä tulisi ulos kyseenalaistamattomat lukemat: tämän verran plussaa, tämän verran miinusta. Lähimmäs sitä kai pääsee magneettikuva, mutta magneettikuvassa on paljon paskempi soundtrack kuin optikolla. Ainoa tapa millä selvisin magneettikuvan ahdistavassa putkessa makaamisesta oli kuvitella, että olin katsomassa hämärää ja tekotaiteellista, loputtoman pitkää nykytanssiesitystä. Sellaisiahan olen nähnyt tusinakaupalla, ja niiden tyypillinen kovaääninen industrial-soundtrack on täysin magneettikuvan kaltainen. Plup plup kriiii! Hurrrhh-gurrrhh-hurrrhh-gurrrhh! Viuuuurrrr-KONKS-KONKS-KONKS! Makasin putkessa ja kuvittelin: ei helvetti. Taas tätä samaa paskaa. 

 

Simulaattori

Beatstar on mobiilipeli, jossa pitää näpytellä laulujen tahtiin. Kun olen pelannut peliä riittävän kauan, ei se anna minun jatkaa ennen kuin olen katsonut mainoksen. 

(Minulla on pankissa 380 laulua, joiden tahtiin voin näpytellä kuin Dance Dance Revolutionissa, paitsi peukaloilla. Mutta 380 laulua ei riitä, janoan niitä lisää.)

Voisin toki tehdä kuin järkevä ihminen ja sulkea koko sovelluksen, mutta klikkaan mainoksia silti. Ne ovat usein demoja toisista mobiilipeleistä. Mainokset ovat tällaisia: 

Nainen seisoo pellon laidalla. Pelidemo kehottaa liikuttamaan hahmoa lähellä seisovan suuren setelikasan viereen. Nainen poimii rahat selkäänsä. Sitten tulee liikkua viereisen pöydän luo, jonka uumeniin rahat katoavat, ja pöydälle ilmestyy kassakone. Pian paikalle jo ajaakin auto, josta tilataan kananmunia. Naisen tulee juosta pellolle, kerätä viikatteella maissintähkiä, kuljettaa maissintähkät kanalassa kykkiville kanoille, jotka välittömästi sylkevät sisuksistaan valtavia kananmunia, jotka nainen sitten poimii selkäänsä (epäkäytännöllistä!) ja kuljettaa pöydän ääreen. 

 

Auto poimii ne kyytiinsä, viskaa pöydälle kasan rahaa, ja odottamassa onkin heti jo toinen auto, joka vaatii lisää kananmunia. Nainen juoksee taas pellolle, kerää maissit, syöttää ne kanoille, juoksentelee ympäriinsä valtava munatorni selässään jne. jne., ad infinitum. 

 

Toinen esimerkki: pelaaja on töissä vastaanottovirkailijana hotellin respassa. Asiakas tulee valittamaan: huone vaatii siivousta. Vastaanottovirkailija juoksee huoneeseen ja pyörii siellä kunnes huone siivoutuu maagisesti. Hahmo juoksee takaisin tiskille ja asiakas heittää hänelle kasan seteleitä. Toinen asiakas on jo jonossa vihaisena: vessasta puuttuu paperia! Vastaanottovirkailija juoksee siivouskomeroon, poimii selkäänsä kasan vessapaperirullia ja juoksee vessaan täyttämään varannot. Takaisin tiskille, asiakas latoo tiskiin käteistä. Sama toistuu: huoneet on siivottava, vessapaperit on täytettävä. Vihaiset asiakkaat liittyvät jonon jatkoksi loputtomiin. 

Näitä pelejä näyttää olevan lukuisia. Milloin ollaan töissä kahvilassa, ja asiakkaiden juomatilaukset on täytettävä. Milloin ollaan paistamassa hampurilaisia tienposkessa. Kun rahaa on kertynyt riittävästi, voi peleissä usein ostaa orjia keräämään salaatit ja tomaatit ja ruokkimaan lehmät, ettei niiden perässä tarvitse juosta itse.

Kenelle nämä kapitalismisimulaattorit on suunnattu? Minulle niistä tulee vain uupunut olo. Pellolla saa ravata loputtomiin, mutta asiakkaiden vaatimukset eivät koskaan lopu. He janoavat kananmunia kunnes minä en enää jaksa niitä heille tyrkyttää. Onko maailman toimistotekijöillä niin tylsää, että he saavat jotain kiksejä asiakaspalvelun larppaamisesta? Vai onko nämä tehty teini-ikäisille, että nämä voisivat jotenkin valmistautua onnettomaan tulevaisuuteensa Jungle Juicen tiskillä? 

Pelin päähahmoilla ei koskaan ole kasvoja. Heillä on pää, mutta ilmeitä emme voi siitä lukea. Ehkä tämä on ollut liian vaikea pulma ratkaistavaksi pelisuunnittelijoille; tekeekö hahmo tätä ilokseen? Hymyileekö hän pelloilla ja hotelleissa ravatessaan? Eikö sellainen tuntuisi vähän irvokkaalta? Vai elävätkö hänen mielentilansa sen mukaan, miten hyvin hän pysyy työtehtäviensä tasalla - kyynelkarpalot valuvat poskia pitkin, jos asiakkaiden jono kasvaa turhan pitkäksi, ja jonon hälvetessä suu nousee virneeseen? Missään nimessä häntä ei voi jättää pysyvään surun tilaan, sellainen tuskin on näiden pelien tavoite.

Asiakaspalveluun keskittyvälle pelille kaikkein realistisinta olisi tietenkin laastaroida hahmon kasvoille sellainen lego-ukkoa muistuttava asiakaspalveluhymy. Sellaista mobiilipelejä pelaavien lasten kannattaisi harjoitella. 

Kaikkein hämmentävintä kuitenkin on, että pelaan nämä saatanan demot läpi joka ikinen kerta. Voisin vain tuijottaa pellon laidassa seisovaa naista passiivisesti ja odottaa pakollisen ajan, jonka jälkeen mainoksen saa skipata. Mutta en tee niin. Säntäilen adrenaliinipäissäni virtuaalisella maissipellolla ja kerään kymmenen metrin korkuisen kasan maissintähkiä selkääni samalla kun pyörittelen silmiäni, että "ei ole realistista!" 

En tee tätä minkään taistelupelidemojen kohdalla, ainoastaan näiden työelämään sijoittuvien. Ehkä kapitalismi on juurtunut niin syvälle, että kun en ole töissä, tulee näistä tarpeeksi sellainen olo että täytän jotain tehtävää. Ehkä nämä pelit on lopulta suunniteltu meille työttömille. 

Elän kuitenkin lopun aikoja, koska peliyhtiö on päättänyt kuopata Beatstarin kuun lopussa. Sen myötä katoavat absurdit pelimainokset, ja samalla katoavat 380 lauluani. Beatstar on ainoa asia, jossa olen hyvä. Nyt sekin viedään pois. Osaan näpytellä Dizzee Rascalin Stand up Tall:in vaikka unissani, ja se on helvetin vaikea, enkä voi nyt todistaa sitä enää kenellekään. En voi mennä työhaastatteluun ja harhauttaa heitä aukoista CV:ssäni sillä, että katsokaa! Tämä Prodigyn Firestarter on extreme-tason laulu, mutta minäpä surutta vetelen sen tästä menemään! Samanlaista taitotasoa voisin soveltaa vaikka tähän hotellin vastaanottovirkailijan toimeen, ja mainitsinko jo, että olen harjoitellut sitäkin --

 

Jälkiä jättämättä

Tädin kerrostaloasunto on myynnissä. Täti on kärrätty palvelutaloon, tai miksi niitä nykyään nimitetäänkään, ja hänen asuntonsa on skalpeerattu. Selaan Etuoven kuvia, ja muistan viiltävän tarkasti, vaikka asunto onkin nyt pelkkä kuori. Tuossa oli arkkupakastin, ja arkkupakastimen yllä seinällä ristipistotyöt: kaksi joutsenta, punainen mökki. Tässä huoneessa oli tammiviiluinen koko seinän peittävä kirjahylly, jossa oli Mannerheimin kuva, tai ehkä sittenkin Kekkosen. Sohvapöydän kansi oli lasia ja sen alla vieri vieressä kolikoita, jotka herättivät minun lapsenhimoni: miksi rahoja ei voinut ottaa sieltä pois, niillähän olisi voinut ostaa Nopsa-kulman kioskilta merkkareita muovipussiin. Mutta tässä taloudessa asiat pysyivät paikoillaan: ristipistotyöt, Kekkosen/Mannerheimin kuva; sohvissa muovisuojukset, joiden kanssa ne olivat saapuneet huonekaluliikkeestä. 

Täti leipoi tupakeittiössä pullaa, johon laitettiin tuplasti voita ja sokeria. Tuossa keittiön vieressä oli pöytä, jonka ääressä minä joskus lusikoin vastentahtoisesti mykykeittoa, ja myöhemmin kasvissyönnin myötä pitkäjyväistä riisiä, johon täti oli laittanut pussillisen hernemaissipaprikaa. Tuossa parvekkeen oven edessä oli keinutuoli, ja en voi olla täysin varma, mutta näitä kuvia katsoessani kuulen korvissani myös kaappikellon painostavan tikityksen. Tuossa oli serkkuni huone, se oli täynnä Aku Ankan taskukirjoja, joita hän keräsi. Kokoelma oli vaikuttava, se eteni numerojärjestyksessä ykkösestä eteenpäin. 

Jäljellä asunnossa ovat alkuperäiset 70-luvun kaakelit, keittiökaappien kömpelön pyöreät puunupit, ja joukko hirvittäviä kattolamppuja: plafondi, kristallikruunu, pulleavatsainen posliinilamppu jonka kupuun on maalattu keltaisia ruusuja. Yritän zoomata kuvaan olohuoneen seinästä nähdäkseni, onko siinä jäljet niistä saatanan ristipistotöistä, kuten aina uumoilin. Tämä koti edusti minulle nuorena ummehtuneisuutta ja estyneisyyttä, ja kuvittelin tietysti että tästä täydellisin symboli olisivat seinälle jähmettyneet joutsenet, joiden alla seinän maali olisi vielä alkuperäisen värinen. Ja toden totta, kun zoomaan kuvaan: siinä ne ovat, heleän valkoiset suorakulmiot oikeilla paikoillaan. En voi uskoa, että dramaattinen mieleni on kerrankin ollut oikeassa. 

On outoa ajatella, että joku toinen tulee muuttamaan tähän asuntoon. Mutta toisaalta; tässä asunnossa eletty elämä oli niin pieni, että ehkä se on jo aikakin korvata jollain muulla. Tätini ja hänen miehensä elivät kutistettua elämää. He olivat "mitähän naapuritkin ajattelisivat" -ihmisiä, "aika erikoista"-ihmisiä, "ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä"-ihmisiä. He jemmasivat kolikoita sohvapöydän lasin alle, ja tädin mies antoi tädille viisikymmentä markkaa viisikymmentävuotisjuhlien järjestämiseen, koska ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä. Sain heiltä vuosikausia joululahjaksi Valittujen palojen vuosikerran, vaikka en todellakaan lukenut Valittuja paloja. Mutta eivät he olleet sellaisia ihmisiä, joita toisten ihmisten luonne olisi kiinnostanut. He kuokkivat maata sota-aikana ja sota-ajan jälkeen he jatkoivat maan kuokkimista, ostivat 70-luvun elementtitalosta kaksion ja pitelivät loppuikänsä elämänsä raameja paikallaan. Kuulin tätini miehen sanovan yhteensä ehkä kymmenen sanaa. Ei hän varmasti paha ollut, eikä tätinikään. He vain eivät osanneet elää toisenlaista elämää, koska mistä heille olisi siihen ohjeet annettu. 

Tädin mies on jo kuollut, ja tätikin tulee haihtumaan. Joku tulee muuttamaan tähän kerrostalokaksioon ja repimään pois sen lattialistat, vaihtamaan puiset keittiökaapistot melamiinisiin, maalaamaan seinältä peittoon ristipistotöiden aaveet, poistamaan eteisen katosta plafondin, jonka alla minäkin olen seissyt laittamassa takkia päälleni helpottuneena siitä, että voisin lähteä tästä painostavasta ilmapiiristä vittuun. Oman kotini ilmapiiri ei ollut mikään turvasatama, mutta ainakaan se ei ollut luutunut paikoilleen. 

Vaikka he asuivat tässä asunnossa viisikymmentä vuotta, ei siinä olohuoneen seinän vaaleita laikkuja lukuunottamatta näy minkäänlaisia elämän merkkejä. Tätini mies olisi tästä varmaan ylpeä; hän jätti sohvien muovisuojukset kiinni juuri sen takia, etteivät sohvat vaan kuluisi. Että kaikki säilyisi. He ovat kadonneet jälkiä jättämättä. 

Ralph Fiennesin kasvot

Kun katsoo Ralph Fiennesiä valkokankaalla, hän vaikuttaa joka kuvassa kiitolliselta saadessaan näytellä työkseen.

Kamera rakastaa Ralph Fiennesin kasvoja hänen vanhetessaan. Valaisija varmaan riemastuu, että saa korostaa hänen uurteisia piirteitään hajavalolla; niissä on paljon tekstuuria, johon valo voi tarttua. Ralph Fiennes vaikuttaa huolehtineen niin paljon, että on uurtanut kanjonin kulmakarvojensa väliin. Sellaisten kasvojen jälkeen kaikenlaiset nuoret siloposket näyttävät yksiulotteisilta.

Conclavessa Ralph Fiennes saa näytellä kardinaalia, jonka vastuulla on johtaa uuden paavin valintaa. Hänen kardinaalinsa köpöttelee huolestuneena kaavussaan pitkin Sikstuksen kappelin käytäviä. Conclavessa näyttelevät myös erinomaiset Stanley Tucci ja John Lithgow, mutta heidän kasvoillaan kamera ei viipyile yhtä hellästi. Heitä ei voi valaista kuin renessanssimaalausta, koska he näyttelevät eri rekisterissä, hieman kevyemmin. 

(Tietenkin, koska he eivät ole elokuvan päähenkilöitä. Ralph Fiennes on jokaisen kuvasommitelman keskushenkilö, elokuva ja koko maailma lepäävät hänen harteillaan.) 

Hän näyttelee kaiken läpi aina kärsimystä, se on hänen alatekstinsä. Kasvoille se heijastuu monitasoisena kipuna, jota valo sitten syleilee. 

(Katja Kallio kirjoittaa Fiennesistä - siis Ralph Nathaniel Twistleton-Wykeham-Fiennesistä "suitsimatta hän saattaa näyttää hiukan siltä kuin olisi ankaran dieetin alkutaipaleella ja juuri joutunut ketoosiin." Conclavessa häntä on suitsittu, tai hän itse ymmärtää suitsia itseään, ja se mitä hän sisällään pidättelee on aina kiinnostavampaa kuin se, mitä pinnalle ilmestyy.) 

Helpommin ilmaistuna hänellä on surullisen koiran ilme.

Samanlainen ilme on Mark Rylancella, jonka vanhenevia kasvoja kamera myös rakastaa. Rylancea ja Fiennesiä ei voi mitenkään laittaa samaan elokuvaan. Kaksi surullista vanhaa koiraa olisi yhteen teokseen aivan liikaa. He yrittäisivät päihittää toisensa murheellisuudessa, eikä katsoja tietäisi kehen keskittyä. 

Conclavessa Ralph Fiennes saa itkeä äänettömästi, ja hän saa itkeä äänekkäästi. Ralph Fiennesiä ei voisi missään nimessä roolittaa mihinkään pierukomediaan; hän on niitä ihmisiä, jotka näyttävät vähän väärältä hymyillessään. Conclaven lopussa hän saa hymyillä kevyesti, mutta silloinkin surumielinen huoliuurre kulmakarvojensa välissä. Tällä tavalla Ralph Fiennes voi hymyillä, kompleksisesti. 

Ralph Fiennes on toki muuntautumiskykyinen, mutta konnan roolissa - johon hänet jossain vaiheessa tyypillisesti aina roolitettiin - hän on haaskausta. Tai en minä häntä sellaisissa rooleissa jaksa katsoa. Odotan vain, että hän menisi roiston viitassaan johonkin komeroon ja romahtaisi yksityisesti. Että hänen kasvoillaan näkyisi taas se moniulotteinen kipu, johon on niin helppo samaistua. Joillekin ihmisille on annettu elämäntehtäväksi toisintaa koko maailman surua.