Kämppis innostuu alkuvuoden alennusmyynneistä ja tilaa asuntoon lisää kirjahyllyjä. Minä silmäilen hänen kirjavalikoimaansa: siihen kuuluu pelkästään luontoa ja jalkapalloa käsitteleviä kirjoja. Tositarina jostain sudesta joka on "varastanut yhteisön sydämet" Alaskassa. The Beautiful Game, kirja "jalkapallon sielusta". Haukankasvattajan muistelmat. Gazza Italiassa. (Gazza lienee joku jalkapalloilija. Pitää tarkistaa.) David Attenborough'n kirja nisäkkäiden elämästä. Zlatanin elämäkerta.
(Näiden vieressä on Dawson's Creek -dvd-setti, mikä jaksaa ilahduttaa minua. Kämppikseni on 35-vuotias heteromies.)
Yhtään romaania hänen kirjahyllyssään ei ole. En minä häntä tästä syytä; en minäkään paljon fiktiota jaksa nykyään lukea. Siinähän voi tapahtua mitä tahansa. Sellaisesta tulee levoton olo. Elämäkin on jo tarpeeksi ahdistavaa.
Luen vanhan blogin tekstejä a) kopioidakseni ne talteen ennen kuin Diaryland lopullisesti räjähtää, ja b) koska ne ovat niin noloja etten halua jättää niitä leijumaan netin syövereihin kenen tahansa löydettäväksi. Olen päässyt vuoteen 2005, jolloin olen näköjään päivittänyt blogia välillä JOKA TOINEN PÄIVÄ, vaikka Internetiin pääseminen tarkoitti tähän maailmanaikaan kirjastoon menemistä, joka jumalan kerta. Olen ollut niin motivoitunut bloggaamaan, että olen Helsingissäkin talsinut joka kerta Lasipalatsille asti (muistatteko kun siellä oli Internet?) päivittämään jotain sen suuntaista että "lähdin kotoa huomatakseni että mulla on nälkä, vaikka vetelin aamiaiseksi ties kuinka monta tempo fitnessiä (miten monta kertaa pitää käydä vielä helsingissä että osaan ostaa muutakin leipää?)."
Olin unohtanut Lasipalatsin internetin, olin unohtanut Tempo Fitnessin. Olin unohtanut miten innokas olin jakamaan ajatuksiani ennen kuin olin saanut tarpeeksi monta hylkäävää apurahapäätöstä varmistuakseni siitä, ettei ajatuksissa ollut mitään palkittavaa. Olin unohtanut, miten paljon hellyyttä minulla oli maailmaa kohtaan ennen kuin se oli kussut muroihini niin useasti, että kykenen nykyään lähestymään sitä vain aseistettuna.
Kun tulin Edinburghiin ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, vaelsin East London Streetin residenssiasunnosta ruokaostoksille Broughton Roadin Tescoon. Hullaannuin ostamaan sieltä kaikkea sellaista mitä Suomesta ei saanut: samphirea, gluteenittomia kolmen suklaan keksejä (nykyään niitä tietysti saa jo S-Marketista), halpaa cheddaria, ja punnan kimpun narsisseja. Miten punnalla voi saada kukkia! minä ihmettelin.
Etsin residenssiasunnon keittokomeron ylähyllyltä maljakon. Asettelin narsissit siihen. Larppasin paikallista: keitin iltapäiväteetä ja luin Stephen Fryn elämäkertaa ja haaveilin. Katsoin yläkerran asunnon ruutuikkunoista ulos. Uuden kaupungin hiilestä tummuneiden talojen kattojonot, niiden takana horisontissa Calton Hillin rinteet.
Leikkokukat edustavat turhuutta. Eihän niissä mitään järkeä ole, vähän kuin ranskalaisten leivoksissa, joiden päälle joskus laitetaan lehtikultaa. Sehän on ihan tarpeetonta. Täysin epäluterilaista. A bit extra.
Kukkien ostaminen rahattomana on anarkistinen teko. Pitäisi olla järkevä. Pitäisi ostaa kaurahiutaleita ja nauta-sikajauhelihaa ja istua kotona märehtimässä epäonnistumisiaan. Mutta kukat eivät epäonnistumisista perusta. Jos ostaa kukkia, laittaa hetkeksi itsensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Kukat aukeavat vaikka olisi millainen työtön vatkulipää. Kukat julistavat, että olet sinäkin jonkin arvoinen, sinä loistelias elukka.
Punnan narsissipuntti on demokraattinen objekti. Se tuo kauneuden meidänkin ulottuville, joille sitä ei yleensä suoda.
Ja vieläkin, joka vuosi: kun narsissit tammikuussa ilmestyvät kauppoihin, minun on pakko ostaa kimppu. Laitan sen illalla lasipurkkiin ja lasipurkin sängynpäädylle.
Aamulla yksi kukista on auennut.
