Päivisin olen töissä kahvilassa.
Se on sellainen porvarillinen, suloinen kahvila, johon alueella asuvilla on varaa tulla. (Stockbridge on kaupunginosa, jossa 80-luvulla asuivat vain narkkarit ja luopiot, mutta nykyään kykenevät asumaan vain rikkaat eläkeläiset ja copywriterit.) He tulevat ja ihastelevat frangipanileivoksia ja huokailevat kultalehtibrownielle, mutta tyytyvät sitten vaatimattomaan skonssiin.
Minä kävelen kahvilaan kirsikkapuiden ja murattiin peittyneiden kiviaitojen ohi. Joka päivä kahvilaan tulee beigeen jakkupukuun ja poolokauluspaitaan pukeutunut vanha nainen, joka kävelee kaksinkerroin, ja tilaa paksulla amerikkalaisella aksentilla one long black and a brownie. Sitten hän istuu aina samaan pöytään ja juo kahvinsa ja syö browniensa samalla kun lukee päivän lehden, kaksinkerroin. Minä haluan kuollakseni tietää, mitä vanha amerikkalainen nainen tekee Edinburghissa, mutta palveluammateissa ei ole tapana kysellä.
Sitten kahvilaan tulee liuta yummy mummies mukanaan vauvoja ja taaperoita, joista taaperot murentavat kokonaisen kakunpalan lattialle ja laittavat kahvilan jakkarat uuteen järjestykseen. Heidän jälkeensä tulee joukko pariskuntia, joista kaikilla on snautseri; snautseri on ilmeisesti keskiluokan uusi trendikoira, kun ranskanbuldoggeja on jo joka toisella.
Koko ajan on pakko hymyillä. Joskus se on helppoa. Joskus haluaisin vain sylkeä kahviin. Yritän ihan perkeleen kovaa vääntää nykyajalle olennaisia Instagram-palmunlehviä erikoiskahvien päälle, ja epäonnistun neljä kertaa viidestä. Yritän esittää pomolleni - entiselle sairaanhoitajalle, joka on vaihtanut potilaiden ihottumat valkosuklaatartalettien leipomiseen - olevani positiivinen ja pätevä, enkä ollenkaan sellainen ADHD:n runtelema ihmishiutale, joka unohtaa asiakkaiden kakkutilaukset kahden metrin matkalla tiskiltä kassakoneelle.
Iltaisin olen töissä entiseen eläinlääkärikouluun perustetussa taidekeskuksessa valvomassa teatteriesityksiä, elävänmallin piirtämistä, swingtanssitunteja ja nuorison suosimien hipsterbändien keikkoja.
Muut front of houserit ovat laillani entisiä taideopiskelijoita, jotka ovat pettyneet elämäänsä ja yrittävät ylläpitää jonkinlaista taidepraktiikkaa toinen jalka kapitalismissa. Minä kaadan tuoppeja ihmisille, joiden ei pitäisi juoda tuoppeja, ja sitten siivoan tuopit lattialta. En hymyile, koska täällä ei ole velvollisuutta hymyillä; elämme asiakkaita myöten konsensuksessa siitä, että ihmiset ovat kamalia.
Johto on katkeroitunutta ja väsynyttä. He ovat nähneet ihmisyyden likaisimman puolen: parikymppiset rikkaat opiskelijat, jotka tulevat klubi-iltaan, livahtavat "private area"- kylttien ohi käytävän perälle nappaamaan MDMA:ta ja työntävät vessanpönttöön lusikan. Managerit tiuskivat sähköposteissa ja muistelevat kyynisesti edellisen vuoden ginifestivaalin keski-ikäisiä naisia, jotka oksentivat kaikki lavuaarit täyteen.
Minä kuljen näiden kahden maailman väliä sopimatta kumpaankaan. Ehkä tämä on myöhäiskapitalismissa ominainen tunne. Ehkä tämä on ominainen tunne vain minulle; ihmismöykylle, joka kulkee maailman läpi aina väärä puku päällään.
