Koditon nainen istuu katukiveyksen reunalla ja huutelee ohikulkijoille.
Could you spare some change, love? hän kysyy minultakin. Minä antaudun vastaamaan, ihan vain osoittaakseni, että huomioin hänen olemassaolonsa; elän sellaisessa kuvitelmassa, että toisten kansalaisten jatkuva mykkä ohimarssi olisi köyhälle ja kodittomalle jotenkin musertavaa.
Sorry, I don't have any change, minä sanon. Tämä on tietenkin vain osittain totta: onhan minulla jotain hiluja kukkaron pohjalla, mutta niiden antamisesta tulee aina jotenkin kiusallinen olo. Ikinä ei tiedä, mitä pitäisi sanoa kun toinen vuolaasti kiittelee - tai varsinkaan jos ei edes kiittele - ja lisäksi olen itsekin niin köyhä, että joudun laskemaan pennejä.
Minä jatkan matkaani. BUT YOU'RE WEARING MY CLOTHES, DARLING! nainen huutaa perään. THEY'RE SO EXPENSIVE!
Miten hyvin olenkaan häntä hämännyt! Tekisi mieli kääntyä takaisin ja pitää esitelmä asukokonaisuuteni hinnasta. Näin:
Bleiseri joensuulaiselta kirpputorilta: yksi euro.
Villakangashousut paikalliselta kirpputorilta: yksi punta.
Sukkahousut: en muista, puoliso tarjosi.
Palmikkopaita glasgowlaiselta kirpputorilta: kolme puntaa.
Epävarmuus: mallin oma.
Kengät ovat toki Clarksin, mutta eihän köyhän kannata ostaa halpoja kenkiä, ja olen kävellyt näilläkin jo viisi vuotta.
Voisin valistaa häntä myös keskiluokan larppaamisen taidosta: siitä, miten kirpputorilta ostetaan halvalla oikean merkkisiä vaatteita, joita soveliaasti yhdistelemällä voi näyttää rikkaammalta ja kunnollisemmalta kuin onkaan. Keskiluokan larppaaminen on olennaista, jos meinaa saada osakseen minkäänlaista kunnioitusta tässä maassa, jossa köyhänä on pelkkä ihmisroska. Jos kauppaan menee verkkarit jalassa, katsovat myyjät nyrpeinä nenänvarttaan pitkin ja vartijat alkavat kulkea kantapäillä.
Mutta myöhäistähän minun on koditonta naista enää valistaa. Hän on jo huutelemassa ihmisille kadunkulmassa eikä voi pelastaa itseään, vaikka kuinka laittaisi kahden punnan Burberry-huivin kaulaan. Ja minähän tässä meistä surullinen olen. Yritän kompensoida omaa epävarmuuttani ja häpeääni siitä, että olen tällainen navettasuomalainen joka mielellään pukeutuisi johonkin väljään halattiin, tai olisi edes liikaa ajattelematta.
Seuraavana päivänä näen kadulla vanhan miehen, jolla on päällään liituraitapuku. Hänkin on selvästi yrittänyt pukeutua keskiluokkaiseksi, mutta liituraitatakin taskut pullistelevat, pipo on nyppyinen, ja kädet täynnä kahisevia muovikasseja. Hän paahtaa eteenpäin huonoryhtisenä ja kumarassa. Kiirehtii jonnekin, kuten köyhillä on tapana, pois näkyvistä.
Rikkailla on aina hyvä ryhti. Kai heillä on varaa käydä se oikaisemassa jossain kiropraktikolla. Tai sitten heillä vain on parempi itsetunto, koska he tietävät edustavansa sitä kansanosaa, jota kohti me kaikki muut pyrimme.
Ehkä minäkin olen kuin liituraitapukumies. Yritän epätoivoisesti maastoutua, mutta minua rikkaammat näkevät lävitseni, villapaidan nyppyjen ja viiden vuoden takaisen M&S:n kevätmalliston housujen taakse. Tässä pelissä minun on turha yrittää voittaa.
