Paljon puhutaan siitä, miksi milleniaalit ovat loppuunpalamisen sukupolvi. Vastaus tähän on tietysti se, että palkat ovat liian pieniä, eikä mistään voi kieltäytyä, koska myöhäiskapitalismissa työstä on tullut identiteetin jatke ja jatkuva raataminen nähdään paitsi herooisena menestyksen takeena, myös välttämättömänä. Tähän loppuunpalamiseen tarjotaan lääkkeeksi sellaista menestyksen narratiivia, jossa Anna-lehdessä 25-vuotias influensseri kertoo että mie romahin, mutta on nyt mainosyhteistyöstä tienaamillaan rahoilla käynyt Balilla retriitillä ja oivaltanut, että elämässä tärkeintä on läsnäolo.
Nämä narratiivit eivät tietenkään puhu meistä, jotka jäävät loppuunpalamisen limboon, jossa missään vaiheessa ei pysty lepäämään, kun siihen ei ole varaa. Ainoastaan keskiluokkainen tai influensseri saa palaa loppuun, se on melkeinpä ymmärrettävääkin. Ovathan he laittaneet minuutensa likoon.
Työväenluokkaisella ei oikeastaan ole oikeutta palaa loppuun, koska hänellä ei ole siihen rahaakaan. Herra paratkoon että joku Greggsissä makkarapasteijoita minimipalkalla myyvä sanoisi palaneensa loppuun! Eihän hän tee ns. oikeaa työtä; oikeaan työhön sisältyy käsitys identiteetin sille myymisestä.
Mutta onko nykyään muita vaihtoehtoja kuin sisällyttää työhön itsensä? CV:nkin pitäisi heijastella omaa brändiä ja minuutta, eikä olla tällainen silppumainen kokoelma pätkätöitä kuten minulla. Tosin ehkä se juurikin heijastelee minuuttani. Kaikki on kaoottisista hetkistä koostuvaa rosollia, josta on turha etsiä mitään logiikkaa tai jatkumoa.
Harva puhuu siitä, että työttömänäkin voi palaa loppuun. Jos ei ole jotain instanssia, josta voi palaa loppuun, ei oikeutta siihen ole. Mutta työttömänä tai alityöllistettynä sitä vasta onkin vaarassa romahtaa, koska kynttilää on pakko polttaa molemmista päistä. Kaikki kynttilät on jo ehkä tullut poltettua loppuun, uusia ei ole varaa tilata, eikä mitään sijoitusrahaston tarjoamaa bufferia romahtamisen varalle ole.
Sellaisiahan nämä päivärutiinit tuppaavat olemaan, että itseään joutuu tsemppaamaan koko aamupäivän tekemään jotain epätoivoisia työhakemuksia, joissa sitten yrittää vaikuttaa positiiviselta ja pirteältä eikä ollenkaan sellaiselta väsyneeltä ihmisrauniolta joka tuntee olevansa, ja sitten lopun päivää väsyttää se kaikki tsemppaaminen. Rentoutuakseen menee selaamaan jotain Instagramia, missä nämä kymmenen vuotta nuoremmat menestyjät postailevat kuvia jostain verkostoitumiscocktailkutsuilta, ja siitä tulee paitsi kateellinen, myös entistä väsyneempi olo.
Tumblrissa kaikki haikailevat, että voisinpa vain muuttaa maalle ja kasvattaa perunoita. Tämä kielii käsittääkseni siitä, että maailma tarjoaa ihan liikaa informaatiota ja vaatii liikaa itsensä laittamista likoon, ja ajatus siitä, että elämässä olisi pelkkiä perunoita on ihan houkutteleva. Muistan miten vietin muutaman päivän Lismoren saarella, jossa asui 146 ihmistä ja kaksikymmentä kertaa enemmän lampaita; siellä ei ollut MITÄÄN, hädin tuskin edes Internetiä. Haikailen vieläkin takaisin Lismorelle. Oli helppo luoda sellainen illuusio, ettei saaren rajojen ulkopuolella ollut yhtään mitään. Tuntui autuaalta kuvitella, että koko maailma olisi Lismoren kokoinen eikä mitään uusnatsien marsseja tai facebookeja tai työhakemuksia tai suuryrityksiä tai Brexitiä ollut olemassa.
Mutta siihenhän tämä pöpelikköön muuttaminen aina kaatuu, että emme me kaupungeissa riutuneet milleniaalit mitään pottuja osaa viljellä, hädin tuskin minäkään saan edes rairuohon kasvamaan.
Tähän osaan tarjota lääkkeeksi vain äitiäni, joka kasvatti perunoita menestyksekkäästi parvekkeella muoviämpärissä joskus vuonna 1997, ja voisi ehkä vetää sosiaalisessa mediassa jonkun perunatyöpajan.
Laittelen kukkia maljakoihin ja pesen lakanoita jonkinlaista kevättä räpeltääkseni. Tässä vaiheessa vuotta se tuntuu välttämättömältä. Jotain uutta pitäisi ja freesiä.
Keväällä myös tulee sellainen olo että pitäisi alkaa käydä kirkossa, kai jonkinlaisena epätoivoisena yrityksenä puhdistaa sieluakin. Luin Suomen-vierailulla Kirkkoa ja Kaupunkia ja sen raikas suhtautuminen uskontoon virkisti. Oli artikkelia transmiehestä ja körttiläisestä muunsukupuolisesta Oxfordin-tutkijasta ja diakoniatyöstä, jossa kenelle tahansa tarjotaan euron aterioita jossain seurakuntatalolla ja kirjailijasta, joka mietti että onkohan sitä Jumalaa edes olemassa, helvetistäkö minä tiedän. Tämmöinen pullantuoksuinen luterilaisuus vaikutti aikaa seuraavalta ja käytännönläheiseltä.
Todellisuudessahan tietysti kirkon sisälläkin on kaikkia tuhatvuotisia tupajumeja jotka pitävät naispappeja pahempana ilmiönä kuin uusnatseja. Ja selvennykseksi: en ole koskaan käynyt säännöllisesti kirkossa. Uskovaiseksi minua ei voi pitkin hampainkaan nimittää, enkä osta mitään Jeesus-eksklusiivisuutta. Olen eronnut kirkosta jo ajat sitten, lähinnä koska silloin kuvittelin olevani jotenkin individualistinen ja originelli ajattelija, enkä mikään narussa vedettävä pässi (sittemmin olen tietysti ymmärtänyt olevani ihan yhtä pässi kuin kaikki muutkin).
Olen käynyt kirkossa lähinnä pääsiäisenä: pitkäperjantaina on vähän kuin olisi goottiklubilla, kun kaikki on vain synkkää ja kuolemaa ja kärsimystä. Ja sitten parin päivän päästä ollaankin ihan just kidding, kaikkialla on pröystäileviä kukka-asetelmia ja pääsiäismunia ja juhlaa! Tällainen draama minua piristää, koska olen queer. Ja sitten joskus olen taas mennyt perussunnuntaimessuun ja tullut ulos pettyneenä, kun saarnassa on höpisty vain synnin palkasta ja siitä miten meidän tulisi mennä ja käännyttää toiset kansat, ja vannonut että takaisin en enää mene.
Kirkkoahan pitäisi vihata, ja välillä vihaankin, oikein sydämeni pohjasta. Kaikki lahkot ja kultit pitäisi tietenkin räjäyttää saman tien, mutta en nyt puhu niistä: puhun tässä yhteydessä lähinnä tällaisesta suhteellisen harmittomasta arkisesta protestantismista. Ja on siinäkin ongelmia. Kaikki on patriarkaalista ja synkkää ja iänikuista.
Mutta kaikkialla muualla pitää myötätunnosta maksaa. Terapeutti maksaa ainakin viisikymppiä tunnissa, ja siellä pitää hoitaa itse puhuminen. Terapiakoirarinkejä järjestetään vain opiskelijoille, ja chihuahua-kahvilaankin pääsy maksaa kymmenen puntaa. Kirkossa saa parhaimmillaan hyvän show'n, jota voi sitten jotenkin yrittää soveltaa omaan elämäänsä. Laulaakin saa vähän. Pahimmillaankin se on ilmaista, ja lisäksi on saanut itsensä raahattua ulos sunnuntaiaamuna, mistä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi, ja sitten voi kotiin mennä kirjoittamaan tuohtunutta bloggausta siitä miten paskaa ja patriarkaalista oli.
Lähinnä hingun kirkkoon siksi, että kärsin ja koen epäonnistuneeni, ja kaipaan sitä jaetun kärsimyksen ja myötätunnon kokemusta, jonka kirkossa parhaimmillaan saa. Eiväthän siellä penkeissä mitkään Slush-kapitalistit istu; ne ovat pitchaamassa uutta sovellusta kravatit viuhuen. Kirkkoon tulevat ne, joita vähän väsyttää. Toki Slush-kapitalistitkin kärsivät, mutta eivät välttämättä juuri nyt, tai sitten he ovat oppineet sulkemaan kärsimysajatukset nopeasti ulos, koska nykykulttuuri suosii negatiivisuus-muhjun nopeaa suodattamista ja korvaamista voimalauseilla. Sellaiseen ei mikään körttiläinen synkistely sovi.
(Olisi muuten ihanaa, jos joku puukkaisi Slushin ja Herättäjäjuhlat samaan paikkaan.)
Voihan kärsimykselle toki jotain tehdä kotioloissakin, meditoida ja kaikkea, mutta paljon vaikeampaa se on, varsinkin kun on Netflix ja jääkaappi. Vähän kuin salille meneminen on parempi vaihtoehto kuin se, että yrittää muka tehdä vatsalihasliikkeitä kotona ja luovuttaa sitten kuitenkin kahden jälkeen. Muutenkin tällainen yksin märehtimisen vaatimus kalskahtaa ihan liian suomalaiselta. Ja miksi lohdun hakeminen meditoinnista tai viinasta tai Netflixistä sitten olisi yhtään todellisempaa? Eikö se ole ihan yksi ja sama mistä sen lohdun saa? Eikö kirkkoon meneminen ole kovin kapinan muoto, jos on joutunut myöhäiskapitalismin orjana myymään olutta tylsistyneille opiskelijoille aamuyöhön asti? Uskonto on keinotekoinen rakennelma, mutta ei se chihuahua-kahvila ole yhtään vähemmän keinotekoinen.
Ja kun ulkosuomalaisena ja alityöllistettynä on ylipäätään hyvin vähän kokemuksia siitä, että olisi osa jotain, on ihmisten ilmoille lähteminen usein parempi vaihtoehto, vaikka siellä sitten hävettäisikin ja ahdistaisi myös. Häpeäminenhän on ylipäätään hyvin kristittyä, ja siksi kotoisaa.
Kristinuskoon minut on kuitenkin kasvatettu, vaikka sitten kuinka leväperäisesti. Ja johonkinhan ihminen haluaa kuulua ja kuvitella että on ns. juuret. Turha tässä on miksikään hare krishnaksi ruveta. Se tuntuisi yhtä väkinäiseltä kuin ne laulukilpailuissa olevat 14-vuotiaat valkoiset lapset, jotka ovat opiskelleet afroamerikkalaisten laulumaneerit. Että ei se sillä parane. Kansantanhuihin vaan.
Mutta millä perusteella kirkkonsa sitten valitsee maassa, jonka järjestelmiin ei kuitenkaan kuulu, eikä oikein koskaan tule kuulumaankaan? Selaan Wikipediaa Church of Scotlandin ja episkopaalisen kirkon eroista. Ne vaikuttavat hyvin sekavilta ja sattumanvaraisilta, niin kuin uskontojen historia nyt ylipäätään on. Church of Scotland on sentään nimittänyt naisia johtaviin asemiin pitkän jahkailun jälkeen, ja episkopaalitkin alkaneet siunata samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja pari vuotta sitten. Tällaisia suvaitsevaisuuden määreitähän minä toki näistä artikkeleista tulin etsimäänkin, mutta Kirkkoon ja Kaupunkiin verrattuna ne tuntuvat vähän hiihtävän jäljessä. Ja sitten on vielä kaikkea turhaa latinaa ja litanioita ja patsastelua, ja Church of Scotland vastustaa aborttia, ja episkopaalitkin uskovat helvetissä palamiseen, mikä on minusta ihan löperöä. Ylipäätään minua kiinnostaa uskonnossa enemmän ihmettely ja käsien levittely ja tietämättömyyden äärelle kokoontuminen kuin mitkään saatanan dogmit.
Juutalaisuus aina kiehtoo, juuri tämän "vittuako tässä kukaan tietää mistään mitään" -hengen takia (referoin teologiaa tässä ihan vapaasti), koska vanhetessa se alkaa koko ajan enemmän muistuttaa kenen tahansa maailmankuvaa. Juutalaiseksi on toki vaikea päästä, mikä on ihan oikein. Ei minun kaltaistani huithapelia pitäisi päästää osaksi mistään sellaisesta. Kveekarit ovat aina puhutelleet vaatimattomuutensa takia; messutkin ovat vain sitä, että on pullaa ja istutaan huoneessa, ja jos jostakin tuntuu että on asiaa, niin sitten sanoo sen. Mutta suomalaisena ja sosiaalisesti ahdistuneena tällainen tuntuu vähän kuumottavalta: voin jo tuntea painostavan hiljaisuuden ihollani, ja jos jotain sanottavaa muka keksisikin, niin a) tuskin kehtaisi sanoa ääneen kuitenkaan, mikä jäisi harmittamaan, b) sanoisi ääneen, ja nolottaisi.
Mielellään menisin ennemmin johonkin isoon kirkkoon anonyymiyden säilyttämiseksi. En minä missään pienessä naapurikirkossa kulman takana halua istua, koska siellä on kuitenkin samat mummot viikosta viikkoon ja sitten törmään niihin Sainsburyssa ja niille pitää puhua ja ne kuvittelevat, että olen hetero.
Saa nähdä. Todennäköisesti menen messuun kerran, ja sitten siellä joku yläluokkalainen pastori Pierce Darlington-Bonkers löpisee että nainen kuuluu hellan ääreen, ja taas petyn enkä jaksa mennä uudestaan. Vähän kuin sinne salille lähtiessä. Olen minä sillä tavalla oman luontoni vanki.
Tällaisesta ei tietenkään pitäisi kirjoittaa. Pitäisi olla positiivinen ja kirjoitella epämääräisesti että "kevät inspiroi! ostin tällaiset lakanatkin! kylläpä onkin ihanaa että sitten!" Ja laittaa kuvia, joissa on filtteri, eikä mistään henkilökohtaisista koskaan jauhaa. Mutta vittuun kaikki posettaminen, minä olin täällä internetissä ensin, ja jos kirjoittelin jo silloin 19 vuotta sitten liian henkilökohtaisia niin en kai minä nyt vielä aio lopettaa.
