Minulla on uusi kirjeenvaihtoystävä. Joskus yläasteella minulla oli kansainvälisiä kirjeystäviä Kanadassa ja Uusi-Seelannissa; viivyttelin heille vastaamista aina kuukauden, koska en keksinyt mitään kerrottavaa. Sitten kirjoitin parin sivun verran siitä, ettei minulla ollut mitään kerrottavaa, mutta heti kun olin saanut työnnettyä kirjeeni postilaatikkoon, aloin odottaa heidän vastaustaan kärsimättömänä. Nyt käy samoin. Odotan kirjeystäväni viestejä kärsimättömänä, ja heti kun saan vastattua hänelle pari päivää vitkuteltuani, jään levottomana odottamaan että hän vastaisi saman tien.
Uusi kirjeystäväni on pikkuserkkuni, joka on yllättäen ilmaantunut tyhjästä ja ottanut minuun yhteyttä sukututkimussivuston kautta. Hän haluaa laillani selvittää mitä Amerikkaan lähteneelle isosedälleni tapahtui.
Pikkuserkkuni on seitsemissäkymmenissä. Kirjoitan hänelle kuin 1950-luvun tyttökirjoissa: “olipa kiva kuulla sinusta!” ja “talvisin terveisin”, samalla kun lähettelen Messengerissä ystävilleni tuhnuisia meemejä. Tällainen kameleontti minusta on kasvanut; vanhojen vanhempien perheessä kasvaneena kulttuuriperimäni on silkkaa Eldanka-järven jäätä, samalla kun ikätovereiden kanssa on aina ollut pakko pysyä perillä siitä, mistä tällä hetkellä oikeasti puhutaan. Eihän kukaan halua ennen aikojaan kelkasta pudota.
Minulla on Michiganiin lähteneestä Laurista ne tiedonmurut, jotka olen onnistunut internetistä kaivamaan: näyttelijä ja näyttämönjohtaja, 1930-luvusta lähtien myös duunari (maalari, kaavoittaja, rautatieyhtiön matkatavarankäsittelijä), liikkunut akselilla Wisconsin-Michigan-New York-Illinois; ainakin jossain määrin aktiivinen amerikansuomalaisten työväenliikkeessä, kuollut 1960-luvulla.
Mutta pikkuserkullani on tarjota minulle kasvot. Hänen haltuunsa on päätynyt Laurin valokuvia sekä ukilleni osoitettu kirje.
Väestönlaskutiedot, puhelinluettelot ja kirkonkirjat tarjoavat vain faktoja, joilla voi yrittää hahmotella henkilön ääriviivat. Vasta kuvat ja sanat täyttävät nämä ääriviivat lihaksi.
Kysyn, voisiko pikkuserkkuni mahdollisesti lähettää minulle nämä dokumentit sähköpostitse. Yritän pidätellä innostustani, muotoilla tämän jotenkin hillitysti, sen sijaan että etsisin heti hänen puhelinnumeronsa ja soittaisin hänelle, luuriin huutaen: MISSÄ NE ON NE KIRJEET.
Kirjeet ja kortit tipahtavat sähköpostiini - mutta seitsemissäkymmenissä oleva pikkuserkkuni on liittänyt ne kolmensadan pikselin pikkuisina kuvakkeina, ja minä kävelen olohuoneessa ympyrää rauhoittuakseni. Haluan juosta Ruotsiin, mennä jyskyttämään hänen oveaan Tukholman saaristossa ja kysyä MISSÄ NE ON NE KIRJEET!
Kirjoitan taas pinnistellyn hillityn viestin, jossa tiedustelen olisiko liitteitä mahdollista saada suurempina.
Ja nyt, melkein sata vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen, avaan sähköpostin: Laurin kirjoituskoneella kirjoittamat tiiviit rivit ovat edessäni.
“Jaa, tämä oma vointini. Se nyt on niinkun märkä palaa! Aamut ovat kirottuja. Ei tahdo päästä ylös ja kun pääsee, niin ottaa joskus monta tuntia, ennenkuin voi kävellä sivistyneen, suoraselkärankaisen eläimen tavalla. Aamupäivillä kuin Simpanssi, tai Orancutangi - - - iltapäivisin kuin ihminen, joka on jo muutamia miljoonia vuotta sitten oppinut suorassa kävelemisen jalon ja korkean taidon. No, taitaa se hiljalleen hävitä tuokin väärässä kävelemisen miljoona-vuotinen perintö, ellei tämä talvi taas tempaa päinvastaiseen suuntaan (kuten viime talvena) ja paiskaa kokonaan kävelemättömäksi ja raajattomaksi matelija-luokkaan kuuluvaksi lisko-eläimeksi tai joksikin muuksi menningäiseksi.”
Hän on hellyyttävä “rometiisin” ja köyhyyden väsyttämä, kaljuuntuva nelikymppinen mies. Hän haikailee Floridaan, missä kaikenlaiset nivelsairaudet ovat tuntemattomia, “jos vaan olisi tässä millä mällätä”. Hän pyytää vähän häpeillen veljeltään lainaksi rahaa, koska 120 dollarin kuukausituloilla eläminen on haastavaa.
Talvi tempoo minuakin suuntaan jos toiseen. Selaan ilta toisensa perään työväenliikkeen historiikkeja, kaupunkihakemistoja, passiluetteloita. Yritän täydentää kaiken, mikä jää kirjeiden ja postikorttien ja faktojen väliin. Tuijotan Laurin kuvia - toisessa hän näyttää pullaposkineen vähän minulta, tai sitten haluan vain kuvitella niin - ja toivon näkeväni hänen silmissään jotain, vastauksen kysymykseen jota en osaa edes esittää. Mutta eiväthän valokuvat mihinkään vastaa. Ne vain antavat kasvot jollekin, minkä kohdalla oli ennen pelkkää sumua.
Ja ehkä se kysymys, johon todella haluan vastauksen on se, miksi tuijotan hänen silmiinsä ilta toisensa jälkeen.
Olen toki lähestymässä keski-ikää, ja siihen kai kuuluu tällainen pakonomainen juurten tutkiminen (olen samanikäinen kuin isosetäni kirjettä kirjoittaessaan, yhtä nivelvaivainen).
Mutta miksi minä en pakkomielteisesti kaivele tietoja vaikka toisesta isosedästäni, jolla sentään oli kaksi olympiamitalia voimistelusta? Hänestä on Wikipedia-artikkelikin, toisin kuin Michiganiin kadonneesta isosedästäni, jonka viimeisistä vuosista kukaan ei tunnu tietävän mitään (paitsi tietysti minä, niiden puhelinluetteloiden perusteella).
Ehkä siksi, että samaistun hänen prekariaatilta näyttävään uraansa enemmän kuin voimistelurekillä kieppuvaan suorittajaisosetääni. Lauri on laillani kimpoillut taiteellisen työn ja työläisyyden kanssa, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi ja yrittänyt olla luova idealisti siinä sivussa. Enhän minä toki voi tietää, kokiko hän tämän suhteen minkäänlaista ristiriitaa. Ehkä 1930-luvun lama-aikoina oli onnekas, jos töitä ylipäätään oli.
Amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä taide kuitenkin merkitsi jotain. Kaikilla työväenseuroilla oli omat näytelmäseurueensa, kuoronsa, viulunsoittokilpailunsa ja kirjallinen toimintansa. Nykyään työväenliike on kuollut, ja köyhät tekevät poteroissaan vain meemejä. Muuhun taiteeseen meillä ei ole varaa, eikä sisäänpääsyä.
1930-luvulla amerikansuomalaisten taideriennotkin alkoivat kuihtua, ja työväenliike hajosi omiin ristiriitoihinsa. Sen viimeisetkin jäänteet kitkettiin mccarthyismin myötä. Isosetäni lakkasi tekemästä Wikipedia-artikkeleiden arvoisia asioita. Hän meni töihin hotelliin, ja sitten rautatieyhtiölle, jonka eläkejuhlaan hän osallistui vuonna 1952. Ehkä siellä tarjottiin kakkua.
Mutta kun hän palasi illanvieton jälkeen kotiinsa St Mary’s -joen viereen, kaihersiko hänen sisintään se, että hänellä oli joskus jotain muutakin kuin tämä työläisyys? Että joskus muinoin hän oli näyttämönjohtajana New Yorkissa? Että kerran hän roolissaan ampui vahingossa yleisössä istunutta miestä jalkaan, koska aseeseen oli eksynyt oikea luoti paukkupatruunan sijaan? Tuliko näistä muistoista miltei epätodellisia ja merkityksettömiä, koska niistä oli niin kauan aikaa?
Vuonna 1926 hän kirjoitti veljelleen “Kyllähän sitä minullakin on, paljonkin, tätä ‘luonnollista humoritajua’, mutta peijakas, se tahtoo väkisenkin karsiintua ja elämä tuntuu kääntävän väkisenkin napittoman puolensa päin ‘pläsiä’.” Seurasiko tämä tunne häntä myöhemminkin?
Kokiko hän epäonnistuneensa, samalla tavalla kun minä koen? Oliko hänessä hivenenkään katkeruutta?
Asteliko hän makuuhuoneeseensa ja asettui ikkunan eteen? Katsoiko hän puutalonsa ikkunasta merelle, samalla tavalla kun minä joskus katson, odottaen näkeväni siellä jotain?
