lauantai 13. helmikuuta 2016

KOTI 44 (dissosiaatio)

Jo pieneksi klassikoksi muodostunut immersiivinen teatteriesitys ”KOTI 2 (lähestyminen)” saa nyt kauhulla odotettua jatkoa! Myös jatko-osa ”KOTI 44 (dissosiaatio)” liikkuu tuttujen kodittomuuden, pelon ja epätoivon teemojen välimaastossa. Ohessa maistiaisia tulevan esityksen kohokohdista.

Esitys alkaa tuttuun tapaan hostellista, johon yleisö on viety toipumaan heihin tartutetusta flunssasta. Tämä väliaikainen, anonyymi majoitus toimii eräänlaisena tukikohtana, josta katsojat raijataan seuraaviin esityspisteisiin. "KOTI 2 (lähestyminen)" -esityksessä toistuva haisevan australialaismatkustajan hahmo on tässä esityksessä jätetty syrjään, ja korvattu sen sijaan hiljaisella paljasjalkaisella aasialaismiehellä.

1. La répétition 
Yleisöä kuljetetaan useammassa asunnossa, joissa kaikissa asuvat roolihahmot toistavat mantranomaisesti repliikkiä ”joo se on homeessa, mutta me maalataan sen päälle kerran vuodessa”. Ks. myös erään esityspaikan kylpyhuoneessa oleva venttiili, joka on seinässä vain ns. näön vuoksi, eikä oikeasti johda mihinkään.

Toistamisella pyritään herättelemään katsojissa lohduttomuuden ja voimattomuuden tunteita muuttumattoman maailman edessä.

2. Friikkisirkus
Tämä esityksen vaihe kestää useamman viikon – kun katsojia ollaan ensimmäisen kerran viemässä bussilla esityspaikalle, ei bussi koskaan saavu. Kun näyttämönä toimivalle tienpätkälle keskellä maaseutua vihdoin parin viikon kuluttua päästään, on pilkkopimeää – yleisöä ei ole muistutettu taskulampun tarpeesta (mahdolliset taskulamput takavarikoidaan ovella autenttisen tunnelman takaamiseksi). Jo valmiina ilmassa leijuva painostava tunnelma korostuu, kun yksi asunnon asukkaita esittävistä näyttelijöistä haahuilee katsojia vastaan otsalamppu kiiluen, näyttäytyen pimeässä kehottomana ja kasvottomana demonina.

Asunnon asukkaina on viisi hahmoa, joista neljä kirpputorivaatteisiin pukeutuvia kuvataiteilijoita, ja yksi Puck-niminen tulenpyörittäjä (hienovarainen intertekstuaalinen Shakespeare-viittaus). Tämä saa yleisön reflektoimaan omaa menneisyyttään ja sitä, miten kymmenen vuotta sitten tällainen yhteisö olisi ollut unelma, ja nyt nämä vegaanisia yhteisöaterioita toivottoman hitaasti mussuttavat hipit vain ärsyttävät. Pihalla on kaksi jurttaa, joista toinen muunnettu keramiikkapajaksi, sekä kasvimaa, jossa lähinnä jäniksiä.

Kun katsojat ovat lähdössä, he myöhästyvät viimeisestä paikallisbussista ja joutuvat juoksemaan puolitoista kilometriä Pentlandin hiihtokeskuksen pysäkille ehtiäkseen Lothianin linja-autoon, joka kuljettaa heidät armollisesti takaisin sivistyksen pariin.

Teemat: kauhu, menneisyys, identiteetti.

3. Ghost of Christmas Future
Erinomaisen roolityön asunnon omistajan vaikeassa roolissa tekee asunnon omistaja. Hän on vaitonainen, katkera, röökiä kiskova 69-vuotias mies, jonka rintakarvojen päällä lepää kolme kultaketjua (pisteet teoksen puvustajalle!), ja joka kuulostaa siltä että on nielaissut tuuban. Sohvapöydällä tupakoiden vieressä lojuu astmapiippu. Pitäis varmaan lopettaa tämä polttaminen, hän sanoo surumielisesti.

Asunnossa on kolme kissaa, joista nähdään esityksen aikana vain kaksi. Kissojen ruokakupit on levitelty huolimattomasti keittiön lattialle; kuten minun tulevaisuutenikin, miettii yleisö.

4. Pyramidihuijaus
"KOTI 44 (dissosiaatio)" ei pelkää käyttää interaktiivista mediaa osana esityskokemusta. Kun yleisö löytää internetistä hyvän kuuloisen asunnon ja tiedustelee olisiko sitä mahdollista nähdä, vastaa asunnon omistajaa esittävä hahmo sähköpostilla olevansa Manchesterissa, mutta huoneen voi varata (sitä näkemättä) maksamalla omistajan tilille 500 puntaa.

Kohtaus luo vuoropuhelua luottamuksen ja kyynisyyden välille: yleisö joutuu harkitsemaan rahojensa mahdollista menettämistä, muistelemaan menneitä sähköposteja nigerialaisilta prinsseiltä, ja samalla reflektoimaan olisiko tämä tilaisuus kuitenkin tällä kertaa luottamuksen arvoinen.

Esityksen väliaika näytellään York Placen ja Leith Walkin kulmassa olevassa katolisessa kirkossa, johon yleisö käy sytyttämässä kynttilän pyhimyspatsaan eteen ja pyytää mitä tahansa entiteettiä katsomaan puoleensa, suojelemaan kadulle joutumiselta, antamaan uskoa siihen, että ansaitsee jotain muutakin kuin ikuista nomadiutta, joka tässä vaiheessa esitystä alkaa jo vaikuttaa väistämättömältä.

Jumala pysyy vaiti – vai pysyykö?
Stay tuned.

(Siirtymät esityspaikkojen välillä kävellen räntäsateessa, tai myöhästelevillä busseilla. Huom! Kaikki busseista eivät välttämättä koskaan saavu pysäkille.)



perjantai 5. helmikuuta 2016

Uudet Vuodet

Vuodet alkavat aina näin:

levotonta poteroissa jähinää muutama päivä; mikään ei oikein tahdo liikkua mihinkään suuntaan sillä vauhdilla kuin sen olettaisi. Ei olla vieläkään muututtu ihmiseksi, joka lukee kirjat nopeasti, venyttelee joka aamu, vastaa viesteihin ajoissa, lopettaa jo kahden suklaapalan jälkeen.

Sitten tulee ensimmäinen päivä, kun näkee horisontin ylikin. Menee ulos: paistaa ehkä aurinko, siivilöityy oksaston välistä valoa suolatulle asvaltille. Sopii tapaamisia, maamerkkejä, jotain mitä odottaa. Toteaa itselleen: kyllä tästä vielä jotain tulee. 

Tämä kaikki ennen kuin tulee päiviä, joina itkettää vähän kaikki - oma terveydentila, Bowien menemisen jättämä omituinen yksinäisyyden tunne; talvi jota kestää vielä ties miten kauan, epävarmuus tulevasta; eristäytyneisyyden kokemus, jota ei kuitenkaan osaa purkaa ottamalla yhteyttä ihmisiin.

Tämä kaikki ennen kuin on sunnuntai ja menen National Museumiin kirjoittamaan saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Museossa juhlitaan Burns Nightia; on haggisinmetsästystä ja erinomaisia kansanmusiikkiyhtyeitä. Yhteen nurkkaan on raijattu kaneja ja marsuja ja rottia ja hamstereita, stressaantuneita eläinparkoja, joita lapset kilvan räveltävät. Tuoliin istuu punamekkoinen kiharatukkainen ujosti hymyilevä pikkutyttö, ja hänen syliinsä torkkupeiton päälle lasketaan pieni harmaa kani, jota tyttö hellävaroen suutelee nenälle. 

Minä nousen parven kahvilaan ja tilaan kupin teetä. Viereiseen pöytään istuu joukko kuvataiteilijoita, luonnoslehtiöt täynnä maisema-akvarelleja ja muotokuvia. Kadehdin sitä, mitä heillä on - juuri nyt kaipaisin lomaa jatkuvasta ja pakottavasta tarpeesta pukea kaikki sanoiksi; se johtaa jonkinlaiseen työuupumukseen, jossa sanat alkavat väsyneinä kompastella toistensa yli, ja sitten ei enää muista, mikä se sana on, se jolla tarkoitetaan sitä, no, mikä se nyt on. 

Kuvataiteilijat avaavat metallirasioistaan esille puuvärejä ja grafiittikyniä ja tusseja ja ryhtyvät hahmottelemaan ja häivyttämään, puhtaasti sanojen ulkopuolella. Heillä on tietenkin omat ongelmansa, joista minun ei onneksi tarvitse olla millään muotoa tietoinen.

Tämä kaikki ennen kuin törmään museossa Davidiin, vanhimpaan Facebook-ystävääni, joka on juuri saanut kutsun Burns Night dinnerille Dundeehen samana iltana, ja kutsuu minut mukaansa, ja minä menen kotiin tunnin varoitusajalla vaihtamaan mekon päälleni ja ajamme Dundeen Apex-hotelliin syömään haggisia ja cranachania ja tanssimaan muutaman ceilidh-tanssin hotellin onnettomalla parketinpaloista häthätää kyhätyllä tanssilattialla.

Tämä kaikki ennen kuin eräänä perjantai-iltapäivänä influenssa sammuttaa valot ja laittaa peiton alle pariksikymmeneksi tunniksi vuorokaudessa ja raahaudun viimeisillä voimillani persoonattomaan hotelliin, jonka polyesterilakanoihin jään unohdettuna makaamaan viideksi päiväksi.

Vuosi on jo nyt näyttänyt kyntensä. 

En halua tietää, mihin se vielä pystyy.

Yritän muistella sitä harmaata tihkusateista iltapäivää, kun raahustin väsyneenä Royal Milea ylöspäin - ja St Gilesin nurkalla, kuin tyhjästä, sinitukkainen nainen lauloi Puccinin O mino babbino caroa. Taustanauhan kanssa, äärettömän puhtaasti, toismaailmallisesti. Hymyili samalla kuin enkeli. Katedraalin kylki heijasti äänen kaiuksi koko kadulle.  

Tähänkin tämä vuosi pystyy. 

Pysty vielä lisää.