Kafka kirjoitti kahviloissa. Olen istunut yhdessä niistä kahviloista, joissa hän Prahassa asuessaan kirjoitti, edessäni valtava pikariin kasattu jäätelöannos. Minä ahmin jäätelöannoksen ja avasin sitten muistikirjani ja aloin kirjoittaa. Se tuntui oikealta.
Kirjoitan lähikahvilassani, Century General Storessa, joka on niin hipster että siellä myydään kahdenkympin emalimukeja ja kolmenkympin kahvisuodatintötteröitä, jotka kaiketi ovat parempia kuin halvemmat, koska ne on tehty Japanissa. Minulla ja kahvilan omistajalla on vaivaantunut suhde, missä yritämme olla tuttavallisia ja rempseitä mutta jompikumpi päätyy aina sanomaan jotain outoa ja tökeröä. Sinne minä kuitenkin menen, tilaan mustan kahvin ja kirjoitan.
Tai siis tilasin ja kirjoitin, ennen kuin tuli tämä loputon lockdown. En edes tiedä onko koko kahvilaa enää olemassa, enkä ole halunnut tarkistaa. Ei tässä lisää masennuksen aiheita kaivata.
Välillä kirjoitin Leith Walkin Starbucksissa. Siellä oli opiskelijoita pitkän pöydän ääressä baarijakkaroilla, muhkeat kuulokkeet päässä. Starbucksissa tilasin joko vihreää teetä tai tall decaf soy latten. Välillä kirjoitin Regentissä. Siellä oli koiria ja soi Abba ja kello viiden jälkeen pöytiin saapui vanhoja homopariskuntia, jotka saattoivat olla siellä rennosti. Regentissä tilasin punaviinin. Välillä yritin kirjoittaa Broughton Streetin Artisan Roastissa, mutta siellä kaikki kanssaihmisten keskustelut olivat niin keskiluokkaisia ja distraktoivia (“I just ordered a case of crémant; it’s so much nicer than cava”) ettei minkään muun kirjoittamisesta tullut mitään.
Eniten olen korona-aikana kaivannut kahviloita. Tuntuu kamalan etuoikeutetulta ja typerältä sanoa näin. Tietenkin kaipaan myös ystäviä ja säännöllisiä tuloja ja kykyä suunnitella elämää nenäänsä pidemmälle.
Mutta kahvilat ovat minun henkilökohtainen henkireikäni, auttava kädenojennus jonka voin antaa itselleni. Minua ahdistavat kodit ja sisätilat, joihin pitää olla jokin henkilökohtainen suhde. Niiden seinät kaatuvat aina lopulta päälle. Kahvilan seinät eivät voi kaatua päälle, koska siellä tullaan vain käymään, ja pois voi lähteä kun siltä tuntuu. Herman Kesten, wieniläiskahviloissa flaneeraaja, kirjoitti vuonna 1959:
“In exile, the coffee house becomes house and home, church and parliament, desert and pilgrim’s aim, a cradle of illusions and a cemetery. […] In exile, the coffee house is the only continuous locality.”
Minä olen in exile melkein jatkuvasti; sellaista ahdistus on. Kaipaan tätä ei-minkään-ja-kaiken paikkaa. Kahvilat ovat kuin leikkokukat; periaatteessa turhia, pelkän olemisen paikkoja. Joku kai sanoisi, että niin kirjastotkin. Mutta kirjastoissa pitää olla hiljaa ja kunnioittaa kirjastoa, koska se on hyvinvointiyhteiskunnan rakentama. Kahvila ei tällaista vaadi. Ne ovat ankean funktionaalisen luterilaisuuden vastakohta. Sen takia kai suomalainen kahvilakulttuurikin on sellaista että imaistaan suodatinkahvi ja hotkitaan pulla, nopeasti, tarmokkaasti. Sitten lähdetään menemään. Ei siellä istuta joutelehtimassa, hyvää työ- ja kylvöaikaa menee hukkaan.
Kahvila on sosiaalisuuden paikka ilman että tarvitsee olla sosiaalinen. Voi tarkkailla ihmisiä asettamatta näille minkäänlaisia vaatimuksia tai odotuksia. He tulevat ja menevät. Rakastan sitä, että voi valita: otanko kahvin vai teen ja millaisen, ja otanko sen kylkeen kakkupalan, tietenkin otan. Rakastan muistikirjan esiin kaivamisen rituaalia ja tekstiin tarttumista espressokoneen huristessa ympärillä tyynnyttävästi.
Ehkä jäljittelen sellaista kuvitteellista idylliä, joka Steinilla ja Joycella ja Hemingwaylla oli Pariisin kahviloissa kirjoittaessaan, huoletonta tuntikausien lojumista ja ajatusten vaeltelua (jota keskieurooppalaisen kahvilakulttuurin ulkopuolella tuskin on) - luovuus tarvitsee kumppanikseen joutilaisuutta, koska ainoastaan tyhjään tilaan voi syntyä jotain uutta. Tällä hetkellä minkäänlaiseen tyhjään tilaan ei tunnu pääsevän kiinni edes meditoimalla tai puntteja nostelemalla. Kaikkea on liikaa. Everything happens so much.
