On kai jokin kuukausi. On kai kesä. On haparoivaa liikuntaa normaalia kohti. Kuulostelemme toistemme epämukavuusalueita kömpelösti: oletko valmis lähtemään kaljalle baariin, ai et, ehkä istumaan puistoon? Pienessä ryhmässä? Isossa? Miten isossa? Oletko valmis halaamaan, vai teemmekö sellaisen hankalan kyynärpäätervehdyksen? Miten meistä kukaan tietää mikä on turvallista?
Tarkkailen ihmisiä ja asetan heitä asteikolle sen perusteella, kuinka paljon he vaikuttavat palanneen entiseen: miten rentoja he ovat toistensa seurassa, miten vähän väistävät kadulla, miten huolettomasti sullovat käytetyt maskit taskuunsa. Junassa näen heistä kaikkein rennoimmat: identtisiin leopardihameisiin pukeutuneet teinitytöt, jotka ottavat kirkuen selfieitä ja antavat kertakäyttömaskiensa roikkua tekosyinä leuan alla koko matkan Glasgow'hun.
Teen pakotettuja askeleita kohti normaalia, koska ei ole vaihtoehtoa; olen käynyt hetken mielijohteesta koe-esiintymisessä (ei normaalia) ja saanut paikan esiintyjäryhmästä (ei todellakaan normaalia). Siksi istun junassa epämukavan monta kertaa viikossa kerryttäen sylkeä FFP2-maskin sisälle, että saisin sitten pukeutua kirkasväriseen lycraan ja mennä hämmentämään ihmisiä kävelykadulle. Vauvat katsovat kummallisia hahmojamme nonchalantisti; he eivät ole vielä oppineet mikä on normaalia ja mikä ei. Humalaiset heteromiehet provosoituvat ja tulevat huutelemaan, koska he paitsi tietävät, mikä on normaalia, kokevat myös oikeudekseen keskeyttää epänormaalin.
Olen äkkiä huoneissa, jotka pintapuolisesti tuntuvat samalta kuin ennen tätä kaikkea: istuskellaan studion lattialla verkkareissa, syödään lounassalaattia pakasterasiasta ja puhutaan taiteesta. Yritän teeskennellä ettei minua stressaa ollenkaan, vaikka todellisuudessa hätkähdän jokaista naurunremakkaa ja poden siitä syyllisyyttä. Pitäisi hillitä itsensä. Ei pitäisi levittää aerosoleja. Stressi ja kontrollointi ovat kasaantuneet tällaisiksi tiedostamattomiksi kerroksiksi kerrosten päälle, enkä tiedä milloin ne sulavat.
Mia ojentaa minulle kätensä aina kun kävelemme esityspaikalle ja se tuntuu joka kerta vähän uhkaavalta, etäiseltä jäänteeltä vanhasta maailmasta. Joka kerta kuitenkin tartun siihen, koska en halua jättää häntä yksin. En halua kieltää häneltä tätä yritystä haparoida takaisin maailmaan, ihmisten luokse. Ja jos meistä molemmat teeskentelevät, että tämä hetki on turvallinen, voimme tuudittautua siihen uskoon; ei kai kaksi ihmistä kahdesta voi olla väärässä. Kun uhka on näkymätön, on säännöt kirjoitettava itse.
