Kävelen Ruskeasilmäisen luo joka päivä samaa reittiä. Se on optimoitu reitti, seuraa sivupolkuja; riittävän hiljaisia, että voin siirtyä keskelle ajoväylää jos tulee tarve. Matkasta on muodostunut kuin huono tietokonepeli: vasemmalta lähestyy vanha nainen rollaattorin kanssa! Oikealta raskaasti huohottava hölkkääjä! Jalkakäytävän leveys on metri! Mitä teet!
Ruskeasilmäisen luokse ei pitäisi mennä, koska se on teknisesti ottaen karanteenisääntöjen vastaista. Minun olisi pitänyt kykkiä huoneessani kuusi viikkoa yksin, punnertaen ja riisikakkuja syöden. Mutta ei minulle ole sellaisia aivoja suotu, että selviäisin moisesta. Selviytymisstrategiaani kuuluu yhden ihmisen näkeminen. Jollain minun on pysyttävä hengissä. Jollain minun on pidettävä pääni edes kaulaa myöten pinnan yläpuolella, sen sijaan että korvat olisivat upoksissa joka helvetin päivä. Sitä paitsi Ruskeasilmäisellä on ruokaa, mihin minulla ei enää ole varaa kaikkien töiden kadottua. Hänellä on uuni, johon ruoan voi laittaa, mikä minun kymmenen neliön huoneestani myös puuttuu.
Siksi kävelen näitä päivittäisiä kävelyjäni. Kaikkihan meistä ovat hyviä uskomaan, että olemme poikkeus sääntöön. Ihmiset soveltavat social distancing -mandaatteja omiin tarpeisiinsa: hippipariskunta tasapainoilee puiston puiden väliin viritetyllä narulla, koiranulkoiluttajat seisoskelevat ringissä, ainakin suurin piirtein metrin päässä toisistaan; kadulle talon eteen seisahtunut nainen keskustelee ystävänsä kanssa, joka seisoo neljännen kerroksen ikkunassa.
En minä heitä enää tuomitse mistään. Alussa tuomitsin jokaista kadulla kävelijää, sitten jokaista kadulle seisahtujaa, sitten jokaista puistossa istujaa. Nyt tuomitsen vain tuomitsijoita; tuotakin naamiokasvoista tuhahtelijaa, joka valokuvaa puistossa grillaavaa espanjalaisjoukkoa, kaiketi häpäistäkseen heidät myöhemmin sosiaalisessa mediassa. Hyvän tähden. Moraalisesta ylemmyydestä ei ole pulaa. Pelsepuuk ja Twitter ovat täynnä keskiluokkaisia moraalinvartijoita, jotka narisevat puutarhoissaan Pimms-lasi kourassa, että älkää menkö ulos! Pysykää sisällä vaan, tai hoitajat kuolevat! Onhan tämä siis tosi vaikeaa, Waitrosestakin oli kashmir-vessapaperi loppu, hashtag solidarity. Mielellään laittaisin heidät asumaan minun kävyn kokoiseen huoneeseeni kuukaudeksi syömään purkkinuudeleita.
St Clair Streetin kirsikankukat olivat pari viikkoa sitten puhkeamassa, sitten ne puhkesivat, ja nyt ne jo irtoavat lumisateeksi tuulen mukaan. Voikukatkin ovat ehtineet pölypalloiksi. Kaksi keski-ikäistä naista nostaa camping-tuolit kerrostalon edessä olevalle nurmikaistaleelle aina kun aurinko näyttäytyy, ja aina he istuvat niissä riemukkaan näköisinä ja ravunpunaisina. Auringon tuntu iholla tekee minutkin hetkeksi onnelliseksi. Sitten tunnen siitäkin syyllisyyttä; eihän ulosmenon pitäisi näinä vakavina aikoina olla mikään huviretki, vaan puhtaan välineellinen, askeettinen rutiini. Tällainen minusta on tullut. Olen vakuuttunut siitä, että poliisi ajaa ohi minä tahansa hetkenä ja näkee minun nauttivan jostain. Eihän sellainen ole laillista.
Tämä päivittäinen rutiini on ainoa, joka minulla enää on. Kaikki muut ovat lentäneet ikkunasta ajat sitten. Kun karanteenin loppua ei ole näkyvissä, mitä minä johonkin päivittäiseen joogatuntiin sitoutumaan? Kuka tietää miten pitkään sitä pitäisi jatkaa, ja minulla on muutenkin tapana kyllästyä asioihin.
Aika on pitkä ja venyvä. Kuolema kolkuttelee uutisissa jatkuvasti, ja samalla tuntuu ettei mikään tule koskaan loppumaan, ainakaan tämä eristys. Pitäisi kyetä tiivistämään tällaisiin blogipostauksiin jotain totuuksia, mutta se tuntuu vaikealta, kun millään ei ole muotoa. Kirjoitan vain henkeni pitimiksi. Että saisin edes jotain valmiiksi. Että edes jollain olisi loppu.
Kuukauden auringonpaisteen jälkeen keskiviikko on äkkiä armollisen harmaa, enkä edes yritä selättää sitä. Se pitää minua hellästi otteessaan, ilman vaatimuksia: siunattu olkoon se päivä, kun riittää, että ilmestyn paikalle.
