Nainen itkee hysteerisesti ja katsoo kameraan. "Nyt tulis autenttinen suositus If vakuutusyhtiölle. Ihan superhyvää palvelua."
Hän pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan räkää niiskuttaen.
"Mä toivon ettei kukaan ikinä joudu tällasiin paskajuttuihin missä mä nyt oon mutta... mutta If hoiti ihan sikahyvin, kiitos!"
Tämä on someinfluensserin Instagram-story. Siihen on tietenkin tägätty kyseinen vakuutusyhtiö. Seuraavassa tarinassa jo lenkkeillään metsätiellä ja rauhoitellaan, että kiitos kaikille viesteistä, ei tässä mitään hätää ole, ei siitä sen enempää.
Onko mitään milleniaalimpaa kuin oman kärsimyksen tuotteistaminen?
Instagramissa itkua tuhertavan influensserin verkkosivun alaotsikko on "Raaka. Riisuttu. Rehellinen." Rehellisyys on tietenkin hyvä brändi. Rehellisyysbrändin saavuttamiseen riittää se, että kirjoittaa verkkosivulleen olevansa rehellinen.
Joskus kymmenisen vuotta sitten yhteistyöpostausten nostaessa päätään ammattiblogikenttä painiskeli affiliate-sisällön eettisyyden kanssa. Onko moraalisesti oikein ottaa yrityksiltä tavaraa sitä vastaan, että sitä sitten hehkuttaa Internetissä?
Tätä pohdiskeltiin blogeissa jonkin aikaa, kunnes kaikki tuntuivat yhteisestä päätöksestä nyökyttelevänsä toisilleen, että ihan hyväksyttäväähän se on. Joku keksi, että jos postaukseen laittaa kursiivilla lisäyksen "tämä on yhteistyöpostaus McDonaldsin kanssa", ei mitään moraalista vääntöä tarvitse enää käydä. Siinähän se lukee! Yhteistyön auki kirjoittaminen osoittaa, että olen ajatellut tätä asiaa. Olen avoin. Olen rehellinen.
Vauvan saaminen on tietenkin jo tuotteistettu, samoin asuntojen ostaminen. Loppuunpalaminen on tuotteistettu. "Paloin loppuun. Onneksi siihen auttaa yin-jooga! Ja kaikkein parasta on yin-joogata näiden Finlaysonin peittojen ja tyynyjen päällä."
Missähän vaiheessa ilmestyy ensimmäinen yhteistyöpostaus hautajaisista? "Mummo oli maailman ihanin ihminen ja rakastin häntä. Onneksi Hauta-Ahon Hautaustoimisto auttoi meitä suurimman surun hetkellä. Siellä olikin monenlaisia arkkuvaihtoehtoja! Tämä mahonkinen oli tosi kaunis, mutta ei tue brändiäni, koska se ei ole biohajoava. Päädyimme tähän koivupuiseen, FSC-sertifioituun arkkuun, jossa mummon on hyvä viettää ikuisuus. Arkku saatu blogiyhteistyönä."
Tai ehkä olen jo pudonnut kelkasta ja tällaiset päivitykset ovat jokapäiväisiä. Älkää helvetissä kertoko, jos ovat.
Miksei tämä sitten olisi eettistä? Onko se yhtään vähemmän eettistä kuin se, että minä sorrun taas tilaamaan Amazonista vitamiineja, tai syömään kanaa?
Blogit liikkuvat hämärällä alueella. Ne ovat vieläkin jonkinlainen mysteeri, eivät edusta journalismia tai kirjallisuutta sellaisenaan. Varhainen blogikenttä rakentui avoimuuden ja arjen jakamisen ympärille. Se oli pitkälti naisten dominoima maisema ja antoi alustan tuottaa sellaista sisältöä, jolle perinteinen journalismi ei tarjonnut väylää. Koska tämä sisältö perustui avoimuuteen, on bloggaamisen paikka ihmisten mielissä edelleen sama. Ihmiset jakavat itseään ja itsestään. Tiedämme jollain tasolla, että he luovat samalla henkilöbrändiä, mutta koska blogialustojen alkuperäinen tarkoitus on ollut paljas rehellisyys, on henkilöbrändin ja ihmisen rajaa vaikea hahmottaa.
En tiedä, mikä minua tässä eniten häiritsee. Oman persoonan myyminen ja muuttaminen kaksiulotteiseksi tuotteeksi? Olen aito, joten tämä verkkokaupassani myytävä saippuakin on aito, monin kerroin rehellisempi kuin mikään Alepasta ostettu tusina-Bliw?
Bloggaaminen on automaattisesti itsen performointia, ja tasaisin väliajoin trendikkäästä "elämän epätäydellisen puolen" esittelystä tulee yhtä kuratoitua kuin salaattiannosten kuvaamisesta. Ei sotkuisen olohuoneen kuvan jakaminen ole rehellistä, samoin kuin dokumenttielokuva ei edusta todellisuutta. Rajaamalla tehdään valintoja. Tuon sukkakasan annan näkyä, mutta tuon banaaninkuoren rajaan pois. Ja laitetaan tähän nyt kuitenkin filtteri.
Samalla influensserit tietenkin harmittelevat, ettei heidän enää anneta olla inhimillisiä ja tehdä virheitä. Henkilöbrändillä pitää olla sekä oikeus tuotteistaa itsensä, että olla ihminen.
Sisällön käsite on muuttanut muotoaan. Ennen sisältö merkitsi kykyä kirjoittaa ja reflektoida. Kuvan ja videon arkipäiväistymisen myötä sisältö merkitsee lähinnä kykyä brändätä.
Vedin aiemmin keväällä yläasteikäisille uratyöpajoja. Työpajan yhteydessä piti pohtia, millaisista ominaisuuksista joissain ammateissa saattaisi olla apua: lääkäri, insinööri, bloggaaja. Yksi pienryhmistä oli esittänyt bloggaajalle graafisen suunnittelun taitoa ja esiintymiskykyä. Ehdotin kainosti, että voisiko myös kirjoitustaidosta olla hyötyä? Ryhmä katsoi minua kuin vajaamielistä. But all you have to do is post videos of yourself?
Niin. Minä olen tällainen menneisyyden jämä, luddiitti, itsepintaisesti juuttunut Web 1.0:aan samalla kun muut huitelevat jossain Web 200:ssa. Olenko vain katkera, koska olen istunut täällä naputtelemassa kaksikymmentä vuotta tällaisia epäjohdonmukaisia repaleita enkä ole saanut edes kuulakärkikynää sponsorilahjaksi? Kaksikymmentä vuotta sitten palkinnoksi riitti se huumaava ajatus, että tämän tekstin, minun ajatukseni, saattaisi nähdä kuka vaan. Ja nyt tietenkään kukaan ei näe, koska en ole jaksanut koskaan tuotteistaa mitään, varsinkaan itseäni. Minuuteni on sellaiseen liian pirstaleinen.
Ehkä olen katkera. Tai ehkä olen vain hämmentynyt. Minulle bloggaaminen on aina ollut vain kirjoittamista, ja kirjoittaminen on aina ollut vain tapa jäsentää maailmaa sen kaoottisuudessa, ristiriitaisuudessa ja järjettömyydessä. Eihän kirjoittaminen siihen tietenkään auta. Se jättää maailman yhtä kaoottiseen, ristiriitaiseen ja järjettömään tilaan. Se tietenkin vähän lohduttaa, että olen edes kirjannut sen ylös.
Mutta käteen siitä ei jää mitään, samalla kun toiset saavat kokonaisen pussilakanasetin.
