Hashtag 2020

Olen väsynyt tähän vuoteen. Olen väsynyt lukemaan lehtiotsikoita jo kauan sitten; niiden tartuntanumerot ja superlatiivit eivät merkitse enää mitään, ja toiveikkaat rokoteartikkelitkin tuntuvat yhtä ontoilta. Kaupoissa käyminen on jo helpompaa kuin keväällä, mutta sitä sävyttää edelleen epäluuloinen kyräily ja ihmisten säikkyminen hyllyjen välissä. Olen väsynyt kaduilla lojuviin kertakäyttömaskeihin ja syömään hiivauutteelta maistuvia purkkinuudeleita huoneessani ja olen väsynyt tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä siitä relevantista koronataiteesta jota en ole tuottanut, koska joku muu kuitenkin on. Olen väsynyt videopuheluihin joissa tuijotan naamaani koko puhelun ajan enkä prosessoi mitään muuta, koska vastoin kaikkia odotuksia rakastan olla samoissa huoneissa ihmisten kanssa, ainakin jos huoneet ja ihmiset ovat oikeita. Kaipaan sellaista Suomen ystävällistä hämärää ja yötaivasta, johon lumi heijastaa kuulasta valoa, vaikka sellaista taivasta tuskin on enää edes Lapissa. Kaipaan äitiäni, jonka lonkasta on poistettu 54 niittiä ja joka opettelee kävelemään uudelleen ja yrittää kuulostaa puhelimessa urhealta. Tiedän, ettei hän ole oikeasti urhea, mutta tiedän myös että meidän molempien on kuulostettava urheilta koska tänä vuonna ei ole muuta vaihtoehtoa kuin teeskennellä hampaat irvessä ja sitten itkeä siivouskomerossa. Kaipaan tunnetta siitä, että voisin matkustaa periaatteessa minne tahansa vaikka en sitten koskaan matkustakaan, ja kaipaan kahviloissa istumista. Ehkä vielä joskus tulee aika, kun voin istua kahvilassa muistikirjan kanssa ja olla saamatta aikaan mitään ja se on sen päivän suurin huolenaiheeni. Mutta tässä synkässä, sateisessa ja eristäytyneessä marraskuussa se tuntuu olevan kovin kaukainen, epätodellinen ja utopistinen ajatus. 

Influensseri

Nainen itkee hysteerisesti ja katsoo kameraan. "Nyt tulis autenttinen suositus If vakuutusyhtiölle. Ihan superhyvää palvelua."

Hän pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan räkää niiskuttaen. 

"Mä toivon ettei kukaan ikinä joudu tällasiin paskajuttuihin missä mä nyt oon mutta... mutta If hoiti ihan sikahyvin, kiitos!"  

Tämä on someinfluensserin Instagram-story. Siihen on tietenkin tägätty kyseinen vakuutusyhtiö. Seuraavassa tarinassa jo lenkkeillään metsätiellä ja rauhoitellaan, että kiitos kaikille viesteistä, ei tässä mitään hätää ole, ei siitä sen enempää. 

Onko mitään milleniaalimpaa kuin oman kärsimyksen tuotteistaminen?

Instagramissa itkua tuhertavan influensserin verkkosivun alaotsikko on "Raaka. Riisuttu. Rehellinen." Rehellisyys on tietenkin hyvä brändi. Rehellisyysbrändin saavuttamiseen riittää se, että kirjoittaa verkkosivulleen olevansa rehellinen. 

Joskus kymmenisen vuotta sitten yhteistyöpostausten nostaessa päätään ammattiblogikenttä painiskeli affiliate-sisällön eettisyyden kanssa. Onko moraalisesti oikein ottaa yrityksiltä tavaraa sitä vastaan, että sitä sitten hehkuttaa Internetissä? 

Tätä pohdiskeltiin blogeissa jonkin aikaa, kunnes kaikki tuntuivat yhteisestä päätöksestä nyökyttelevänsä toisilleen, että ihan hyväksyttäväähän se on. Joku keksi, että jos postaukseen laittaa kursiivilla lisäyksen "tämä on yhteistyöpostaus McDonaldsin kanssa", ei mitään moraalista vääntöä tarvitse enää käydä. Siinähän se lukee! Yhteistyön auki kirjoittaminen osoittaa, että olen ajatellut tätä asiaa. Olen avoin. Olen rehellinen. 

Vauvan saaminen on tietenkin jo tuotteistettu, samoin asuntojen ostaminen. Loppuunpalaminen on tuotteistettu. "Paloin loppuun. Onneksi siihen auttaa yin-jooga! Ja kaikkein parasta on yin-joogata näiden Finlaysonin peittojen ja tyynyjen päällä."

Missähän vaiheessa ilmestyy ensimmäinen yhteistyöpostaus hautajaisista? "Mummo oli maailman ihanin ihminen ja rakastin häntä. Onneksi Hauta-Ahon Hautaustoimisto auttoi meitä suurimman surun hetkellä. Siellä olikin monenlaisia arkkuvaihtoehtoja! Tämä mahonkinen oli tosi kaunis, mutta ei tue brändiäni, koska se ei ole biohajoava. Päädyimme tähän koivupuiseen, FSC-sertifioituun arkkuun, jossa mummon on hyvä viettää ikuisuus. Arkku saatu blogiyhteistyönä." 

Tai ehkä olen jo pudonnut kelkasta ja tällaiset päivitykset ovat jokapäiväisiä. Älkää helvetissä kertoko, jos ovat. 

Miksei tämä sitten olisi eettistä? Onko se yhtään vähemmän eettistä kuin se, että minä sorrun taas tilaamaan Amazonista vitamiineja, tai syömään kanaa? 

Blogit liikkuvat hämärällä alueella. Ne ovat vieläkin jonkinlainen mysteeri, eivät edusta journalismia tai kirjallisuutta sellaisenaan. Varhainen blogikenttä rakentui avoimuuden ja arjen jakamisen ympärille. Se oli pitkälti naisten dominoima maisema ja antoi alustan tuottaa sellaista sisältöä, jolle perinteinen journalismi ei tarjonnut väylää. Koska tämä sisältö perustui avoimuuteen, on bloggaamisen paikka ihmisten mielissä edelleen sama. Ihmiset jakavat itseään ja itsestään. Tiedämme jollain tasolla, että he luovat samalla henkilöbrändiä, mutta koska blogialustojen alkuperäinen tarkoitus on ollut paljas rehellisyys, on henkilöbrändin ja ihmisen rajaa vaikea hahmottaa. 

En tiedä, mikä minua tässä eniten häiritsee. Oman persoonan myyminen ja muuttaminen kaksiulotteiseksi tuotteeksi? Olen aito, joten tämä verkkokaupassani myytävä saippuakin on aito, monin kerroin rehellisempi kuin mikään Alepasta ostettu tusina-Bliw?  

Bloggaaminen on automaattisesti itsen performointia, ja tasaisin väliajoin trendikkäästä "elämän epätäydellisen puolen" esittelystä tulee yhtä kuratoitua kuin salaattiannosten kuvaamisesta. Ei sotkuisen olohuoneen kuvan jakaminen ole rehellistä, samoin kuin dokumenttielokuva ei edusta todellisuutta. Rajaamalla tehdään valintoja. Tuon sukkakasan annan näkyä, mutta tuon banaaninkuoren rajaan pois. Ja laitetaan tähän nyt kuitenkin filtteri. 

Samalla influensserit tietenkin harmittelevat, ettei heidän enää anneta olla inhimillisiä ja tehdä virheitä. Henkilöbrändillä pitää olla sekä oikeus tuotteistaa itsensä, että olla ihminen. 

Sisällön käsite on muuttanut muotoaan. Ennen sisältö merkitsi kykyä kirjoittaa ja reflektoida. Kuvan ja videon arkipäiväistymisen myötä sisältö merkitsee lähinnä kykyä brändätä. 

Vedin aiemmin keväällä yläasteikäisille uratyöpajoja. Työpajan yhteydessä piti pohtia, millaisista ominaisuuksista joissain ammateissa saattaisi olla apua: lääkäri, insinööri, bloggaaja. Yksi pienryhmistä oli esittänyt bloggaajalle graafisen suunnittelun taitoa ja esiintymiskykyä. Ehdotin kainosti, että voisiko myös kirjoitustaidosta olla hyötyä? Ryhmä katsoi minua kuin vajaamielistä. But all you have to do is post videos of yourself?

Niin. Minä olen tällainen menneisyyden jämä, luddiitti, itsepintaisesti juuttunut Web 1.0:aan samalla kun muut huitelevat jossain Web 200:ssa. Olenko vain katkera, koska olen istunut täällä naputtelemassa kaksikymmentä vuotta tällaisia epäjohdonmukaisia repaleita enkä ole saanut edes kuulakärkikynää sponsorilahjaksi? Kaksikymmentä vuotta sitten palkinnoksi riitti se huumaava ajatus, että tämän tekstin, minun ajatukseni, saattaisi nähdä kuka vaan. Ja nyt tietenkään kukaan ei näe, koska en ole jaksanut koskaan tuotteistaa mitään, varsinkaan itseäni. Minuuteni on sellaiseen liian pirstaleinen. 

Ehkä olen katkera. Tai ehkä olen vain hämmentynyt. Minulle bloggaaminen on aina ollut vain kirjoittamista, ja kirjoittaminen on aina ollut vain tapa jäsentää maailmaa sen kaoottisuudessa, ristiriitaisuudessa ja järjettömyydessä. Eihän kirjoittaminen siihen tietenkään auta. Se jättää maailman yhtä kaoottiseen, ristiriitaiseen ja järjettömään tilaan. Se tietenkin vähän lohduttaa, että olen edes kirjannut sen ylös. 

Mutta käteen siitä ei jää mitään, samalla kun toiset saavat kokonaisen pussilakanasetin. 

Mi manchi

Olen joka yö unissani Suomessa. Olen Pohjois-Karjalassa ja yritän ostaa munakuppeja mutta rikon vahingossa matkamuistokaupan rappurallin, ja myyjä toteaa että eipä tuo mittään. Olen Helsingissä ja poltan tupakkaa järven rannalla. Olen Tampereella ja menen ostamaan räsymattoa. Olen jossain Keski-Suomessa ja pyöräilen kesämökille mutta polkupyörä alkaa yllättäen levitoida ja kesämökin avaimet putoavat taskustani. On kesä, ja sitten onkin jo talvi, ja katua juoksee vastaan puhuva possu, joka pyytää minut viemään tämän joulukuvaelmaan.

Kuten kaikki suomalaiset, jotka yrittävät epätoivoisesti olla cool, kasvoin vihaten Suomea. Mutta nyt kun en ole päässyt maahan yli puoleen vuoteen enkä tiedä milloin seuraavaksi pääsen, kaipaan Suomea raastavasti, kykenemättä keskittymään mihinkään. Ihmisten jakamat kuvat aamuöisestä auringosta ja peilityynistä järvistä korventavat sisintä. Tieto siitä, etten voi noin vain lähteä, on tehnyt Suomesta äkkiä elintärkeän.

Kyseenalaistan identiteetin käsitettä päivittäin (ei minulla riittävästi etuoikeuksia ole, että voisin olla kyseenalaistamatta). Sukupuoli, koulutus, kansalaisuus; mitkä näistä palasista ovat olennaisia, mitkä niistä esittelen toisille, miksi valitsen juuri ne. Voin analysoida minuuttani niin pitkään kuin lystään, mutta näköjään identiteettini ei kuitenkaan ole millään muotoa kokonainen, jos en pääse astumaan Suomen maaperälle vähintään kuuden kuukauden välein. 

Ulkomailla asuminen on jatkuvaa epämukavuusalueen sietämistä ja näkymättömien sääntöjen kuulostelua: miten kussakin tilanteessa on toimittava ja puhuttava. Joskus tajuan rikkoneeni jonkin kirjoittamattoman säännön vasta viikkoja sen jälkeen kun olen sen rikkonut, ja sitten on taas kieriskeltävä häpeässä. Tämä tiedostamaton taakka kasautuu ja johtaa sellaisiin uupumuksen hetkiin, joina tajuaa olevansa ikuisesti ulkopuolinen ja vieraantunut. 

Toisessa maassa lomaillessa tällaisesta arvailusta voi olla vapaa, koska turistin rooli antaa anteeksi ummikkouden. Mutta asukkaana on ponnisteltava sopeutuakseen joukkoon. On ostettava oikeus viedäkseen tilaa siellä, mihin ei ole syntynyt. Jatkuvasti kasvavaan syyllisyyden taakkaan lisättävä: en ole tarpeeksi hyvä maahanmuuttaja. En ole sairaanhoitaja, en tienaa tarpeeksi rahaa, en kerrytä eläkerahastoa enkä ostele autoja tai jalkapalloseuran vuosikortteja tai brittiläistä naudanlihaa.

Koin aina Suomessa asuessani olevani ulkopuolinen, mutta nykyään huidon Suomen näkymättömien sääntöjen viidakossa menemään kuin vettä vaan; ne ovat minun näkymättömät sääntöni eikä minun tarvitse käyttää yhtään energiaa niiden arvailuun. Arvailijan rooli lankeaa Ruskeasilmäiselle, mistä minä olen salaa helpottunut: kerrankin hän saa kokea olevansa kömpelö kahvia ostaessaan. Välillä hän tulee R-kioskilta ylpeänä kahvi kourassaan onnistuttuaan kaupanteossa, ja välillä hän tulee sieltä vähän uupuneena, koska myyjä on sanonut jotain, mitä hän ei ole ymmärtänyt. Niin, niin, minä nyökyttelen. Sellaista se on, vieraassa kulttuurissa.

Laitan kaihoisana Radio Suomen päälle, koska äiti kuuntelee aina Radio Suomea. Se tuo mukanaan sen painostavan klaustrofobisen tunteen, jonka saan myös lapsuudenkodissani, koska siellä mikään ei liiku, ei edes radion ohjelmavalitsin. Mutta ei tämä jäljitelmä tyydyttävä ole: siitä puuttuvat värit ja tuoksut ja äänet ja sellaiset olemassaolon kerrokset, joita en nykyisessä asuinmaassani ole kasvattanut.

Italiaksi ‘kaipaan sinua’ on mi manchi. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ‘puutut minulta’. Siltä se tuntuu. Jotain puuttuu. En tiedä mitä. Identiteetti ei antaudu täysin sanallistettavaksi, se pakenee sormien välistä kuin käärme tai vilkasliikkeinen jyrsijä.

Uudesta asuinmaasta tulee väistämättä tärkeä, koska elää sen arkitodellisuudessa koko ajan: minäkin ilahdun kun orjakauppiaan patsas sysätään Bristolissa satama-altaaseen ja jaan sosiaalisessa mediassa adresseja, jotka koskevat nimenomaan Britannian epäoikeudenmukaisuuksia. Olen ollut täällä tarpeeksi kauan kokeakseni omistavani tästä todellisuudesta vähäsen. En minä voi siitä täysin ulkopuolinen olla, mutta en siinä koskaan täysin sisälläkään. Toinen jalka siellä, toinen täällä.  

Rutiini

Tiistaina on hiljaista. Uuttukyyhky huhuilee naapurin parvekkeen uumenissa; se on tehnyt sinne pesän. Hautausmaata kiertävällä aidalla istuu nuori nainen kasvot aurinkoon päin, Buckfast-pullo kädessä. On kesä, luulen. Ei sitä ole kukaan julistanut avatuksi; puuttuvat yleiset kesän rituaalit, katusoittajat Meadowsilla, piknikit puistossa, ensimmäiset jäätelöt. Mutta aurinko on paistanut koko kuukauden. Normaalisti tuntisin tästä iloa; nyt se tuntuu vaativalta ja ivalliselta. 

Kävelen Ruskeasilmäisen luo joka päivä samaa reittiä. Se on optimoitu reitti, seuraa sivupolkuja; riittävän hiljaisia, että voin siirtyä keskelle ajoväylää jos tulee tarve. Matkasta on muodostunut kuin huono tietokonepeli: vasemmalta lähestyy vanha nainen rollaattorin kanssa! Oikealta raskaasti huohottava hölkkääjä! Jalkakäytävän leveys on metri! Mitä teet!

Ruskeasilmäisen luokse ei pitäisi mennä, koska se on teknisesti ottaen karanteenisääntöjen vastaista. Minun olisi pitänyt kykkiä huoneessani kuusi viikkoa yksin, punnertaen ja riisikakkuja syöden. Mutta ei minulle ole sellaisia aivoja suotu, että selviäisin moisesta. Selviytymisstrategiaani kuuluu yhden ihmisen näkeminen. Jollain minun on pysyttävä hengissä. Jollain minun on pidettävä pääni edes kaulaa myöten pinnan yläpuolella, sen sijaan että korvat olisivat upoksissa joka helvetin päivä. Sitä paitsi Ruskeasilmäisellä on ruokaa, mihin minulla ei enää ole varaa kaikkien töiden kadottua. Hänellä on uuni, johon ruoan voi laittaa, mikä minun kymmenen neliön huoneestani myös puuttuu. 

Siksi kävelen näitä päivittäisiä kävelyjäni. Kaikkihan meistä ovat hyviä uskomaan, että olemme poikkeus sääntöön. Ihmiset soveltavat social distancing -mandaatteja omiin tarpeisiinsa: hippipariskunta tasapainoilee puiston puiden väliin viritetyllä narulla, koiranulkoiluttajat seisoskelevat ringissä, ainakin suurin piirtein metrin päässä toisistaan; kadulle talon eteen seisahtunut nainen keskustelee ystävänsä kanssa, joka seisoo neljännen kerroksen ikkunassa. 

En minä heitä enää tuomitse mistään. Alussa tuomitsin jokaista kadulla kävelijää, sitten jokaista kadulle seisahtujaa, sitten jokaista puistossa istujaa. Nyt tuomitsen vain tuomitsijoita; tuotakin naamiokasvoista tuhahtelijaa, joka valokuvaa puistossa grillaavaa espanjalaisjoukkoa, kaiketi häpäistäkseen heidät myöhemmin sosiaalisessa mediassa. Hyvän tähden. Moraalisesta ylemmyydestä ei ole pulaa. Pelsepuuk ja Twitter ovat täynnä keskiluokkaisia moraalinvartijoita, jotka narisevat puutarhoissaan Pimms-lasi kourassa, että älkää menkö ulos! Pysykää sisällä vaan, tai hoitajat kuolevat! Onhan tämä siis tosi vaikeaa, Waitrosestakin oli kashmir-vessapaperi loppu, hashtag solidarity. Mielellään laittaisin heidät asumaan minun kävyn kokoiseen huoneeseeni kuukaudeksi syömään purkkinuudeleita. 

St Clair Streetin kirsikankukat olivat pari viikkoa sitten puhkeamassa, sitten ne puhkesivat, ja nyt ne jo irtoavat lumisateeksi tuulen mukaan. Voikukatkin ovat ehtineet pölypalloiksi. Kaksi keski-ikäistä naista nostaa camping-tuolit kerrostalon edessä olevalle nurmikaistaleelle aina kun aurinko näyttäytyy, ja aina he istuvat niissä riemukkaan näköisinä ja ravunpunaisina. Auringon tuntu iholla tekee minutkin hetkeksi onnelliseksi. Sitten tunnen siitäkin syyllisyyttä; eihän ulosmenon pitäisi näinä vakavina aikoina olla mikään huviretki, vaan puhtaan välineellinen, askeettinen rutiini. Tällainen minusta on tullut. Olen vakuuttunut siitä, että poliisi ajaa ohi minä tahansa hetkenä ja näkee minun nauttivan jostain. Eihän sellainen ole laillista.

Tämä päivittäinen rutiini on ainoa, joka minulla enää on. Kaikki muut ovat lentäneet ikkunasta ajat sitten. Kun karanteenin loppua ei ole näkyvissä, mitä minä johonkin päivittäiseen joogatuntiin sitoutumaan? Kuka tietää miten pitkään sitä pitäisi jatkaa, ja minulla on muutenkin tapana kyllästyä asioihin. 

Aika on pitkä ja venyvä. Kuolema kolkuttelee uutisissa jatkuvasti, ja samalla tuntuu ettei mikään tule koskaan loppumaan, ainakaan tämä eristys. Pitäisi kyetä tiivistämään tällaisiin blogipostauksiin jotain totuuksia, mutta se tuntuu vaikealta, kun millään ei ole muotoa. Kirjoitan vain henkeni pitimiksi. Että saisin edes jotain valmiiksi. Että edes jollain olisi loppu. 

Kuukauden auringonpaisteen jälkeen keskiviikko on äkkiä armollisen harmaa, enkä edes yritä selättää sitä. Se pitää minua hellästi otteessaan, ilman vaatimuksia: siunattu olkoon se päivä, kun riittää, että ilmestyn paikalle.

Mennen tullen

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa. Kaikki tuntuu yhtä aikaa merkitykselliseltä ja joutavalta. Päivät ovat niin pitkiä, että se mikä vielä aamulla oli dramaattista, on iltaan mennessä jo ehtinyt unohtua. Olen tehnyt päivälistan, johon olen kirjoittanut sellaisia asioita kuin “liikunta”, “kirjoittaminen” ja “ystäville viestintä”. Annan itselleni aina pienen tähtitarran kun saan yhden niistä tehtyä. Olen nostanut kannettavan tietokoneen ikkunalaudalle ja vietän päivät katsoen vuorotellen koneeseen ja kadulle. Viestin Ruskeasilmäiselle aina kun jotain tapahtuu: TUOLLA POLKEE PYÖRÄLLÄ MIES JOLLA ON KOIRA REPUSSA! TALON YLLÄ LENTÄÄ HIIRIHAUKKA! NAAPURIN VANHA HARMAA KOIRA ON ALKANUT NILKUTTAA! TIEN TOISELLA PUOLELLA MIES ON PESSYT IKKUNOITA JO KOLME TUNTIA! 

Maailma on kutistunut tämän kadun kokoiseksi, mutta tällä kadullakin näyttää tapahtuvan paljon.

Päivien kuluessa olen ensin ilahtunut näistä vieraista. Sitten alan ahdistua heistä, koska he kulkevat tuolla huolettomina kylki kyljessä, ja sitten alan tuomita heitä, koska he eivät ole kotona karanteenissa.

Heijastelen tätä itseni kautta, kuten kaikki muutkin: minulla on astma, mikseivät he välitä vaan seisoskelevat puistossa pussikaljalla kylki kyljessä; eivätkö he ymmärrä että sellainen vie minut sairaalaan. Facebookissa hipit heijastelevat tilannetta sen kautta, että tällä on nyt selvästi jokin TARKOITUS, että minä voisin hiljentyä / tulla kokopäiväiseksi joogaopettajaksi / parantaa maailman energiatasoja. Marketeissa heiluvat kahdeksankymppiset varmaan sen kautta, että ei minun henkilökohtaista vapauttani näin voi rajoittaa, kuolen jos kuolen.

Päivät ovat tuulisia, yöt kylmiä. Käyn kävelemässä aina välillä. En laula parvekkeella naapureiden kanssa, koska ei ole parveketta, ja naapuritkin tuntuvat olevan kiinnostuneempia ikkunoiden jynssäämisestä.

Ruokahaluni olen jo menettänyt. En tiedä onko muilla köyhissä perheissä kasvaneilla samanlaista jatkuvaa alitajuista pelkoa siitä, että ruoka loppuu kesken: nyt sille tuntuu kerrankin olevan perusteita, koska viruspelkoiset massat ovat rohmunneet Sainsburyn laarit, enkä ole löytänyt kaupasta yhtäkään sipulia yli viikkoon. Kehoni jättäytyy säästöliekille; mistä minä tiedän, miten kauan minun on tällä yhdellä pastapussilla tarkoitus tulla toimeen? Lisäksi ajatus siitä, että menisin jaettuun keittiöön koskettelemaan patoja ja pannuja ja ovenkahvoja ja pesisin käteni kolmetoista kertaa siinä välissä, on uuvuttava. Seuraavat kuukaudet syön siis huoneessani mandariineja ja riisikakkuja. Kai silläkin pääsee kesäkuntoon. 

Illalla olen uupunut, vaikka en olisi tehnyt mitään suurempaa. Energiaa kuluu, kun joudun jatkuvasti olemaan ystävällinen kämppikselle, vaikka tällainen väkinäisyys riipii hermojani, enkä edes tiedä miten hyvin hän oikeasti pesee kätensä. Energiaa kuluu siihen, että katuja kävelee strategisesti: jos otan tämän sivupolun, on se yleensä hiljaisempi, ja sitten menen alas leveää Leith Walkia, jotta voin säilyttää riittävän etäisyyden ihmisiin (ja sitten kuitenkin törmään matkalla heihin, jotka eivät välitä). Kuluttaa uutisten seuraaminen ja myös se valinta, että päättää tietoisesti olla seuraamatta uutisia. Kuluttaa tämä jatkuva heilunta sen välillä, että kokee yhteyttä ihmisiin, koska sama tilanne koskettaa kaikkia,

ja että kokee olevansa heistä täysin erillään, koska näillä huolettomilla pussikaljoittelijoilla on selvästi täysin eri arvot kuin minulla.

Puiston puihin on kuitenkin puhkeamassa lehtiä, vaikka kaikki muu maailmassa seisoo paikallaan. On keltaisia narsisseja, ja jotain sinisiä kukkia, joiden nimeä en tiedä, ja orava varastaa harakalta leivänpalan, ja jossain laulaa peipponen ja sille vastaa toinen peipponen.

Minähän menin toivomaan, että tänä vuonna olisi aikaa tehdä havaintoja. Nyt ei oikein muuta olekaan.

Istun Ruskeasilmäisen olohuoneen lattialla. Aurinko laskee, ja puiden latvoihin laskeutuu pulleita sepelkyyhkyjä. Alakerran naapuri on avannut ikkunansa niin, että musta ja mustavalkoinen kissa pääsevät hyppäämään pihalle ja takaisin mielensä mukaan. 

Kissa tulee ja menee, sanoo Ruskeasilmäinen.

Artificial

Olen ollut Abu Dhabissa viisi päivää ennen kuin herään rukouskutsuun puoli kuudelta aamulla. Se kaikuu hotellin vieressä olevan pienen moskeijan kaiuttimista melankolisena ja ajattomana. 

Avaan paksut damaskiverhot ja katson tien toisella puolella seisovia pilvenpiirtäjiä. Autot ajavat bulevardia molempiin suuntiin taukoamattomana virtana ja tööttäilevät toisilleen. Mitään muuta ei oikein näykään. Tuntuu kuin olisin Dynastian jaksossa. Hotelli on 80-luvun aikakapseli: kaikki on mintunvihreää ja persikanpunaista ja vähän nuhruista. Jotenkin hotellissa jopa tuoksuu 80-luvulta, samalta kuin tätini kuopiolaisessa kerrostalokolmiossa tuoksui vuonna 1986. Hissien edessä seisoo menneisyyden jäänteinä tuhkakuppeja, joiden yllä muistutetaan, ettei tupakointi ole sallittu. Tuhkakupit on silti jätetty paikalleen. Mikään ei ole liikkunut. 

Ehkä kaikki jätetään paikalleen, koska jotenkinhan historiaa on rakennettava. Kaikki tässä kaupungissa on tuoretta: pilvenpiirtäjät, ostoskeskukset, luksushotellit; modernia sillä tavalla kuin modernius 80-luvulla oli. Koko valtio on minua kymmenen vuotta vanhempi. Siitä puuttuu kaikenlainen vuosisatojen paino, minkä takia se minua varmaan kiehtookin. Arkaaisuus esitetään turisteille rituaaleina: heidät ajetaan jeepillä aavikolle, missä mies tanssii vatsatanssia lautasia tasapainotellen ja nainen tekee turistien käsiin hennatatuointeja, ja sitten poltellaan shishaa. Valkoinen turisti haluaa käsityksen siitä, millaista maassa todellisuudessa on, silleen aidosti, ja todellisuuteen kuuluu jonkinlainen käsitys jatkuvuudesta, historiasta, vuosisadoista. On paljon vaikeampi käsittää, että tämän maan tämänhetkinen aitous on muodostunut öljyrahoista. Aavikolla vatsatanssiva mies ja hennatatuointeja tekevä nainen ovat tuskin mitään paimentolaisia. He luultavasti asuvat jossain näistä lasi- ja metallikomplekseista, joiden katoilla on lautasantennit. 

Tällainen menneisyyden performointi on hämmentävää, kun itse asuu kaupungissa, jossa historian kerrokset ovat näkyvissä. Ja kyllähän niistäkin tehdään teatteria turisteille, mutta ainakaan puitteita ei ole varta vasten rakennettu - ne on vain jätetty näkyviin. 

Minä en tietenkään ole pelkästään turisti, vaan töissä. Tiedefestivaalin työpajassa puhun lapsille tekoälystä, articifial intelligence. Aloitan aina kysymällä does anyone know what artificial means? Jos kukaan ei viittaa, minä selitän, että it means something manmade. Not natural. 

Esittäydyn jonkinlaisena keinotekoisuuden auktoriteettina, mutta festivaalialueen ulkopuolella keinotekoisuuden ja aitouden ristiriita vaivaa minua. 

Abu Dhabin liepeillä oleva valkokupolinen moskeija, Grand Mosque, on valtava ja jäljittelee jonkinlaista ikuisuuden vaikutelmaa kuten mikä tahansa pyhä rakennus, mutta se on valmistunut vasta vuonna 2007. Parveilemme muun väkimassan mukana liukuportaita alas ostoskeskukseen - Starbucks, Costa, matkamuistopuoti - ja sitten ostoskeskuksen läpi kohti moskeijaa. 

Turvatarkastuksen yhteydessä naiset - henkilökunnan naisiksi profiloimat - joko kehotetaan peittämään hiuksensa omalla huivillaan, tai viedään narikkaan, jossa heille annetaan hupullinen pitkähihainen polyesterikaapu. Sitten meidät johdatetaan toisiin liukuportaisiin, jotka vievät ylös moskeijalle. Sadat turistit parveilevat ulos kohti valtavia kupoleita ja marmoripylväitä. Joku pysähtyy koko ajan ottamaan kuvan jostain yksityiskohdasta. Ympärillä viuhuvat puhelimet ja selfiekepit. Venäläinen nuori nainen nojaa pylvääseen ja asettelee huppuaan kasvojen ympärille samalla kun ohjeistaa miesystäväänsä valokuvan otossa: oikealle, vasemmalle, alas. 

Moskeijan valtavan marmorisen keskusaukion eteen on vedetty köysi, jota ei saa ylittää. Köyttä vasten on painautunut suuri joukko ihmisiä, joista kaikki yrittävät taltioida moskeijan tornit parhaalla mahdollisella tavalla, nauhoittaa muiston siitä että todella olivat täällä. Työtoverini A, jonka kanssa olen liikkunut koko päivän, pyytää minua ottamaan kuvan itsestään moskeijan tornien edessä. Hän kysyy minulta haluanko vastaavan, ja minä vastaan ehdottomasti ei: minua ovat aina ahdistaneet tällaiset monumenttien edessä poseeraamiset. En ymmärrä niiden tarkoitusta. En tiedä johtuuko se siitä, että yritän turistina tavoitella jotain tiedostavuutta ja katu-uskottavuutta, jossa tämänkaltaiselle mauttomuudelle pyöritellään silmiä, vai siitä että se tuntuu minusta jotenkin vieraalta ja ontolta. Mitä minä monumentin edessä seisomalla yrittäisin viestiä? Että olen käynyt paikan päällä? Kai minä sen muistan muutenkin?

Kävelemme muun massan mukana kuuliaisesti, kuin Ikean käytäviä seuraten. Meille listataan faktoja: on maailman kolmanneksi suurimmat mauttoman näköiset kristallikruunut, maailman suurin persialaismatto. Matto kieltämättä näyttää mukavalta, mutta sen päällä emme saa kävellä, koska sekin on eristetty köydellä. Matolla seisoo yksi ainoa vakavan näköinen turvamies sukkasillaan, kädet puuskassa. 

Emiraatit näyttävät elävän tällaiselle kilpavarustelulle: on maailman toisiksi korkein lipputanko, maailman nopein vuoristorata, maailman suurin vapaalentotunneli. Jos historiaa ei voi listata, täytyy kai turvautua johonkin muuhun mitattavissa olevaan.

Naiset sulautuvat identtisiksi ihmismassaan ja minua alkavat korveta heidän Handmaid's Tale -tyyliset anonymisoivat kaapunsa, samalla kun miehet kuljeksivat ympäriinsä huolettomina rumissa lippiksissä ja reisitaskushortseissa. Huivi alkaa painaa päätäni, tuntuu kuin muuttuisin näkymättömäksi; samalla haluan muuttua näkymättömäksi, hiljainen katoaminen tuntuu turvallisemmalta. 

Samalla tämä tuntuu ylettömän valkoiselta näkökulmalta; miten minä en osaa kunnioittaa mitään perinteitä ilman että liimaan niiden päälle omaa hegemoniaani? Toiset kollegat tuntuvat suhtautuvan kaapuihin huolettomasti, heille ne ovat vain hauska kulttuurinen yksityiskohta. Minä yliajattelen taas kaikkea. Illalla hotellihuoneessa kiedon huivin pääni ympärille ja katson peiliin. Haluan nähdä näytänkö itseltäni vai sinne päin. En osaa sanoa. 

Minua ahdistavat aavikkoperformanssit, joissa shishaa polttelevat turistit saavat pukeutua paikallisiin asuihin ja viettää hetken eksoottisessa etnisyydessä, josta voivat sitten ottaa mukaansa pintapuolisen muistikuvan. Mutta onko se sitten sen huonompi kuin minun kokemukseni huivin pitämisestä - yhtä lailla minä kirjoitan sitä oman kokemusmaailmani kautta. En tiedä katsonko tätä kaupunkia valkoisuuteni vai ulkopuolisuuteni läpi. En tiedä, mikä se ero olisi. 

Etäisenä moskeijan kaiuttimista kaikuu adhan, ja vaikka kaikki muu tuntuukin ontolta ja keinotekoiselta, liikuttaa sen ääni minua samaan tapaan kuin kaikki pyhät paikat jollain tavalla. En tiedä mistä liikutun. Ehkä siitä, ettei adhania lauleta minua varten. 

Myöhemmin Istun A:n kanssa kahvilassa, joka on niin hipster, että sen nimessä on prosenttimerkki. Se on kulttuurisesti hyvin kaukana hotellin ympäristön halvoista biryanipaikoista ja shwarma-kuppiloista, joissa kanakebab maksaa alle euron. 

Hotellin kahvi on pahaa, kitkerää ja polttaa vatsaani, mutta juon silti kupillisen joka aamu kun pieni filippiiniläinen mies tulee kysymään haluaisinko hot drinkin. Prosenttimerkin kahvilassa on kauramaitoa ja single origin-papuja, ja flat white maksaa yli viisi puntaa, mutta tilaan sellaisen silti, koska länsimaalaiselle vieraassa kontekstissa oleminen on uuvuttavaa ja mikä tahansa tuttu tuntuu rauhoittavalta. Kahvi maistuu lohduttavalta. Tutulta. Etäisesti siltä, miltä muistan kahvin kotona maistuvan. Tällaisissa hetkissä olen erityisen tietoinen omasta valkoisuudestani. 

A:ta ketju muistuttaa Aasiasta, koska hän on viimeksi istunut saman ketjun kahvilassa Japanissa. A:n tavoite on asua joka mantereella, ja hän on jo päässyt aika lähelle. Istumme yhdessä kahvilan looseista, joiden lattialla on valkeaa kivimurskaa ja pienet kuparinhohtoiset sivupöydät. Viereisessä kopissa läppärillään istuu Rolex-ranteinen sheikki. Toisella puolella loosissa on expat-naisia - nimenomaan expateja, ei maahanmuuttajia - kuulen sen heidän hienostuneesta aksentistaan ja näen sen heidän polven alle ulottuvista virheettömistä vekkihameistaan. He ovat tulleet tänne näyttäytymään. Tämä on japanilainen kahvilaketju, joka jäljittelee länsimaalaisuutta tarjoilijoiden univormuista lähtien; heillä on pellavaiset lippalakit ja hienostuneet harmaat esiliinat. Länsimaalaisuus edustaa jotain tavoiteltavaa. Se on default-kategoria. Ehkä siksi ostoskeskukset ovat täynnä Dunkin Donutseja, Shake Shackeja, Five Guyseja. 

Iltaisin menen hotellin kattoterassille teekupin kanssa auringonlaskun aikaan, kun moskeijalta soitetaan rukouskutsua, pilvenpiirtäjien valot vilkkuvat ja uima-altaan vesi liplattaa tuulenvireessä. Kaikki tuntuu elokuvalliselta, kuin se tapahtuisi jollekin toiselle. Ei tällaisella budjettimatkailijalla ole kokemuksia hotellin uima-altaista. 

Hotellit ja niiden loputon anonyymius kiehtovat minua. Ihmisenä, jolla ei ole ollut pysyvää kotia pitkään aikaan, rakastan niiden väliaikaisuutta. Aamiaisella on kaikenlaisia eksoottisia vaihtoehtoja; otan aina idlejä ja sambaria ja tuoretta ananasta, joskus tilaan munakkaan, ja joka aamu otan sen helvetin pahan mustan kahvin. Minulle hotellit ovat liminaalitila, jonkinlainen pysyvän unohduksen paikka joissa päivät toistuvat aina samanlaisina. Tällainen epätila ei vaadi minulta minkäänlaisia toimenpiteitä identiteettini ylläpitämiseksi. Voin olla siellä kuka milloinkin haluan. Minuus ei ole hotellissa pysyvä käsite. Viimeistään siinä vaiheessa kun kirjaudun ulos, vaihtuu tilalleni joku muu, joka sitten ottaa haltuunsa huoneen 1004 ja täyttää sen omalla identiteetillään.

En tiedä, miksi pidän hotellien keinotekoisuudesta, mutta muiden paikkojen keinotekoisuus vaivaa minua. Ehkä siksi, etteivät hotellit edes yritä tavoitella minkäänlaista aitouden vaikutelmaa. AirBnb:t minua vaivaavat enemmän: ne huutavat aitoutta mutta alkavat muuttua entistä enemmän hotellihuoneiden kaltaiseksi: seinillä on geneeristä taidetta ja huonekalut Ikeasta. Niiden aitous on jäljitelmää, kuratoitua; siirtolaissiivoojat tulevat kuitenkin lopulta pyyhkimään ne puhtaaksi ja resetoivat ne uudestaan nollatilaan edellisten asukkaiden jäljiltä.

A vihaa hotelleja. Hänen mielestään mitään pahempaa ei olekaan kuin pliisu, mitäänsanomaton hotelli ja sen geneerinen buffetti, jossa on kolmen ja kahdeksan minuutin munia, minicroissantteja ja hedelmäsalaattia. Olemme kuin yö ja päivä: hän vihaa kermaa ja voita, minä rakastan kermaa ja voita; hänen unelmapäiväänsä sisältyy kilometrien päämäärätön kävely, minä viihdyn istumassa kahvilassa. Hän rakastaa vesipuistoja, minua ahdistaa ajatus siitä että rintani pullahtaisi esiin uimapuvusta jossain älyttömässä vesiliukumäessä. Hän rakastaa eksyä syrjäisille asuinalueille, minua stressaa jos en tiedä mistä saan seuraavan taksin takaisin. Hän haluaa kuvan itsestään moskeijan tornien edessä, minä kavahdan ajatusta itsestäni hymyilemässä väkinäisesti ikään kuin omistaisin koko moskeijan. Ikään kuin se kuuluisi minulle. 

Meitä yhdistää kuiva huumorintaju ja se, että olemme molemmat queer maassa, jossa sellainen on laitonta. Se on jaettu todellisuutemme, jota meidän ei tarvitse yrittää artikuloida kenellekään ulkopuoliselle. Sen takia annan A:n raahata minua kaiken maailman päättömille kävelyretkille pölyisiin lähiöihin, samalla kun hän antaa minun ruikuttaa siitä, että sandaalit tekevät jalkoihini rakkoja. Tiedän, että “homoseksuaalisesta kättelystä” voi tässä maassa saada vankilatuomion. Se tuntuu epätodelliselta, mutta sen epämääräinen uhka leijuu silti hankalana ympärilläni, kuin joku tarkkailisi minua koko ajan. 

Selaan Wikipedia-artikkelia oppiakseni enemmän maasta, jossa olen. Kaikenlaisesta laittomuudesta rangaistaan raipaniskuin: julkisesta suutelusta, alkoholin juomisesta, esiaviollisesta seksistä. Filippiiniläinen taloudenhoitaja on tuomittu 80 raipaniskuun avioliiton ulkopuolisesta raskaudesta. Naisia on kivitetty kuoliaaksi aviopuolison pettämisestä ja laitettu vankilaan näiden jouduttua raiskauksen uhreiksi. Tässä samassa kaupungissa, jossa minä juon margaritaa hotellin kattoterassilla devonilaisen homomiehen kanssa ja väittelen siitä mikä vaatekappale on kaikkein viehättävin. 

Hotellin nurkan takana on Royal Gifts Collection. Se on paikallinen halpakauppa, jossa kaikki maksaa 1-10 dirhamia - näitä puoteja, joissa jokainen tuote on tehty Kiinan Yiwussa muiden maiden tarpeisiin. Menipä Royal Gifts Collectioniin mihin vuorokaudenaikaan tahansa, on se aina täynnä. Ihmiset edustavat kymmeniä eri kansalaisuuksia: intialaisia, pakistanilaisia, filippiiniläisiä, nigerialaisia. Kapeat käytävät tungeksivat väkeä, joiden ohi on vain määrätietoisesti tungettava, jos mielii katsomaan tussikyniä tai sandaaleja. 

Royal Gifts Collectionissa on kaikkea. Chapatijauhoja, silmänrajauskyniä, lämpölaastareita, muovisia tiarapantoja, matkamuistoja, rukousmattoja, paistinpannuja, ihon valkaisuvoiteita, lastenkirjoja, t-paitoja joissa lukee sellaisia asioita kuin “BAD VIBES LIKING”, suitsukeastioita, pokaaleja, pussilakanoita. Käytävien keskellä istuu lapsia, niillä parveilee pariskuntia ja kokonaisia perheitä. Kaiuttimista raikaa vähän väliä vääristynyt, riivatun kuuloinen pajatus: MEN’S DEPARTMENT SECTION 6! CUSTOMER SERVICE KITCHEN COUNTER! 

Jonotusjärjestelmässä ei tunnu olevan järjestyksen häivääkään. Kassoja on kymmenen, ja jokin niistä on umpimähkään valittava. Määräävä elementti on päättäväisyys. On vain sanottava “excuse me” ja tungettava röyhkeästi jonon ohi. Tilaa ei pyydetä, se otetaan. Pyörin jonosta toiseen holtittomasti, massan vietävänä. Sille antautumisessa on jotain oudon lohdullista.

Tavallisesti tällainen karuselli saisi minut hulluuden partaalle, mutta jostain syystä Royal Gifts Collection on minulle suurempi elämys kuin moskeija. Se ei ole mikään performanssi jota esitetään ulkopuolisille, enkä tule koskaan ymmärtämään sen tarpeetonta kaoottisuutta. Samalla ymmärrän universaalin halun juosta halvan tavaran perässä, koska kasvoin köyhässä perheessä ja muistan äitini käyneen samanlaisessa halpamarketissa jo 90-luvun alkupuolella ja ostaneen sieltä paketillisen teelusikoita, jossa luki “haarukkaita”. 

Ja samalla kaikki Royal Gifts Collectionissakin on keinotekoista ja toistaa kuvitelmia siitä, mitä toisissa maissa halutaan, länsimaalaisuuden ideaa.

Keinotekoisia asioita: kahdeksan kilometriä pitkän rannan hiekka on tuotu Italiasta.

Yhdellä saarista on luonnonsuojelualue, jolla on pelkästään vierasperäisiä lajeja.

Kaupungin vanhimman rakennuksen, 1790-luvun linnoituksen alkuperää on yritetty kunnioittaa, mutta senkin raamit ovat betonista. 

Linnoituksen museossa on meneillään kahviseremonia. Kahvihuone kopioi beduiinitelttaa: hämärä valaistus, palmunlehvämatto, seinänvierustaa kiertävät penkit; keskellä melamiinista tehty kahvikoroke jonka takana istuu kypsyyntyneen ja vakavan näköinen teinipoika. Hän selaa kyllästyneenä puhelintaan. Sitten seremonia alkaa ja hän laittaa puhelimen pois ja alkaa taas jäljitellä menneisyyden teinipoikaa. Hän paahtaa kahvipapuja, jauhaa ne morttelissa ja keittää messinkipannussa väsyneen nuoren naisen selostamana. Nainen kertoo meille mitä mausteita kahviin laitetaan, miten kahvipannun kylkeä kilistämällä viestitään naapureille että kahvi on valmista ja sitä saa tulla juomaan. Sitten se tarjoillaan meille länsimaalaisille pienistä posliinikupeista. Se ei ole ollenkaan niin kitkerää kuin kuvittelin ja siinä maistuu kardemumma. Vieressäni istuvan japanilaisperheen pieni suloinen tyttö ei perusta kahvista eikä sen kanssa tarjottavista taateleista. Hän juoksee huoneen toiseen päähän ja raottaa oviaukon edessä olevaa verhoa. Sen takana on loisteputkivalaistu henkilökunnan taukotila, jossa näen hyllyllä kahvinaisen käsilaukun. 

Todellisuus on aina yhden oven päässä. 

A heittäytyy pitkäkseen nukkumaan prosenttimerkin kahvilan harmaalle sohvalle. Valveilla hän on sarkastinen, terävä ja hävytön. Unessa hän näyttää viattomalta, haavoittuvalta ja valtavan nuorelta. Hän luottaa minuun jo nyt sen verran että pystyy nukahtamaan samassa huoneessa. Festivaalityö on niin intensiivistä että se hitsaa ihmiset lähemmäs toisiaan lyhyemmässä ajassa kuin normaalielämässä. Vähän kuin lapsena kesäleirillä, kun vieraassa hirsimökissä nukkuminen maaseudun keskellä oli pelottavaa, ja haimme turvaa toisistamme ymmärtäessämme sen välttämättömyyden. Festivaalikollegoista tulee läheisempiä kuin arjen työkavereista, joita näkee joka viikko. Olen kuitenkin ollut tämän junan kyydissä niin monta kertaa, että tiedän kaiken olevan väliaikaista: arkeen palatessa taika haihtuu, ja ihmisten elämistä näkee vain ohikiitäviä otteita sosiaalisessa mediassa. A:sta tuskin edes tätä; hän vihaa kaiken muun lisäksi myös sosiaalista mediaa. 

Yritän opetella hyväksymään epämukavan hetkellisyyden ja sen, että tämäkin kollega tulee vielä katoamaan omaan elämäänsä. Ei kai mitään sen aidompaa olekaan. Hän nukkuu sohvalla, ja muutamaa päivää myöhemmin kun saan migreenikohtauksen, hän taluttaa minut kädestä pitäen hotellihuoneeseeni, napsauttaa vedenkeittimen päälle ja tekee minulle teekupillisen, sammuttaa kaikki ylimääräiset valot, laittaa vesipullon molemmille yöpöydille ja käskee minua koputtamaan oveensa heti jos tarvitsen apua. 

Silmissäni näkyy vain värivaloja ja usvaa mutta tässä hetkessä rakastan häntä ja hänen sumeaa hahmoaan.