Miehellä on hupparin päällä musta nahkaliivi. Hän on ehkä kuusissakymmenissä, harmaa parta kihartuu leuan alla, ja kirkkaanvihreän huopahatun alla on bandana. Hattunauhan alle on työnnetty keräilykortti, jossa on laukkahevosen kuva, ja toinen, jossa arabialaisen oloinen nainen pitelee kättä poskellaan jonkinlaisessa aavikkomaisemassa. Hatusta roikkuu amuletteja: sähkökitara, pääkallo, equal opportunities -merkki. Onko hän jokin eksentrinen Fringe-turisti vai paikallinen nähtävyys, en ehdi selvittämään.
Ehdin huomaamaan hänet aamubussissa ennen kuin hän jää pois Waverley Stepseillä. Muuta en ole oikein ehtinyt pitkään aikaan huomaamaankaan.
Elokuun loppuessa huokaisen helpotuksesta: paitsi että intensiivinen työputki kirjafestivaaleilla on ohi, ei tarvitse enää miettiä ovatko bussipysäkin katokseen bluetooth-kaiuttimen kantaneet ja dubstepin tahtiin jammailevat teinit kännissä, vai jokin kokeellinen esitys.
Ruskeasilmäinen vie minut katsomaan Fringen päättävää ilotulituskonserttia Princes Street Gardensiin. Olemme edellisinä päivinä olleet katsomassa kuvottavan huonoa foorumiteatterinäytelmää, jossa halusin haihtua olemattomiin, koska vihani teosta kohtaan oli niin ylivoimainen, ja stand up -komiikkaa, jossa koomikko aloitti ensimmäisen "so hookers are expensive right" -vitsinsä ja minä kävelin ulos, koska toleranssini seksistiselle komedialle on nykyään olematon.
Olen kireä; varma, että meidät on tuomittu menemään yhdessä esityksiin, joita minä vihaan, ja joissa ruskeasilmäinen istuu loppuun asti silkkaa brittiläistä kohteliaisuuttaan, tai herra paratkoon, koska pitää niistä. Olen kireä, koska en ole ehtinyt kirjoittaa ikuisuuksiin, enkä muista mistä alan ja mihin lopun.
(Todellisuudessa kirjoitan nämä rivit tunteja aikaisemmin istuessani Writer's Retreatin ulkopuolella odottaessani tapahtuman loppumista, ja muistan mistä alan ja mihin lopun. Puihin on ripustettu värikkäitä paperilyhtyjä, joita tuulenpuuskat heiluttelevat; koulupukuihin puetut teinit harjoittelevat monimutkaisia kättelyitä, nälkäiset ampiaiset nuolevat jalavien oksilta valunutta mahlaa. Minä istun puutarhatuolissa selailemassa Fernyhoughin The Voices Withiniä. Kirjoittaminen on tällaista, huijaamista, ajan vääristelyä.)
Linnan katveeseen on pakkautunut toisia lipun ostaneita paikallisia; vaikka elokuun festivaaleja kuinka vihaisikin, on ilotulitusten katsominen hyväksytty rituaali, koska ne tuntuvat nollaavan tilanteen ja räjäyttävän koko menneen kuukauden olemattomiin. Joku on tuonut mukanaan puhallettavan sohvan, toinen piknik-korin, jossa näyttää olevan lähinnä kuohuviiniä. Meillä on suklaakeksejä ja juures-halloumipaistosta. Olen aiemmin päivällä hyvästellyt pitkäaikaisimman Edinburghin ystäväni. Hän muuttaa takaisin Suomeen, enkä osaa olla olematta surullinen, koska se tuntuu jonkin aikakauden lopulta; tapasin hänet kun päätin muuttaa Edinburghiin, ja kun lopulta muutin, hän oli ensimmäinen joka tarjosi asunnon pääni päälle, esitteli minut kahdelle läheiselle ystävälleni, auttoi minua muuttamaan kahdesti, ja houkutteli minut Beltaneen.
Liian monet asiat tuntuvat muuttuvan, ja minä itken ruskeasilmäisen olkapäätä vasten. Sinfoniaorkesteri soittaa West Side Storyn Somewhereä ja linnan muuria pitkin valuu kultaista kipinäsadetta kuin laavaa. Gardensin läpi käy tuuli, joka tuo mukanaan syksyn.
