Vaeltava nainen

Paljon on elokuvia, joissa nuoret miehet vaeltelevat suurkaupungeissa eksistentialistisia kysymyksiä pohtien. He polttavat tupakkaa ja juovat kahvia ja ehkä jotain sivistynyttä, ranskalaista alkoholia (calvados käy). He matkustelevat ympäriinsä raitiovaunulla. He pummaavat ystäviltään rahaa tai heidän ystävänsä pummaavat heiltä rahaa, eivätkä he yhtään tiedä, mitä tehdä elämällään. He rakastuvat johonkin hankalaan naiseen (vaeltava mies on aina hetero), joka ei katso heitä silmiin. On yleensä mustavalkoista, koska siten kaikki näyttää tyylikkäämmältä. Oikein mihinkään ei päädytä, paitsi ehkä jonkun kuolemaan. 

Missä ovat elokuvat kaupungissa vaeltavista nuorista naisista? Eikö eksistentialistinen haahuilu ole heille sallittua? Onko niin, että nainen on joko pinnallinen ajattelematon hepsankeikka, tai jo ymmärtänyt elämää pohtiessaan, että se kulminoituu kuitenkin lopulta äitiyteen? Äitiyden hyväksynyt nainen on jo hyväntuulisena kotona ja harjoittelee perunoiden keittämistä ja sukanvarsien neulontaa. Pinnallinen hepsankeikka puolestaan on kapakassa luomiväriä silmissään ja kohtelee eksistentialistista nuortamiestä kehnosti, koska on niin pinnallinen ja huoleton. 

Minä haluaisin nähdä elokuvan, jossa nuori nainen kulkee calvados-pullo olkalaukussa raitiovaunulla ja kohtaa hankalia ihmisiä. Hän käy työvoimatoimistossa, jossa hänelle naristaan. Hän juo mustaa kahvia hyvän ystävänsä kanssa, joka ymmärtää kaiken, ja sitten huonon ystävänsä kanssa, joka ei ymmärrä mitään. Metroasemalla häntä lähentelee joku keski-ikäinen juoppo. jota hän lyö Camus’n Sivullisella päähän. Elokuva päättyy rantaan, jossa nainen juo calvadosta suoraan pullosta lahdelle tuijottaen ja miettii vakavia. Mistä sen näemme? Hänen silmistään.

Joululoma

Suomessa on... No, Suomessa on sellaista kuin Suomessa aina on. Hiekoitussoraa peilipintaisen jään päällä, vihaisia ihmisiä mustissa toppatakeissa, hiljaista epätoivoa, rosollia. Esplanadilla on Tiernapojat (eikö blackfacen ongelmallisuudesta ole vielä tässä yhteydessä puhuttu?). Kalliossa on humalaisia. Punavuoressa on kahviloita, joissa kahveilla on taas jotain uusia nimiä. Naiset ovat kauniita ja kylmiä, miehet näyttävät kaikki Juha Sipilältä.

Itä-Suomessa päivä ei tahdo oikein nousta yhdeltätoistakaan, ja loppuu jo kahdelta. Mikään ei muutu, paitsi että kauppoja suljetaan tai ajetaan kauas keskustasta ostoshelvetteihin. Äiti tulee vanhaksi, ja sitäkin pitäisi varmaan ajatella, mutta sitä ei halua ajatella. 

Olen ollut Suomessa puolitoista viikkoa, vaikeasti. Minä ja ruskeasilmäinen emme nykyään osaa olla toisistamme erossa. Minusta tulee kärttyisä ja levoton, kuin tungettu sellaisiin karkeisiin villasukkahousuihin joita lapsena oli aina pakko käyttää. Ruskeasilmäinen huokailee eikä osaa keskittyä. Tämä huolestuttaa (koska jonkin aina täytyy; stressin määrä on vakio, kohteet vain vaihtuvat). 

Omavarainen pitäisi olla, sanovat lehdet. Itsenäinen pitäisi olla, sanovat lehdet. Ei pitäisi alentua tällaiseen heikkomieliseen regency-romaanimaiseen riippuvuuteen. Ei pitäisi hinkua toista viereensä kolmelta yöllä kun herää hikiseen paniikkikohtaukseen. Ei pitäisi vaatia lohdun sanoja kun on itse lohduton. Ne pitäisi löytää sisältään, ihmeen kaupalla, sisuksiinsa kurottaen ja sieltä mielenrauhan löytäen. 

Kaikenlaista sanotaan. Minä, väsyneesti: on joulukuu, kuukausista julmin; julman vuoden julmista kuukausista julmin. On pimeää ja kylmää ja kiireistä. Ne, jotka eivät ympärillä mylläävään pakotettuun riemuun pysty yhtymään, joutuvat taas syyllistymään siitä ettei juhlakausi ole niin antoisa ja ylitsevuotavan tyydyttävä kuin se elokuvissa on. Tartuttakoon mihin tahansa tässä pystyy lohdukseen tarttumaan, vaikka se olisikin toisen ihmisen käsi, kuolevaisuudessaan väliaikainen.

On kaikenlaista kipua, jota väistelen. Vuosi on ollut raskas enkä jaksa kohdata sen pakahduttavia elementtejä silmästä silmään. Onko niin, että vanhemmaksi tullessaan tulee myös heikommaksi? Vaikea kuvitella, että olen joskus istunut retriitillä kokonaisen viikon taakkojeni kanssa niitä neutraalisti tarkkaillen; tänä vuonna olen vain joka kerta maailmantuskan kolkutellessa mennyt selaamaan sosiaalista mediaa hiljentääkseni vuoden luontoäänen, joka sisimmässä tuntuu liian usein epätoivoaan huutavan.  

En ole taaskaan tehnyt tarpeeksi. Tarpeeksi en ole kirjoittanut, tarpeeksi en ole saanut valmiiksi. Tarpeeksi en ole tästä itseäni armahtanut. 

Eikä sekään etten olisi saanut valmiiksi, mutta en ole edes turvautunut siihen, mikä yleensä on koitunut pelastuksekseni: kirjoittanut toivoa näkyväksi. Epätoivoa on niin paljon. Itsessäni, muissa ihmisissä, maailmassa. Kirjoittaessa toivo pyrkii rivien välistä esiin vaivihkaa, pakottamatta. Niin kai muukin taide tekee tekijöilleen (paitsi ehkä Morrisseylle). Toivo lepää kivun näkyväksi tekemisessä. 

Tänä vuonna olen alkanut pelätä: mitä jos toivoa ei ole edes siellä. 

Mitä jos kirjoitan tekstin, ja huomaan ettei se liikauttanut mitään. 

Sanatkaan eivät enää tule, karkaavat luota kuin yrittäisi pyytää käsin pikkukaloja. Tarinoihin ei tule loppuja. Lauseet eivät taivu sormen ympärille. 

Toivon sanat ovat paenneet, ja viime aikojen vastenmieliset copywriterin hommat, jossa suollan sellaisia fraaseja kuin innovative ja robust solution ja maximise growth saavat kiristelemään leukoja. 

Tekstiähän sekin on, yritän uskotella itselleni, mutta ei se ole. Se on almujen kerjäämistä Saatanalta. Pomon nimi voisi saman tien olla Mefistofeles. 

Uudelta vuodelta haluaisi toivoa jonkinlaisia uusia alkuja, mutta sama työ odottaa sielläkin. Pahuutta ei pääse pakoon.

Mutta tätäkään en jaksa ajatella. On jouluyö, ja synteimme tähden henkensä hän antoi, että minä voisin väistellä kipua kaikin mahdollisin keinoin. Menenpä Buzzfeediin. How Much Do You Really Know About Pizza.