Tällaisia kevätpäiviä kun koskee sekä niveliin että sieluun, eikä väsymys anna nostaa raajaakaan; voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja puolella korvalla, kohottaa välillä päätään katsoakseen lähtisikö jo nyt; ei lähde. Maailma alkaa aukoa oviaan - sen sijaan että ihmiset puhuisivat pandemiasta preesensissä, jotkut puhuvat siitä jo menneessä aikamuodossa - “pandemian aikana oli vaikeaa kun --”
Minä en vielä tällaista näe. Muut tuntuvat olevan riemuissaan siitä, että “normaali” palaa, minua kauhistuttaa enkä halua missään nimessä mennä kaatamaan tuoppeja rikkaille opiskelijoille pleksilasin takana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Työpaikka lähettää pirteitä sähköposteja, joissa muistutetaan uudelleenkoulutusiltapäivistä ja työvuorolistoista ja turvallisuusmääräyksistä ja minä hikoilen, hikoilen, hikoilen.
Huhtikuussa maisteriopiskelijoita rangaistaan lukemattomilla deadlineilla. Olen tuijottanut projektinhallinnan esseetäni itkusilmin kunnes Ruskeasilmäinen ei ole enää jaksanut kuunnella huokailuani; hän on luvannut kirjoittaa esseen rakenteen ja minun tarvitsisi vain oikolukea teksti, enkä ole etiikan luennoista huolimatta edes pysähtynyt pohtimaan olisiko tämä moraalisesti oikein, ja suostunut.
Ruskeasilmäinen on kirjoittanut ensimmäiseen esseeversioon riskinhallinnasta kuvaillen jotain tapahtumaa, jonka riskikartoitus meni pieleen. “A child died and nine were injured” hän kirjoitti, erilliseksi kappaleekseen, ja minä nauroin tämän lauseen melodramaattisuudelle, mutta nyt haluaisin ottaa työpaikkaani takinliepeistä ja ravistella ja sanoa että “A CHILD DIED!! AND NINE WERE INJURED!!”
Mutta ehkä olen näine pohdintoineni yksin. Tuskin niitä parikymppisiä ja perusterveitä ahdistaa baarin pleksilasin takana. Ehkä olen vain niin vanha, että olen alkanut tarkastella kaikkea vakavasti, perinnön jättämisen linssin kautta: ei kai tässä iässä enää ole tarkoitus vain sekoitella gin&toniceja keskiluokkaisille ellei ole tehnyt tietoisesti sellaista elämänvalintaa, mitä hyvää sekin maailmaan tuo? Mutta sitten katson myös ympärillä olevia 27-vuotiaita jotka osaavat Python-ohjelmointia ja somemarkkinointia ja omistavat sivubisneksen, ja minuun iskee pakokauhu: en tule koskaan saamaan heitä kiinni, olen kipeä ja väsynyt ja nivelvaivainen, enkä edes tarpeeksi tuottelias taiteilija.
Britannia on tuhonnut minusta sen vähäisen ihmisarvon tunteen, jota Suomessa työttömänäkin koin, ja nyt minua määrittelevät ainoastaan ansioluettelot ja niissä olevat aukot.
Ruskeasilmäinen palaa päiväkävelyltä, jossa on nähnyt suuria rottia syömässä ihmisten jättämiä linnunsiemeniä, ja tuo minulle metsästä löytyneen taittuneen narsissin.
En katso työpaikkailmoituksia vaan pelaan putkeen 54 tasoa Candy Crushia. Kello on puoli kaksi yöllä mutta en voi lopettaa pelaamista, koska joku candy wizard on antanut minulle bonuslahjana kaikenmaailman makeispommeja jotka ovat voimassa vain puoli tuntia ja räjäyttävät kaiken menemään yhdellä pyyhkäisyllä, ja ajattelen että olisipa elämä näin vaivatonta. Ja tätäkin pitäisi hävetä, mutta kun makaan sohvalla ja räjäyttelen makeisia ajattelen äkkiä, että haistakaa vittu. Minusta ei enää tule normaalia enkä ala tehdä taulukkolaskentaa enkä Python-ohjelmointia enkä viraalivideoita. Minä en pysty mitään kokoaikaisia toimistotöitä koskaan suorittamaan ilman että raunioidun, ja entä sitten.
Ja jos keskiluokkaisilla on lupa ajatella näin ja he saavat ottaa virkavapaata “toteuttaakseen itseään”, niin saan kai saatana minäkin, duunari ja vaivainen. Ja jos taiteeni ei kerran apurahatahoille kelpaa - miksi kelpaisi, täällähän istuu esimerkiksi kustannusalan töissä peräti 12 prosenttia työläistaustaisia, eivät minun nukkavierut sisältöni heidän maailmankuvaansa istu - niin teen sitten sitä täällä jossain nurkassa, näkymättömissä, omissa oloissani. Muille se ei ehkä kelpaa, mutta minulle sen on kelvattava.
