I love books

En ole vieläkään suostunut lukemaan yhtään Elif Shafakin kirjaa, koska kuuntelin kerran hänen Edinburghin kirjafestivaaleilla pitämäänsä avajaispuhetta, jossa hän itsetyytyväisenä julisti jotenkin siihen malliin, että "tällaiset tapahtumat ovat valtavan tärkeitä demokratian paikkoja".

Minä katselin asiakaspalvelupaidassani ympärillä seisoskelevia shaaleihin ja tweedtakkeihin pukeutuneita yläluokkaisia, ja mietin että minkä helvetin demokratian? Kukaan näistä ihmisistä ei ole koskettanut lähiötä edes kepillä.

Jos on päätynyt Brittien kirjallisuuskuplaan, näyttäytyy keski-ja yläluokkaisten toisilleen hymistely toki varmaan demokraattisena. He voivat yhdessä kuvitella kirjoittavansa maailman uudelleen.

Välillä keskiluokkaiset kirjailijat harrastavat hyväntekeväisyysprojekteja, joissa kirjailija menee kuukaudeksi lähiöön harjoittamaan luovaa kirjoittamista lähiöläisten kesken. Kuukauden huipennukseksi lähiöläiset tuodaan bussilla keskustaan kirjafestivaaleille. Heille ojennetaan kanapeeleivoksia tarjottimelta ja esitellään kirjakulttuuria. He näyttävät tyypillisesti näissä tapahtumissa olevan vähän hämillään, koska tietävät, etteivät he sinne kuulu. He saavat ehkä kätellä festivaalin johtajaa, joka tekee parhaansa vaikuttaakseen ihan tavalliselta ihmiseltä, ja sitten heidät jo ladataankin bussiin ja ajetaan takaisin lähiöön.

Kirjakulttuuria olen työni puolesta oppinut inhoamaan. Kirjakulttuuriin kuuluu kanniskella ympäriinsä kangaskassia, jossa lukee “I love books” tai “books are my cocaine” tai jotain sinne päin. Kirjakulttuuriin kuuluu julistaa jatkuvasti, että harrastaa lukemista ja että on pakkomielle ostaa kirjoja, joita ei sitten edes ehdi lukemaan, hehheh. Kirjallisuus on taiteenlajeista ylevin, ei mikään roskasakin stand up-komedia, tai herra paratkoon, televisio. Oma lukunsa ovat kirjakulttuurin ylimpään pantheoniin päässeet, kirjailijat, joiden ei enää tarvitse julistaa I love books! koska se on itsestäänselvää.

Minä olen heidän ympäristössään pelkkä sivuhenkilö, asiakaspalvelijoita he tuskin huomaavat. Joka vuosi tiimiimme hakee yläluokkaisissa yliopistoissa kirjallisuutta opiskelevia kaksikymppisiä, jotka tulevat haastatteluun ylimielisinä, vakuuttuneina siitä, että pelkkä kirjakulttuuriin kuuluminen takaa heille työpaikan. Miksi hait tätä työpaikkaa? Koska opiskelen kirjallisuutta, he vastaavat. Minä yritän olla pyörittelemättä silmiäni, koska he eivät selvästi tajua, ettei tämä ole mikään kirjallisuustyöpaikka, tämä on asiakaspalvelutyöpaikka. Kirjafestivaalilla on kahden kerroksen väkeä: kirjakulttuurin ihmiset, ja me, joiden tehtävä on hännystellä heitä.

(Selvyyden vuoksi: jotkut kirjailijat, kuten Val McDermid, ovat valtavan mukavia ja kohteliaita. Jotkut kirjailijat, name redacted, ovat ylimielisiä kusipäitä.)

Rakastan suomalaisia kirjastoja. Rakastan, että niissä voi 3d-printata nopan ja lainata kahvakuulan. Rakastan pikalainoja; rakastan, että ihmiset himoitsevat uutuuskirjoja niin paljon, että vievät ne viikoksi kotiinsa ja ahmivat nälkäisiin suihinsa. Rakastan kirjastojen kahviloita, joissa on järkevää lounaskeittoa ja lämpölevyn päällä pannussa Presidenttiä.

Onhan Briteissäkin kirjastoja, mutta niissä on lähinnä hyllymetreittäin kellastuneita yhdeksänkymmentäluvun pokkareita ja vitriineihin säilöttyjä satavuotiaita hakuteoksia, joihin päin kukaan ei vilkaisekaan. Kyse on tuskin halun puutteesta; varmasti kirjastojen työntekijät myös täällä päin haluaisivat jakaa ihmisille kahvakuulia ja kävelysauvoja, mutta määrärahat jaettiin rikkaiden taskuihin jo Thatcherin aikana.

Briteissä rikkaat eivät todellakaan mene kirjastoon, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan heidän olevan köyhiä. Vähän samaan tapaan kävi, kun Skotlannissa lanseerattiin äitiyspakkaus; rikkaat eivät halunneet ottaa laatikkoa vastaan, koska ilmaisten äitiyspakkausvaatteiden käyttäminenhän olisi vihjannut, ettei heillä olisi varaa parempiin.

Suomessa kirjastossa käyvät myös hyvin toimeentulevat. (Ainakin kuvittelen näin; kirjastolaitos ei tietenkään tilastoi kävijöidensä tulotasoa, mutta kai 47 miljoonaan vuosikävijään joku keskituloinenkin mahtuu.) Kirjastossa käyminen ei leimaa köyhäksi samalla tavalla kuin leipäjonossa seisoskelu.

Miksi minua korpeaa I love books! -kassia kanniskeleva sarjaostelija, mutta ei pikalainaa himoitseva kirjaston käyttäjä? Kai tämä on jotain köyhän katkeraa kitinää. Kirjastoon voi mennä haahuilemaan. Kirjatapahtumissa oletus on, että on rahaa. Sen takia ne festivaaleille raahatut lähiöläiset näyttävät niin orvoilta.

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli lintuoppaita ja Valittujen palojen kokoelmateoksia, joihin oli surutta lyhennelty kokopitkiä romaaneja. Oli myös Rauni-Leena Luukanen-Kilden ufokirja, ja jotain terveysoppaita. Ei siis mikään kuratoitu “I love books!” -hylly. Mutta ala-asteen kirjastossa minä ramppasin jatkuvasti, koska kirjasto oli seurakunnan kerhon lisäksi köyhälle ainoa kynnyksetön harrastus. Lukeminen ei ollut mikään paremmaksi ihmiseksi tekevä harrastus, se oli vain saavutettavuutensa synnyttämä ihme.

Näin kirjakaupassa myynnissä pinssin, jossa luki

Pro Choice
Pro Books
Pro Feminism

Ja ehkä toistan itseäni, mutta mitä vittua ne kirjat siihen liittyvät? Eikö voi olla pro choice ja pro feminism ilman että samalla rehentelee lukeneensa tänä vuonna jo 72 obskuuria lit fic -romaania? Ei tietenkään, koska lukeminen on keskiluokkaisen omahyväinen itseisarvo, jolla hän voi rehennellä olevansa parempi ihminen.

Ei lukeminen automaattisesti sivistä ketään. Toistellaan, että "lukemalla voi elää tuhat elämää", mutta eiväthän ne mitään elämiä ole. Jos keski-ikäinen heteromies kirjoittaa jälleen kerran romaanin seksityöntekijän traagisen kurjasta elämästä, mitä lukija siitä kostuu paitsi stereotypioita? 

Luin joskus Gail Honeymanin kehutun Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin, ja minua se lähinnä vitutti. Päähenkilön vaikutti jonkinlaiselta asperger-karikatyyriltä, sosiaalisesti kömpelöltä tontulta, jolle lukijan oli tarkoitus nauraa, ennen kuin paljastui että *gasp* hän olikin traumatisoitunut. Kirjoittaja kuvasi traumaa niin vaivaannuttavasti, että oli päivänselvää ettei hän tiennyt aiheesta mitään, paitsi että sillä saisi aikaan draamaa. Mitä ne kaikki tätä kirjaa rakastaneet ovat siitä saaneet?

Välillä Brittien työväenluokasta ponnistaa kirjailija, joku Douglas Stuart, jonka köyhyysromaani sitten voittaa Booker-palkintoja. Työväenluokkaisen kirjailijan tulee kirjoittaa kolkkoja tilityksiä lapsuudestaan, jossa isä tykittää heroiinia suoneen council housen vessassa ja koulussa homofoobikot hakkaavat joka välitunti. Sosiaaliporno on se hinta, jonka köyhä joutuu maksamaan päästäkseen piireihin. Heidän kirjojaan Elif Shafakit voivat sitten ahmia kuvottaviin ja surkeisiin yksityiskohtiin uppoutuen, että saavat orgasmoida luokkamatkaillessaan.

Tietenkin väkivaltaiset vanhemmat ja surkeat kunnan asunnot ovat monelle myös totta. Mutta ne ovat myös ainoa narratiivi, jota köyhä saa tässä maassa julkaista. Mitään sellaista ei sovi kirjoittaa, mikä ivaisi keskiluokkaa. Ainoastaan keskiluokkaiset saavat pilkata itseään (hashtag vainkeskiluokkajutut). Hehän ovat siihen riittävän fiksuja ja itsetietoisia, koska ovat lukeneet niin saatanasti kirjoja.

Edinburghin kirjafestivaali on murroksessa. Aktivistit ovat painostaneet festivaalia heidän sijoitusfirmasponsoristaan niin paljon, että festivaali on viimein taipunut tiputtamaan 20-vuotisen yhteistyön. Ja mikäs siinä. Baillie Giffordilla ei varmaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan, ja heidän vakuuttelunsa siitä, ettei heillä ole sijoituksia Israelissa ja lupaukset irtisanoutua ajan kanssa lopuistakin fossiilisista polttoaineista saattavat olla ihan puuta heinää.

Mutta mitä palestiinalaiset siitä kostuvat, että jälleen yksi taidefestivaali menee nurin rahojen puutteessa? Miten se heidän elämäänsä muuttaa?

Sijoituksia kovin kritisoinut Mikaela Loach on käynyt 22000 puntaa vuodessa maksavan yksityiskoulun. Hänen ei tarvitse koskaan mennä asiakaspalvelijaksi kirjafestivaalille, kuten minun.

Kirjafestivaali on sentään ollut työnantajana tähän asti kelpo, maksanut kunnollista palkkaa, kehittänyt ystävällistä työympäristöä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; Edinburghin elokuun festivaaleista iso osa ei vieläkään maksa työntekijöilleen yhtään mitään. Pleasance, joka veloittaa lipuistaan kymppejä ja esiintyjiltään tonneja, ei maksa asiakaspalvelutyöntekijöilleen penniäkään. Saavat he sentään nukkua ilmaiseksi hostellin dormissa elokuun ajan. Mutta Pleasancella ei tietenkään ole sijoitusfirmaa sponsorina.

Eläisinpä siinä idealistisessa maailmassa, jossa puhtaasti eettiset sijoitusyhtiöt syytäisivät taidefestivaaleille miljoonia! Baillie Gifford on tähän mennessä kustantanut kirjafestivaaleilla vieraileville peruskoululaisille joka vuosi ilmaiset lastenkirjat. Tekevätkö he tämän kiillottaakseen omaa julkisuuskuvaansa? No totta helvetissä! Mutta ei taidetapahtumia tehdä pelkästään pyhästä hengestä. Menisikö minä sinne töihin vuosi toisensa jälkeen, jos vanhempani olisivat sijoitusmiljonäärejä? Tuskin. Mutta siinä maailmassa minä en elä.

Toinen työnantajani Edinburghin tiedefestivaali on myös Baillie Giffordin sponsoroima, mutta yllättäen kukaan ei ole vaatinut tiedefestivaalia tilille tämän takia. Pelkästään taiteen on oltava moraalisesti puhdas vyöhyke. Kirjallisuus elää todellisuuden yläpuolella, jossain ylellisessä kuplassa, johon kuuluvien ei ole koskaan tarvinnut liata käsiään.

Hillohyllyturisti

Harmaita päiviä, tihkusadetta, hontelot liilat krookukset nuupahtavat nurmikkoon. Tekisi mieli lähteä, tässä vaiheessa vuotta aina tekee. Joulusta on kauan, kesään vielä valovuosia. Jossain olisi ehkä kevät.

Silfverberg muisteli männäviikon Long Playn perjantaikirjeessä, miten 90-luvun lopulla matkustamista ihannoitiin jonkinlaisena hyveenä. Muistan ajan hengen hyvin: minäkin uskoin uusien paikkojen näkemisen olevan jonkinlainen itseisarvo. Matkustelu kuului itsensä sivistämiseen, jota kuka tahansa valveutunut nuori pyrki tekemään. 

Mitä enemmän oli matkustanut, sitä valistuneempi oli. Matkailu avartaa! Kilroy Travels myi kaikenlaisia maailmanvalloituspasseja, joita muistan kuolanneeni yhtiön verkkosivuilta. Olen juuri sellainen ihminen, joka on käynyt kuusi kertaa Berliinissä ja kuvittelee jotenkin tuntevansa paikan paremmin kuin ne toiset turistit. 

Lapsuudenperheessäni ei matkustettu, mutta minä osasin silti jostain syystä hinkua ulkomaille teini-ikäisenä. Miksi ihmeessä? Sivistystä tuskin tavoittelin, sellaiseen olen aivan liian kärsimätön (en jaksa edes lukea museoiden infotekstejä). Halusin kai paeta Suomea, mutta ehkä vielä enemmän halusin paeta itseäni. Niitä rooleja, joihin minut oli toisten toimesta nimitetty: lapsi, kummallinen tonttu, nuorin serkku, nössö. Arvelin, että toisten maiden konteksteissa saisin ehkä olla vapaa näistä rooleista edes hetken. Sainkin. Se oli suorastaan naurettavan helppoa. 

On tuskin mitään egoistisempaa kuin lähteä matkalle sen sijaan, että menisi vaikka terapiaan. Mutta onko matkustamiseen ylipäätään muita kuin itsekkäitä syitä? 

Silfverberg viittaa Agner Callardin esseeseen, jossa Callard esittää että ihmiset matkustavat, koska kuvittelevat että matkailu jotenkin muuttaa heitä, mutta todellisuudessa kukaan ei  kuitenkaan matkaillessa muutu yhtään mihinkään suuntaan. 

Matkailu ei ole mikään elämänmullistus, jossa suuntaamme kohti tuntematonta. Matkailija tietää Callardin mukaan jo lähtiessään, että hän palaa takaisin samana ihmisenä, samoin uskomuksin, samoin kiinnostuksin. Ei turisti oikeasti halua oppia. Callard käy vierailulla Abu Dhabin haukkasairaalassa, koska se on sellainen asia, joita Abu Dhabissa tehdään. Mutta ei hän siitä mitään opi; hän tietää jo sairaalaan mennessään, etteivät haukkojen asiat tule olemaan hänen elämänsä keskiössä kotiin palattua.  

En ole koskaan ajatellut että matka muuttaisi minua.  Tiedän kyllä että palaan samanlaisena, ja sehän palaamisessa onkin kamalaa. 

Mutta jokin matkalla kuitenkin muuttuu. Arkielämässä minuun on tarttunut kaikenlaisia takiaisia. Ääriviivani muuttuvat selkeämmiksi vasta kun lähden tämän kontekstin ulkopuolelle. Matkalla ei tarvitse taistella byrokratian kanssa, maksaa vuokraa jostain läävästä, käydä hammaslääkärissä, etsiä töitä (ja näissä kategorioissa epäonnistuttuaan tuntea itsensä kelvottomaksi). 

En kuvittele, että muuttuisin, mutta matkalla pystyn hetkellisesti muistamaan kuka olen ilman sitä taakkaa, jota jossain pysytteleminen kasaa päälleni. Maija Laura Kauhanen kirjoittaa erinomaisessa Ihmeköynnöksessä: "ulkomailla olen vapaalla suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani. En useinkaan jaksa sitä." 

Niin, niin. En minäkään jaksanut.

En halua kuvitella olevani jotenkin erilainen matkustaja kuin ne muut, koska mikä olisikaan enemmän basic. Mutta joskus minua hämmentää toisten turistien huolettomuus. He seisoskelevat keskellä jalkakäytävää ottamassa valokuvia, puhuvat suureen ääneen metrossa, tungeksivat museoihin. 

Jostain häpeää käsittelevästä kirjasta luin, että matkustaminen on ihmisten mielestä rentouttavaa, koska toisten maiden häpeän kuvasto ei ole meille tuttua. Kun ei tiedä, millaisia asioita Espanjassa pitäisi hävetä, voi vaan rennosti matkustella menemään! 

Tähän minä en samaistu ollenkaan. Alan heti uuteen paikkaan saapuessani skannata, mistä siellä pitäisi nolostua. Yritän muuttua näkymättömäksi. Tarkkailen pakkomielteisesti paikallisia ja kopioin heidän maneerejaan. Opettelen metrokartat ulkoa, ettei minun tarvitsisi hölmön näköisenä skannata niitä asemilla. En suurin surminkaan pysähdy keskelle katua ottamaan valokuvaa: otan sen nopeasti ja vaivihkaa, mistä yleensä seuraa paska valokuva, mutta ainakaan en leimaudu sellaiseksi turistiksi. Abu Dhabissa en todellakaan mennyt haukkasairaalaan, koska minua hävetti olla koko Abu Dhabissa. 

Ainoa paikka, jossa en jaksanut hävetä, oli Intia. Siellä ulkopuolisuuteni oli niin itsestäänselvää, että olisin ihan turhaan uinut vastavirtaan. Intiassa olin ihan surutta juuri sitä, mitä olin: valkoinen kaksikymppinen reppureissaaja. Junat olivat kaltaisiani täynnä. Minä olin yksi heistä, ihan yhtä vastuuton ja haihatteleva. Intiassa tällainen oli erityisen mahdollista tietysti siksi, että se oli halpaa. Olisin kai voinut reppureissata Euroopassakin, mutta rahat olisivat loppuneet viikossa ja olisin hävennyt nuhruista olemustani keskiluokkaisten ja sivistyneiden eurooppalaisten keskellä (Pariisissa juopotkin juovat valkoviininsä metroasemilla lasista eivätkä pullonsuusta). Euroopassa olin köyhä ja nolo, Intiassa minulle hännysteltiin koska minulla oli varaa maksaa majatalosta kaksi euroa yössä. 

Se oli jotenkin helpottavaa. Kerrankin tiesin paikkani. En ole koskaan oikein kokenut kuuluvani minnekään, kenenkään seuraan. Arkielämässä tämä on vankila. Matkustaessa se on vapauttavaa. Minun ei tarvitse kuulumattomuudestani stressata, koska on itsestäänselvää, etten minä kuulu kalustoon.

Tässä maailmanvaiheessa valkoisesta syyllisyydestä ei juuri puhuttu; elimme vielä sitä vaihetta, jossa travellerius oli sankarimaista. Olin juuri se kakskyt ja risat -valkoinen henkilö, joka lähtee Intiaan "etsimään itseään" ja sitten kotimaahan palattuaan ahdistuu kun meno onkin niin länsimaista, hektistä. Ei minusta sentään tullut sentään sellaista ihmistä, jonka on pakko palata Intiaan joka talvi, kun Rishikeshistä löytynyt mielenrauha valuu Riihimäellä sormien välistä ojaan. Kai minä sen verran osasin jo hävetä. 

Tällainen turisti olen: en mene Louvreen, koska vihaan museoita ja niiden ihmispaljoutta. Minä menen Carrefourin hillohyllylle ja tutkailen hillopurkkeja neljäkymmentäviisi minuuttia: ahaa, tällainenkin karhunvatukkamarmeladi. Käyn apteekissa ja tutkin paikallisia yrttilääkkeitä: jaaha, jonkinlainen tinktuura. Menen pieneen naapurustokirkkoon, jossa on vain joku yksinäinen mummo. Hengittelen siellä, ajattelen: nyt olen turvassa, poissa, näkymättömissä. 

En tee tätä kuvitellen, että olisin parempi ihminen kuin toiset turistit. Minua vain ahdistaa ajatus siitä, että jokin museo tai kirkko tai katu olisi rakennettu vain minua varten. Enhän minä sinne kuulu. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi mennä Louvreen näkemään Mona Lisan. Kaikkihan tietävät jo, miltä se näyttää? 

"Matkustajat olettavat muuttuvansa itse, mutta todellisuudessa turismi toimii toisin päin: matkailijat muuttavat aina kohdettaan enemmän kuin se heitä", kirjoittaa Silfverberg. Tietenkin juuri tähän matkustamisen suurin ristiriita liittyy, ja sen kanssa on vaikea tehdä rauhaa. Olisi cringeä ajatella, että jos kaikki turistit olisivat kuin minä, mitään ongelmaa ei olisi. Vaikka minä kuinka kuvittelisin olevani vähemmän paha kuin muut turistit, olen paikallisten silmissä tietysti ihan yhtä ärsyttävä kuin muut, koska olen vain numero. Jos kaupungissa käy miljoona turistia vuodessa, olen minä yksi niistä miljoonasta, vaikka kuinka olisin hillohyllyllä Louvren sijaan. Ei venetsialaisia kiinnosta, olenko tullut Venetsiaan eettisesti maata pitkin, koska minä olen joka tapauksessa heidän tiellään. Berliini ei ole enää se Berliini jossa kaksikymmentä vuotta sitten kävin, koska turistit ovat muokanneet sen toisenlaiseksi, ihan paskaksi siis. Minäkin. 

Callardin viittaa Sokrateen kaltaisiin henkilöihin todistellakseen, että paikalleen jääminen olisi jotenkin jalompaa. Callardin lainaamat Pessoa ja Chesterton romantisoivat, että paikallaan pysyvät ihmiset, jotka pelkästään lukevat paikoista jotenkin tuntevat ne paremmin. He osaavat rakastaa kansoja ja paikkoja aidommin, kun eivät ole antaneet todellisuuden pilata käsitystään. 

Minusta sellaisen kuvitteleminen on vähän noloa. Törmään kirjafestivaaleilla joka vuosi ihmisiin, jotka kuvittelevat tuntevansa Botswanan, koska ovat lukeneet McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjoja. Vaikka minä lukisin sata Japani-kirjaa, en tietäisi millaista Japanissa on. Olisi tietysti röyhkeää olettaa, että minulla olisi jonkinlainen syntymäoikeus mennä ottamaan selvää. Tätä kai kolonialismi teettää. 

Onko ihmisen pakko matkustaa? Ei tietenkään ole, se on jonkinlainen riippuvuus. Jos on joku vuosi lähtenyt matkalle maaliskuun viidestoista, alkaa jokainen maaliskuun viidestoista polttaa rintaa kun tuntuu että pitäisi lähteä taas. Ehkä vielä opettelen olemaan lähtemättä. Ehkä meidän kaikkien on pakko. En haluaisi perustella matkailua itselleni millään egoistisilla tekosyillä ja mennä surutta käryttelemään kerosiiniä taivaalle. Suurin osa maailman ihmisistä ei kuitenkaan lähde mihinkään. 

Mutta ei se tee heistä mitenkään moraalisesti parempia tee. Paikalleen jääminen on ehkä numeerisesti parempi vaihtoehto, mutta ei siitä pyhimykseksi muutu. 

Suomi on täynnä sankarilähimatkailijoita, jotka tarpovat lumikengissä jäisellä suolla ja lämmittävät blå bandia trangialla, ja kehottavat samalla että KAIKKIEN PITÄISI TEHDÄ NÄIN. He ovat keksineet ratkaisun matkustusongelmaan: voi jäädä paikoilleen jäämättä paikoilleen. 

Minä katselen nivelrikkoineni ja astmoineni heidän touhuaan ja haaveilen salaa niistä ajoista, kun lääkäri saattoi kirjoittaa etelänlomaa lääkkeeksi hengenahdistukseen tai psoriasikseen. Ei sankarillinen pakkasmatkailu ole kaikkien ulottuvilla, ei pelkkä liike paikasta toiseen tuo nautintoa (jos siellä paikassa on kylmä).  

Äitini on paikallaan pysyttelevää sorttia. Hän on käynyt Suomen ulkopuolella vain Leningradissa ja Teneriffan Playa de las Americasissa. Muistan kun äiti palasi Teneriffalta. Matka oli sellainen Tjäreborgin viikon mittainen turistireissu, jolle minä en olisi niinä aikoina lähtenyt suurin surminkaan; minähän etsin jotain aitoa. Mutta äiti oli intoa täynnä. Hän oli käynyt katsomassa näytöstä Gomera-saaren vihellyskielestä ja kertoi, miten kiehtovaa se hänestä oli. Hän oli salakuljettanut mukaansa tertun pieniä banaaneja, koska ne olivat hänestä niin paljon parempia kuin Suomen banaanit. 

Tämä on ainoa kerta kun olen nähnyt äitini innoissaan mistään. Totta kai vihellyskieli oli vain hänen ja muiden turistien hyväksi järjestetty näytös, sellainen joita minä en kestä ollenkaan. Mutta hänelle se oli ihmeellistä. Muuten äiti on pysytellyt koko ikänsä Pohjois-Savossa. Pohjois-Savoon hän varmaan kokee kuuluvansa, ja Pohjois-Savosta hän aina valittaa: mikään siellä ei muutu, paitsi huonompaan suuntaan. 

Mutta kun äitini piteli kädessään terttua pieniä keltaisia banaaneja ja kertoi minulle miten paljon hän niistä piti, en olisi halunnut riistää tätä kokemusta häneltä mistään hinnasta. Muuttiko matka häntä? Muuttaako mikään ihmistä pysyvästi? Ei kai elämä ole muuta kuin selkeyden hetkiä kaikenlaisen kärsimyksen välissä, ja siinä hetkessä banaanit olivat hänelle ihme.