I love books

En ole vieläkään suostunut lukemaan yhtään Elif Shafakin kirjaa, koska kuuntelin kerran hänen Edinburghin kirjafestivaaleilla pitämäänsä avajaispuhetta, jossa hän itsetyytyväisenä julisti jotenkin siihen malliin, että "tällaiset tapahtumat ovat valtavan tärkeitä demokratian paikkoja".

Minä katselin asiakaspalvelupaidassani ympärillä seisoskelevia shaaleihin ja tweedtakkeihin pukeutuneita yläluokkaisia, ja mietin että minkä helvetin demokratian? Kukaan näistä ihmisistä ei ole koskettanut lähiötä edes kepillä.

Jos on päätynyt Brittien kirjallisuuskuplaan, näyttäytyy keski-ja yläluokkaisten toisilleen hymistely toki varmaan demokraattisena. He voivat yhdessä kuvitella kirjoittavansa maailman uudelleen.

Välillä keskiluokkaiset kirjailijat harrastavat hyväntekeväisyysprojekteja, joissa kirjailija menee kuukaudeksi lähiöön harjoittamaan luovaa kirjoittamista lähiöläisten kesken. Kuukauden huipennukseksi lähiöläiset tuodaan bussilla keskustaan kirjafestivaaleille. Heille ojennetaan kanapeeleivoksia tarjottimelta ja esitellään kirjakulttuuria. He näyttävät tyypillisesti näissä tapahtumissa olevan vähän hämillään, koska tietävät, etteivät he sinne kuulu. He saavat ehkä kätellä festivaalin johtajaa, joka tekee parhaansa vaikuttaakseen ihan tavalliselta ihmiseltä, ja sitten heidät jo ladataankin bussiin ja ajetaan takaisin lähiöön.

Kirjakulttuuria olen työni puolesta oppinut inhoamaan. Kirjakulttuuriin kuuluu kanniskella ympäriinsä kangaskassia, jossa lukee “I love books” tai “books are my cocaine” tai jotain sinne päin. Kirjakulttuuriin kuuluu julistaa jatkuvasti, että harrastaa lukemista ja että on pakkomielle ostaa kirjoja, joita ei sitten edes ehdi lukemaan, hehheh. Kirjallisuus on taiteenlajeista ylevin, ei mikään roskasakin stand up-komedia, tai herra paratkoon, televisio. Oma lukunsa ovat kirjakulttuurin ylimpään pantheoniin päässeet, kirjailijat, joiden ei enää tarvitse julistaa I love books! koska se on itsestäänselvää.

Minä olen heidän ympäristössään pelkkä sivuhenkilö, asiakaspalvelijoita he tuskin huomaavat. Joka vuosi tiimiimme hakee yläluokkaisissa yliopistoissa kirjallisuutta opiskelevia kaksikymppisiä, jotka tulevat haastatteluun ylimielisinä, vakuuttuneina siitä, että pelkkä kirjakulttuuriin kuuluminen takaa heille työpaikan. Miksi hait tätä työpaikkaa? Koska opiskelen kirjallisuutta, he vastaavat. Minä yritän olla pyörittelemättä silmiäni, koska he eivät selvästi tajua, ettei tämä ole mikään kirjallisuustyöpaikka, tämä on asiakaspalvelutyöpaikka. Kirjafestivaalilla on kahden kerroksen väkeä: kirjakulttuurin ihmiset, ja me, joiden tehtävä on hännystellä heitä.

(Selvyyden vuoksi: jotkut kirjailijat, kuten Val McDermid, ovat valtavan mukavia ja kohteliaita. Jotkut kirjailijat, name redacted, ovat ylimielisiä kusipäitä.)

Rakastan suomalaisia kirjastoja. Rakastan, että niissä voi 3d-printata nopan ja lainata kahvakuulan. Rakastan pikalainoja; rakastan, että ihmiset himoitsevat uutuuskirjoja niin paljon, että vievät ne viikoksi kotiinsa ja ahmivat nälkäisiin suihinsa. Rakastan kirjastojen kahviloita, joissa on järkevää lounaskeittoa ja lämpölevyn päällä pannussa Presidenttiä.

Onhan Briteissäkin kirjastoja, mutta niissä on lähinnä hyllymetreittäin kellastuneita yhdeksänkymmentäluvun pokkareita ja vitriineihin säilöttyjä satavuotiaita hakuteoksia, joihin päin kukaan ei vilkaisekaan. Kyse on tuskin halun puutteesta; varmasti kirjastojen työntekijät myös täällä päin haluaisivat jakaa ihmisille kahvakuulia ja kävelysauvoja, mutta määrärahat jaettiin rikkaiden taskuihin jo Thatcherin aikana.

Briteissä rikkaat eivät todellakaan mene kirjastoon, ettei kukaan vain erehtyisi luulemaan heidän olevan köyhiä. Vähän samaan tapaan kävi, kun Skotlannissa lanseerattiin äitiyspakkaus; rikkaat eivät halunneet ottaa laatikkoa vastaan, koska ilmaisten äitiyspakkausvaatteiden käyttäminenhän olisi vihjannut, ettei heillä olisi varaa parempiin.

Suomessa kirjastossa käyvät myös hyvin toimeentulevat. (Ainakin kuvittelen näin; kirjastolaitos ei tietenkään tilastoi kävijöidensä tulotasoa, mutta kai 47 miljoonaan vuosikävijään joku keskituloinenkin mahtuu.) Kirjastossa käyminen ei leimaa köyhäksi samalla tavalla kuin leipäjonossa seisoskelu.

Miksi minua korpeaa I love books! -kassia kanniskeleva sarjaostelija, mutta ei pikalainaa himoitseva kirjaston käyttäjä? Kai tämä on jotain köyhän katkeraa kitinää. Kirjastoon voi mennä haahuilemaan. Kirjatapahtumissa oletus on, että on rahaa. Sen takia ne festivaaleille raahatut lähiöläiset näyttävät niin orvoilta.

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli lintuoppaita ja Valittujen palojen kokoelmateoksia, joihin oli surutta lyhennelty kokopitkiä romaaneja. Oli myös Rauni-Leena Luukanen-Kilden ufokirja, ja jotain terveysoppaita. Ei siis mikään kuratoitu “I love books!” -hylly. Mutta ala-asteen kirjastossa minä ramppasin jatkuvasti, koska kirjasto oli seurakunnan kerhon lisäksi köyhälle ainoa kynnyksetön harrastus. Lukeminen ei ollut mikään paremmaksi ihmiseksi tekevä harrastus, se oli vain saavutettavuutensa synnyttämä ihme.

Näin kirjakaupassa myynnissä pinssin, jossa luki

Pro Choice
Pro Books
Pro Feminism

Ja ehkä toistan itseäni, mutta mitä vittua ne kirjat siihen liittyvät? Eikö voi olla pro choice ja pro feminism ilman että samalla rehentelee lukeneensa tänä vuonna jo 72 obskuuria lit fic -romaania? Ei tietenkään, koska lukeminen on keskiluokkaisen omahyväinen itseisarvo, jolla hän voi rehennellä olevansa parempi ihminen.

Ei lukeminen automaattisesti sivistä ketään. Toistellaan, että "lukemalla voi elää tuhat elämää", mutta eiväthän ne mitään elämiä ole. Jos keski-ikäinen heteromies kirjoittaa jälleen kerran romaanin seksityöntekijän traagisen kurjasta elämästä, mitä lukija siitä kostuu paitsi stereotypioita? 

Luin joskus Gail Honeymanin kehutun Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin, ja minua se lähinnä vitutti. Päähenkilön vaikutti jonkinlaiselta asperger-karikatyyriltä, sosiaalisesti kömpelöltä tontulta, jolle lukijan oli tarkoitus nauraa, ennen kuin paljastui että *gasp* hän olikin traumatisoitunut. Kirjoittaja kuvasi traumaa niin vaivaannuttavasti, että oli päivänselvää ettei hän tiennyt aiheesta mitään, paitsi että sillä saisi aikaan draamaa. Mitä ne kaikki tätä kirjaa rakastaneet ovat siitä saaneet?

Välillä Brittien työväenluokasta ponnistaa kirjailija, joku Douglas Stuart, jonka köyhyysromaani sitten voittaa Booker-palkintoja. Työväenluokkaisen kirjailijan tulee kirjoittaa kolkkoja tilityksiä lapsuudestaan, jossa isä tykittää heroiinia suoneen council housen vessassa ja koulussa homofoobikot hakkaavat joka välitunti. Sosiaaliporno on se hinta, jonka köyhä joutuu maksamaan päästäkseen piireihin. Heidän kirjojaan Elif Shafakit voivat sitten ahmia kuvottaviin ja surkeisiin yksityiskohtiin uppoutuen, että saavat orgasmoida luokkamatkaillessaan.

Tietenkin väkivaltaiset vanhemmat ja surkeat kunnan asunnot ovat monelle myös totta. Mutta ne ovat myös ainoa narratiivi, jota köyhä saa tässä maassa julkaista. Mitään sellaista ei sovi kirjoittaa, mikä ivaisi keskiluokkaa. Ainoastaan keskiluokkaiset saavat pilkata itseään (hashtag vainkeskiluokkajutut). Hehän ovat siihen riittävän fiksuja ja itsetietoisia, koska ovat lukeneet niin saatanasti kirjoja.

Edinburghin kirjafestivaali on murroksessa. Aktivistit ovat painostaneet festivaalia heidän sijoitusfirmasponsoristaan niin paljon, että festivaali on viimein taipunut tiputtamaan 20-vuotisen yhteistyön. Ja mikäs siinä. Baillie Giffordilla ei varmaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan, ja heidän vakuuttelunsa siitä, ettei heillä ole sijoituksia Israelissa ja lupaukset irtisanoutua ajan kanssa lopuistakin fossiilisista polttoaineista saattavat olla ihan puuta heinää.

Mutta mitä palestiinalaiset siitä kostuvat, että jälleen yksi taidefestivaali menee nurin rahojen puutteessa? Miten se heidän elämäänsä muuttaa?

Sijoituksia kovin kritisoinut Mikaela Loach on käynyt 22000 puntaa vuodessa maksavan yksityiskoulun. Hänen ei tarvitse koskaan mennä asiakaspalvelijaksi kirjafestivaalille, kuten minun.

Kirjafestivaali on sentään ollut työnantajana tähän asti kelpo, maksanut kunnollista palkkaa, kehittänyt ystävällistä työympäristöä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys; Edinburghin elokuun festivaaleista iso osa ei vieläkään maksa työntekijöilleen yhtään mitään. Pleasance, joka veloittaa lipuistaan kymppejä ja esiintyjiltään tonneja, ei maksa asiakaspalvelutyöntekijöilleen penniäkään. Saavat he sentään nukkua ilmaiseksi hostellin dormissa elokuun ajan. Mutta Pleasancella ei tietenkään ole sijoitusfirmaa sponsorina.

Eläisinpä siinä idealistisessa maailmassa, jossa puhtaasti eettiset sijoitusyhtiöt syytäisivät taidefestivaaleille miljoonia! Baillie Gifford on tähän mennessä kustantanut kirjafestivaaleilla vieraileville peruskoululaisille joka vuosi ilmaiset lastenkirjat. Tekevätkö he tämän kiillottaakseen omaa julkisuuskuvaansa? No totta helvetissä! Mutta ei taidetapahtumia tehdä pelkästään pyhästä hengestä. Menisikö minä sinne töihin vuosi toisensa jälkeen, jos vanhempani olisivat sijoitusmiljonäärejä? Tuskin. Mutta siinä maailmassa minä en elä.

Toinen työnantajani Edinburghin tiedefestivaali on myös Baillie Giffordin sponsoroima, mutta yllättäen kukaan ei ole vaatinut tiedefestivaalia tilille tämän takia. Pelkästään taiteen on oltava moraalisesti puhdas vyöhyke. Kirjallisuus elää todellisuuden yläpuolella, jossain ylellisessä kuplassa, johon kuuluvien ei ole koskaan tarvinnut liata käsiään.

Hillohyllyturisti

Harmaita päiviä, tihkusadetta, hontelot liilat krookukset nuupahtavat nurmikkoon. Tekisi mieli lähteä, tässä vaiheessa vuotta aina tekee. Joulusta on kauan, kesään vielä valovuosia. Jossain olisi ehkä kevät.

Silfverberg muisteli männäviikon Long Playn perjantaikirjeessä, miten 90-luvun lopulla matkustamista ihannoitiin jonkinlaisena hyveenä. Muistan ajan hengen hyvin: minäkin uskoin uusien paikkojen näkemisen olevan jonkinlainen itseisarvo. Matkustelu kuului itsensä sivistämiseen, jota kuka tahansa valveutunut nuori pyrki tekemään. 

Mitä enemmän oli matkustanut, sitä valistuneempi oli. Matkailu avartaa! Kilroy Travels myi kaikenlaisia maailmanvalloituspasseja, joita muistan kuolanneeni yhtiön verkkosivuilta. Olen juuri sellainen ihminen, joka on käynyt kuusi kertaa Berliinissä ja kuvittelee jotenkin tuntevansa paikan paremmin kuin ne toiset turistit. 

Lapsuudenperheessäni ei matkustettu, mutta minä osasin silti jostain syystä hinkua ulkomaille teini-ikäisenä. Miksi ihmeessä? Sivistystä tuskin tavoittelin, sellaiseen olen aivan liian kärsimätön (en jaksa edes lukea museoiden infotekstejä). Halusin kai paeta Suomea, mutta ehkä vielä enemmän halusin paeta itseäni. Niitä rooleja, joihin minut oli toisten toimesta nimitetty: lapsi, kummallinen tonttu, nuorin serkku, nössö. Arvelin, että toisten maiden konteksteissa saisin ehkä olla vapaa näistä rooleista edes hetken. Sainkin. Se oli suorastaan naurettavan helppoa. 

On tuskin mitään egoistisempaa kuin lähteä matkalle sen sijaan, että menisi vaikka terapiaan. Mutta onko matkustamiseen ylipäätään muita kuin itsekkäitä syitä? 

Silfverberg viittaa Agner Callardin esseeseen, jossa Callard esittää että ihmiset matkustavat, koska kuvittelevat että matkailu jotenkin muuttaa heitä, mutta todellisuudessa kukaan ei  kuitenkaan matkaillessa muutu yhtään mihinkään suuntaan. 

Matkailu ei ole mikään elämänmullistus, jossa suuntaamme kohti tuntematonta. Matkailija tietää Callardin mukaan jo lähtiessään, että hän palaa takaisin samana ihmisenä, samoin uskomuksin, samoin kiinnostuksin. Ei turisti oikeasti halua oppia. Callard käy vierailulla Abu Dhabin haukkasairaalassa, koska se on sellainen asia, joita Abu Dhabissa tehdään. Mutta ei hän siitä mitään opi; hän tietää jo sairaalaan mennessään, etteivät haukkojen asiat tule olemaan hänen elämänsä keskiössä kotiin palattua.  

En ole koskaan ajatellut että matka muuttaisi minua.  Tiedän kyllä että palaan samanlaisena, ja sehän palaamisessa onkin kamalaa. 

Mutta jokin matkalla kuitenkin muuttuu. Arkielämässä minuun on tarttunut kaikenlaisia takiaisia. Ääriviivani muuttuvat selkeämmiksi vasta kun lähden tämän kontekstin ulkopuolelle. Matkalla ei tarvitse taistella byrokratian kanssa, maksaa vuokraa jostain läävästä, käydä hammaslääkärissä, etsiä töitä (ja näissä kategorioissa epäonnistuttuaan tuntea itsensä kelvottomaksi). 

En kuvittele, että muuttuisin, mutta matkalla pystyn hetkellisesti muistamaan kuka olen ilman sitä taakkaa, jota jossain pysytteleminen kasaa päälleni. Maija Laura Kauhanen kirjoittaa erinomaisessa Ihmeköynnöksessä: "ulkomailla olen vapaalla suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani. En useinkaan jaksa sitä." 

Niin, niin. En minäkään jaksanut.

En halua kuvitella olevani jotenkin erilainen matkustaja kuin ne muut, koska mikä olisikaan enemmän basic. Mutta joskus minua hämmentää toisten turistien huolettomuus. He seisoskelevat keskellä jalkakäytävää ottamassa valokuvia, puhuvat suureen ääneen metrossa, tungeksivat museoihin. 

Jostain häpeää käsittelevästä kirjasta luin, että matkustaminen on ihmisten mielestä rentouttavaa, koska toisten maiden häpeän kuvasto ei ole meille tuttua. Kun ei tiedä, millaisia asioita Espanjassa pitäisi hävetä, voi vaan rennosti matkustella menemään! 

Tähän minä en samaistu ollenkaan. Alan heti uuteen paikkaan saapuessani skannata, mistä siellä pitäisi nolostua. Yritän muuttua näkymättömäksi. Tarkkailen pakkomielteisesti paikallisia ja kopioin heidän maneerejaan. Opettelen metrokartat ulkoa, ettei minun tarvitsisi hölmön näköisenä skannata niitä asemilla. En suurin surminkaan pysähdy keskelle katua ottamaan valokuvaa: otan sen nopeasti ja vaivihkaa, mistä yleensä seuraa paska valokuva, mutta ainakaan en leimaudu sellaiseksi turistiksi. Abu Dhabissa en todellakaan mennyt haukkasairaalaan, koska minua hävetti olla koko Abu Dhabissa. 

Ainoa paikka, jossa en jaksanut hävetä, oli Intia. Siellä ulkopuolisuuteni oli niin itsestäänselvää, että olisin ihan turhaan uinut vastavirtaan. Intiassa olin ihan surutta juuri sitä, mitä olin: valkoinen kaksikymppinen reppureissaaja. Junat olivat kaltaisiani täynnä. Minä olin yksi heistä, ihan yhtä vastuuton ja haihatteleva. Intiassa tällainen oli erityisen mahdollista tietysti siksi, että se oli halpaa. Olisin kai voinut reppureissata Euroopassakin, mutta rahat olisivat loppuneet viikossa ja olisin hävennyt nuhruista olemustani keskiluokkaisten ja sivistyneiden eurooppalaisten keskellä (Pariisissa juopotkin juovat valkoviininsä metroasemilla lasista eivätkä pullonsuusta). Euroopassa olin köyhä ja nolo, Intiassa minulle hännysteltiin koska minulla oli varaa maksaa majatalosta kaksi euroa yössä. 

Se oli jotenkin helpottavaa. Kerrankin tiesin paikkani. En ole koskaan oikein kokenut kuuluvani minnekään, kenenkään seuraan. Arkielämässä tämä on vankila. Matkustaessa se on vapauttavaa. Minun ei tarvitse kuulumattomuudestani stressata, koska on itsestäänselvää, etten minä kuulu kalustoon.

Tässä maailmanvaiheessa valkoisesta syyllisyydestä ei juuri puhuttu; elimme vielä sitä vaihetta, jossa travellerius oli sankarimaista. Olin juuri se kakskyt ja risat -valkoinen henkilö, joka lähtee Intiaan "etsimään itseään" ja sitten kotimaahan palattuaan ahdistuu kun meno onkin niin länsimaista, hektistä. Ei minusta sentään tullut sentään sellaista ihmistä, jonka on pakko palata Intiaan joka talvi, kun Rishikeshistä löytynyt mielenrauha valuu Riihimäellä sormien välistä ojaan. Kai minä sen verran osasin jo hävetä. 

Tällainen turisti olen: en mene Louvreen, koska vihaan museoita ja niiden ihmispaljoutta. Minä menen Carrefourin hillohyllylle ja tutkailen hillopurkkeja neljäkymmentäviisi minuuttia: ahaa, tällainenkin karhunvatukkamarmeladi. Käyn apteekissa ja tutkin paikallisia yrttilääkkeitä: jaaha, jonkinlainen tinktuura. Menen pieneen naapurustokirkkoon, jossa on vain joku yksinäinen mummo. Hengittelen siellä, ajattelen: nyt olen turvassa, poissa, näkymättömissä. 

En tee tätä kuvitellen, että olisin parempi ihminen kuin toiset turistit. Minua vain ahdistaa ajatus siitä, että jokin museo tai kirkko tai katu olisi rakennettu vain minua varten. Enhän minä sinne kuulu. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi mennä Louvreen näkemään Mona Lisan. Kaikkihan tietävät jo, miltä se näyttää? 

"Matkustajat olettavat muuttuvansa itse, mutta todellisuudessa turismi toimii toisin päin: matkailijat muuttavat aina kohdettaan enemmän kuin se heitä", kirjoittaa Silfverberg. Tietenkin juuri tähän matkustamisen suurin ristiriita liittyy, ja sen kanssa on vaikea tehdä rauhaa. Olisi cringeä ajatella, että jos kaikki turistit olisivat kuin minä, mitään ongelmaa ei olisi. Vaikka minä kuinka kuvittelisin olevani vähemmän paha kuin muut turistit, olen paikallisten silmissä tietysti ihan yhtä ärsyttävä kuin muut, koska olen vain numero. Jos kaupungissa käy miljoona turistia vuodessa, olen minä yksi niistä miljoonasta, vaikka kuinka olisin hillohyllyllä Louvren sijaan. Ei venetsialaisia kiinnosta, olenko tullut Venetsiaan eettisesti maata pitkin, koska minä olen joka tapauksessa heidän tiellään. Berliini ei ole enää se Berliini jossa kaksikymmentä vuotta sitten kävin, koska turistit ovat muokanneet sen toisenlaiseksi, ihan paskaksi siis. Minäkin. 

Callardin viittaa Sokrateen kaltaisiin henkilöihin todistellakseen, että paikalleen jääminen olisi jotenkin jalompaa. Callardin lainaamat Pessoa ja Chesterton romantisoivat, että paikallaan pysyvät ihmiset, jotka pelkästään lukevat paikoista jotenkin tuntevat ne paremmin. He osaavat rakastaa kansoja ja paikkoja aidommin, kun eivät ole antaneet todellisuuden pilata käsitystään. 

Minusta sellaisen kuvitteleminen on vähän noloa. Törmään kirjafestivaaleilla joka vuosi ihmisiin, jotka kuvittelevat tuntevansa Botswanan, koska ovat lukeneet McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjoja. Vaikka minä lukisin sata Japani-kirjaa, en tietäisi millaista Japanissa on. Olisi tietysti röyhkeää olettaa, että minulla olisi jonkinlainen syntymäoikeus mennä ottamaan selvää. Tätä kai kolonialismi teettää. 

Onko ihmisen pakko matkustaa? Ei tietenkään ole, se on jonkinlainen riippuvuus. Jos on joku vuosi lähtenyt matkalle maaliskuun viidestoista, alkaa jokainen maaliskuun viidestoista polttaa rintaa kun tuntuu että pitäisi lähteä taas. Ehkä vielä opettelen olemaan lähtemättä. Ehkä meidän kaikkien on pakko. En haluaisi perustella matkailua itselleni millään egoistisilla tekosyillä ja mennä surutta käryttelemään kerosiiniä taivaalle. Suurin osa maailman ihmisistä ei kuitenkaan lähde mihinkään. 

Mutta ei se tee heistä mitenkään moraalisesti parempia tee. Paikalleen jääminen on ehkä numeerisesti parempi vaihtoehto, mutta ei siitä pyhimykseksi muutu. 

Suomi on täynnä sankarilähimatkailijoita, jotka tarpovat lumikengissä jäisellä suolla ja lämmittävät blå bandia trangialla, ja kehottavat samalla että KAIKKIEN PITÄISI TEHDÄ NÄIN. He ovat keksineet ratkaisun matkustusongelmaan: voi jäädä paikoilleen jäämättä paikoilleen. 

Minä katselen nivelrikkoineni ja astmoineni heidän touhuaan ja haaveilen salaa niistä ajoista, kun lääkäri saattoi kirjoittaa etelänlomaa lääkkeeksi hengenahdistukseen tai psoriasikseen. Ei sankarillinen pakkasmatkailu ole kaikkien ulottuvilla, ei pelkkä liike paikasta toiseen tuo nautintoa (jos siellä paikassa on kylmä).  

Äitini on paikallaan pysyttelevää sorttia. Hän on käynyt Suomen ulkopuolella vain Leningradissa ja Teneriffan Playa de las Americasissa. Muistan kun äiti palasi Teneriffalta. Matka oli sellainen Tjäreborgin viikon mittainen turistireissu, jolle minä en olisi niinä aikoina lähtenyt suurin surminkaan; minähän etsin jotain aitoa. Mutta äiti oli intoa täynnä. Hän oli käynyt katsomassa näytöstä Gomera-saaren vihellyskielestä ja kertoi, miten kiehtovaa se hänestä oli. Hän oli salakuljettanut mukaansa tertun pieniä banaaneja, koska ne olivat hänestä niin paljon parempia kuin Suomen banaanit. 

Tämä on ainoa kerta kun olen nähnyt äitini innoissaan mistään. Totta kai vihellyskieli oli vain hänen ja muiden turistien hyväksi järjestetty näytös, sellainen joita minä en kestä ollenkaan. Mutta hänelle se oli ihmeellistä. Muuten äiti on pysytellyt koko ikänsä Pohjois-Savossa. Pohjois-Savoon hän varmaan kokee kuuluvansa, ja Pohjois-Savosta hän aina valittaa: mikään siellä ei muutu, paitsi huonompaan suuntaan. 

Mutta kun äitini piteli kädessään terttua pieniä keltaisia banaaneja ja kertoi minulle miten paljon hän niistä piti, en olisi halunnut riistää tätä kokemusta häneltä mistään hinnasta. Muuttiko matka häntä? Muuttaako mikään ihmistä pysyvästi? Ei kai elämä ole muuta kuin selkeyden hetkiä kaikenlaisen kärsimyksen välissä, ja siinä hetkessä banaanit olivat hänelle ihme. 

Vuosikysely 2023

En ole tehnyt blogin perinteistä vuosikyselyä sitten vuoden 2016, mutta tämä vuosi on ollut niin repaleinen ja hämmentävä, että nyt! On aika tehdä se taas, jo pelkästään oman mielenrauhani vuoksi. Vaviskaa!

Mitä teit vuonna 2014 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?

Kävin minigolfaamassa ja neuvottelin suuremman palkan.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

En tehnyt. Kai meistä kaikki ovat vuoden 2020 jälkeen oppineet, ettei vuodelle kannata manata mitään?

Missä maissa kävit?

Suomessa. Oli aikomus mennä Saksaan, mutta aikomukseksi se jäi. Suomessakin oli kyllä ihanaa; tammikuussa kävelimme puhtoisella järven jäällä talviauringossa ja söimme laskiaispullia, kesäkuussa olimme ystäväni mökillä, jonka viereiseen järveen ystäväni oli istuttanut toinen toistaan kauniimpia lumpeenkukkia. Ehkä Skotlannin ylämaat lasketaan erilliseksi maaksi? Sinnehän ei edes kulje posti samaan tapaan kuin muualle Britteihin. Istuimme esitysten välisellä tauolla Fort Williamissa opettajanhuoneessa, jonka suurista ikkunoista avautui käsittämätön näkymä vuorille, olisikohan ollut Ben Nevis tai sinnepäin. Keski-ikäinen camp miesopettaja haukkui ex-poikaystäväänsä ja sanoi, että ylämailla asuminen oli “a little bit of a lifestyle choice”. Kylällä oli muutama vuosi sitten ollut tasan yksi vaatekauppa, josta kaikki kävivät ostamassa vaatteensa, ja näyttivät toistensa klooneilta. Nyt ei ollut enää sitäkään. 

Piipahdin myös pikaisesti Ruotsissa tapaamassa sukututkimuksen kautta löytämääni pikkuserkkua. Lusikoimme kalakeittoa painostavassa hiljaisuudessa heidän virheettömässä valkoisessa saaristohuvilassaan. Meillä ei ollut mitään yhteistä. 

Mitä haluaisit vuodelta 2024 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2023?

Vähemmän intensiivisiä (mutta kuitenkin palkitsevia) töitä, jotka eivät joka jumalan kerta johtaisi loppuunpalamiseen. Olisi kiva myös löytää edes pari paikallista taiteilijaa, joiden kanssa voisi luuhata kahviloissa ja valittaa taiteen tekemisestä kuin kunnon boheemi ikään. 

Vuoden suurin saavutuksesi?

Selvisin esityskiertueesta tyytyväisenä ja ehjin nahoin. Esiinnyimme yli 4000 lapselle, ja sain heistä suurimman osan nauramaan. 

...ja suurin epäonnistuminen?

En saanut oikein mitään valmiiksi. Ei ollut ylimääräistä aikaa, ja sitten kun oli, en muistanut mitä olisi pitänyt saada valmiiksi. 

Kärsitkö vammoista?

Näin keski-ikäisenä ei mene viikkoakaan, ettei jokin uusi nivel muljahtaisi pois paikaltaan.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Loopin korvatulpat, joita kolme ihmistä tuli minulle erikseen suosittelemaan selvästi havaittuaan, että olen aina jonkinasteinen hermoraunio. Emaloitu valurautapata, jossa olen valehtelematta tehnyt jonkinlaisen muhennoksen vähintään joka toinen päivä. 

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Esityskiertueparini Elliellä ja minulla oli sanaton yhteisymmärrys siitä, että ylämaiden läpi ajaessamme oli oikein ja suotavaa pysähtyä tien varteen levikkeelle vaikka viiden minuutin välein ottamaan valokuvia maisemista. 

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Vuokranantajan, joka on päättänyt myydä asuntomme. 

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Kaikenlaiseen random tavaraan, jonka kuvittelin tuovan mielenrauhaa. Ostin mm. Etsystä yhdeksänkymmentälukulaisen pelikortin, jossa on Michael Stipen kuva.

Mistä innostuit eniten?

Muhennosten tekemisestä. Näin tehdään hyvä muhennos: suikaloidaan (ei kuutioida) sipuli ja kuullotetaan öljyssä emaloidussa valurautapadassa. Mukaan paistumaan ripotellaan rosmariinia ja timjamia sekä yksi veitsen lappeella rikki mojautettu valkosipulinkynsi tai kaksi. Sekaan kaadetaan ruokalusikallinen balsamiviinietikkaa ja pari ruokalusikallista tomaattipyrettä, kiehautetaan. Sitten lisätään vettä, liemikuutio ja halutut juurekset ynnä proteiinit. Annetaan kiehua kypsäksi.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2023?

Vastaus on tosi basic, mutta varmaan Käärijän Cha Cha Cha. (Kävimme katsomassa Käärijää livenä Glasgowssa. Joku yleisöstä antoi hänelle kympin setelin.)

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Surullisempi. Vuosi on ollut raskas, ja syksy kurja. 

...rikkaampi vai köyhempi?

En halua katsoa tilin saldoa. Veikkaan, että plus miinus nolla. 

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Harrastavani jotain kivaa. En ole harrastanut mitään vuosikausiin. 

...entä vähemmän?

Viisikymmentuntisia työviikkoja. 

Miten aiot viettää/vietit joulun?

Leivoin mince pieseja, jotka räjähtivät, ja joulutorttuja, jotka eivät. Ajoimme perinteiselle stressantuneelle joululounaalle Ruskeasilmäisen vanhempien kotiin. Sitten ajoimme takaisin, söimme goudajuustoa ja katsoimme Muppet Christmas Carolin.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

The Bear, Poker Face, Fisk, Deadloch, Munkkivuori. 

Mikä oli paras lukemasi kirja?

Pitäisi varmaan tehdä joku Goodreads-tili, että muistaisin yhtään mitä olen lukenut. Luin Ida Rauman Hävityksen, Antti Nylénin Häviön, Liv Strömquistin Peilisalissa ja Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? Niistä pidin. En lue kirjoja loppuun ellen pidä niistä. Luen nykyään vain suomeksi, kun koko muu elämä on ihan tarpeeksi englantia täynnä. 

...entä musiikillinen löytö?

Kuuntelin Stinakon valtavan hyvää Ghostina-albumia repeatilla koko tammikuun. 

Mitä halusit ja sait?

Tilaisuuksia esiintyä lapsille. Töitä muutenkin, mutta AT WHAT COST

Mitä halusit, muttet saanut?

Taiteilijaresidenssin. Lomaa; sellaista lomaa, jossa makoillaan jossain porealtaassa eikä ajatella mitään. 

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Kaurismäen Kuolleet lehdet oli mainio. Jouluna katsoin Ernst Lubitschin Shop Around the Cornerin, joka oli kaikista elokuvahistorian opinnoista huolimatta mennyt aiemmin kokonaan ohi. Siinä oli niin hyvää dialogia, että välillä vähän hihkuin sohvalla.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Heräsin puoli seitsemältä, koska meillä oli kolme esitystä putkeen aberdeenilaisessa koulussa. Sitten pakkasimme lavasteet pakettiautoon, ja menimme prameaan ranskalaiseen kahvilaan, jossa söin kolme macaron-leivosta. Ajoimme rannikkoa alas Stonehaveniin, majoituimme keskinkertaiseen kiertuehotelliin ja söin jonkun mukiinmenevän kala-annoksen merenrantapubissa. 

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?

Nämä ovat keski-ikäisiä ja kapitalistisia vastauksia, mutta: että olisi omistusasunto (eikä tarvitsisi stressata siitä, että tulee heitetyksi ulos kodistaan) ja enemmän rahaa (että voisi välillä ihan rehellisesti pitää lomaa). 

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2023?

Gender-confused kauluspaita-core.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

Tämä kysymys olettaa, että pysyin järjissäni. No se auttoi, että aina välillä pyydettiin mukaan pubivisaan. 

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Hmm. Ehkä joku Joe Lycett?

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?

Nykyäänhän on ikään kuin MISTÄ VALITA. Toryt toki tekevät joka viikko jotain helvetin dystooppista, mutta nyt Suomen uusi hallituskin liittyi tähän joukkoon. Käynnissä on lisäksi niin monta kansanmurhaa, etten pysy enää kärryillä. No niin nyt pitää taas mennä vähäksi aikaa makaamaan lattialle

Ketä kaipasit?

Suomen ystäviä, aina.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?

En tiedä tutustuinko moneenkaan uuteen ihmiseen, mutta tutustuin läheisemmin muutamaan vanhaan.

Mitä opit vuonna 2023?

Kiristämään kuormaliinan. Senkin kyllä jo unohdin.

Joulumaa

Talven aurinko roikkuu matalalla, mutta roikkuu kuitenkin, kuin alaoksan kultainen joulupallo. Leith on aamusta hiljainen. Liikkeellä ovat lisäkseni vain harmaantuneet terrierit ulkoiluttajineen ja puista viimeisiä pihlajanmarjoja napsivat mustarastaat. Joen vesi on korkealla. On ollut tarkoitus laittaa oveen joulukranssi, mutta en ole saanut aikaan, ja nyt on jo liian myöhäistä, kaiketi. 

Joulumielen joudun repimään tonttuna esiintymisestä. Häpeilisin tonttuna esiintymistä, jos siitä ei maksettaisi paremmin kuin monesta muusta työstäni. Olen myös havainnut, että tätähän muutkin esiintyjät näköjään tekevät tähän aikaan vuodesta: meidän tontuistamme moni tonttuilee kolmessa muussakin paikassa, ja joulupukit ovat varattuja seitsemän päivää viikosta. Siispä olen lakannut häpeilemästä, ja sen sijaan pukeudun punaiseen kerrastoon ja vihreään tonttulakkiin ja hymyilen raivokkaasti joka ikiselle lapselle, joka saapuu joulumaahan. 

Ruskeasilmäinen ajaa minut viikonloppuaamuisin ulos kaupungista. Ajamme ohi peltojen, joilla kellertävät lampaat mutustelevat huurteista ruohoa, ja lopulta peltojen keskellä olevalle maatilalle, jonne joulumaa on rakennettu. Britit eivät oikein tunnu pääsevän selvyyteen siitä, asuuko joulupukki pohjoisnavalla vai Lapissa, joten maatilan pihamaalle sirotellut piparkakkutalot ja lumiukot eivät viittaa mihinkään tiettyyn.   

Minä olen tonttuapulaisena joulupukin majassa, missä lapset lopulta saavat tavata pukin kasvotusten. Joulupukin majassa on feikkitakkatuli, joulupalloja pullisteleva kuusi ja kullanhohtoisia joulupaketteja, joiden sisällä on tyhjää. Lapset tulevat hermostuneina alahuuli väpättäen ja he tulevat innokkaina tasajalkaa hyppien. He ovat tietenkin olleet kilttejä koko vuoden. Lahjalistat heillä on valmiina. Tämän vuoden hittituote tuntuu olevan jonkinlainen hajustettu vesipullo, johon laitetaan esimerkiksi mansikantuoksuisia kiekkoja, joita haistelemalla nautittu vesi sitten maistuu mansikalta (ilman lisättyjä kaloreita!). 

Voisin tietysti päivitellä tätä keski-ikäisen äänenpainoilla, mutta turhaan minä jeesustelen: muistan varsin hyvin, miten pitkiä ja yksityiskohtaisia omat lahjalistani olivat. En todellakaan ollut se lapsi joka toivoo vain, että saisi “viettää aikaa läheisten kanssa” (ja eikö tämä muutenkin kuulosta vanhempien propagandalta?). Minä janosin tavaraa pakkomielteisesti. Selasin lelukuvastot hiirenkorville ja listasin niistä muovisammakot, barbiet ja meikkipäät. 

Tonttuna täytyy olla hienotunteinen. Jos lapsi toivoo vaatimattomasti hyppynarua, voin sanoa askarrelleeni niitä työpajassani koko viikon. Jos lapsi toivoo Nintendo Switchiä, on sanottava diplomaattisesti we’ll see what we can do. Olin itse juuri se lapsi, joka optimistisesti toivoi asioita, joihin meillä ei todellakaan ollut varaa. Uskoni joulun ihmeeseen oli niin kova. Joulupukki on köyhien perheiden lapsille ensimmäinen ovi pettymykseen, jota sitten myöhemmin elämässä tulee lisää laarikaupalla. 

Ehkä juuri vähävaraisuuden tiedostaminen teki lelukuvastojen ylenpalttisesta runsaudesta vielä houkuttelevampaa. Mikä olisi viettelevämpää kuin se, mitä ei voi saada? Idea itseni ympäröimisestä tavaralla tuntui myös jotenkin turvalliselta. Rikkaiden kodeissa näin paljon tavaraa, ja he vaikuttivat olevan turvassa, sillä tavalla kuin me emme koskaan olleet. Meidän maailmaltamme oli jatkuvasti vaarassa tipahtaa pohja. Päättelin tästä, että jos saisin lahjalistaltani sekä hyppäävän sammakon että meikkipään että ektoplasma-kummituksen, korjaisi se kaiken muunkin. 

Sain sammakon, mutta ei se tietenkään mitään muuttanut, korkeintaan hetkellisesti. Hajustettu vesipullokaan tuskin muuttaa keskiluokkaisen lapsen elämää mihinkään suuntaan. Keskiluokkaisille tekisi mieli kiukutella, että minulla sentään oli lapsena oikeus haluta, koska meillä ei ollut paljon mitään! Mitä joku tavarassa muutenkin kieriskelevä lapsi tekee jollain vr-laseilla? Mutta eihän haluaminen loogista ole. Se on kyltymätön riivaaja, ja sitä ilman kukaan ei koskaan saisi tehtyä yhtään mitään. 

Selailen erilaisia Joulupuu-tyyppisiä keräyksiä, joissa köyhien perheiden lapsille voi lahjoittaa rahaa tai tavaraa, ettei heidän joulunsa olisi niin onneton ja kurja (joulu on poikkeustila, jossa kurjuus korostuu: joka ikinen Prisman mainos muistuttaa meitä siitä, että nyt olisi oltava notkuva sillipöytä ja lahjakääreessä airfryer).

Klikkailen hyväntekeväisyyskohteesta toiseen, mistä tulee pakahduttava ja riittämätön olo: maailmassa on niin paljon puutetta ja epäoikeudenmukaisuutta, että vaikka minä lahjoittaisin kaksikymppiä joka ikiseen kohteeseen, ei se sillä lopu. Tarvitseeko minun kaksikymppistäni enemmän palestiinalainen sairaalan käytävällä potiloita intuboiva lääkäri, vai pedersöderiläinen viisivuotias, jonka perheellä ei ole varaa uusiin talvikenkiin? Mikä minä sen olen päättämään? 

Täytyy mennä taas hetkeksi makaamaan sängylle ja tuijottamaan kattoa. Joulukuusessa kiiltelee alakerran lahjakaupasta ostamani kultaisen ja sinisen kirjava silmä, kaiken näkevä. Totisesti, totisesti! Voisiko kaiken näkevä silmä kertoa minulle, miten kärsimystä tulisi mitata. 

Ohi syyskuun

Rämmin syyskuun alun läpi hämmennyksessä ja epätoivossa. Olen ollut koko elokuun festivaalitöissä kuten tavallista, ja olen niiden jälkeisessä tyhjyydessä sekä loputtoman uupunut että sietämättömän levoton. Menen selaamaan blogia löytääkseni lohtua edellisistä syyskuun merkinnöistä, mutta huomaan etten ole päivittänyt blogia syyskuussa sitten vuoden 2016. Ovatko syyskuut vain olleet niin väsyneitä ja hämmentyneitä, etten ole saanut mistään langanpäästä kiinni kirjoittaakseni? Ehkä? Olen liian uupunut muistaakseni.

Festivaalityö vetää puoleensa meitä neurokirjavia, koska se on jännittävää, intensiivistä ja adrenaliinintäyteistä: menemme joka päivä yhdessä taisteluun, ja joka päivä selviämme taistelusta, ja seuraavana päivänä sama toistuu. Tällaisen mankelin läpi olisi mahdotonta rutistua kuukautta pidempään, mutta mikä toveruuden täyttämä kuukausi se onkaan!

Kun kaikki sitten loppuu kuin seinään, on kontrasti liian suuri. En enää tiedä mitä tehdä itselläni. Kukaan ei naura hölmöille vitseilleni, kukaan ei huutele perääni radiopuhelimella minua tarvitessaan. Melkein kaipaan hankalien asiakkaiden kanssa väittelyäkin, se on samalla tavalla adrenaliinintäyteistä. Missä on se nainen, joka työnsi minut syrjään runnoessaan sisään jo alkaneeseen tapahtumaan? Voisiko hän tulla takaisin tähän köyhään elämääni, voisimme vaikka lavastaa tapahtuman uudelleen?

Tyhjyyttä korostaa kalvava tunne siitä, että syyskuussa jonkin uuden pitäisi alkaa.  Vuosikausien kouluputki on tarttunut itsepintaisesti aivoradoille: tähän aikaan vuotta olisi aika valita ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja mennä sisälle uuteen rakenteeseen. 

Mutta ei ole uutta penaalia. Ei ole edes työväenopiston keramiikkakurssia tai kuorolaulua. Käyn tuopilla kahden festivaalityökaverin kanssa. He ovat minua kaksikymmentä vuotta nuorempia, ja ottaneet nyt vastaan säännölliset työpaikat (näiden kuukauden mittaisten päättömien taistelujen sijaan) ja avanneet eläkesäästötilit. Sellaisen edessä on hankala tuntea tyyneyttä. Minä leijun syyskuun limbossa heidän ohitseen kuin nenäliina. 

Ei auta tuoksukynttilöiden polttelu eikä journalointi, koska journaliinkin kirjoitan vain väsyttää ja en tiedä mitä tässä pitäis ja mitä vittua ja väsyttää. Ei auta voimajooga, ei auta sorkkarauta.

Lontoo auttaa vähän. Pakenen syyskuuta Lontooseen, ja Lontoo syytää virikkeitä silmille niin nopeasti, ettei synkille ajatuksille (tai oikein minkäänlaisille ajatuksille) jää tilaa. Kaupungissa on trooppista: on yli kaksikymmentä astetta ja sataa, ja kaupungin yllä leijuva saastepilvi lukitsee kosteuden sisäänsä ja jättää meidät muhimaan siihen, tai jotain sinne päin, en minä mikään meteorologi ole.

Majailen Julien muhkuraisella nahkasohvalla kovin lontoolaisessa asunnossa: kylpyhuone on omituisen monitahokkaan muotoinen ja sen seinää täplittää home. Lattian laminaatti joustaa jalan alla niin, että sen alla vaikuttaa olevan trampoliini. Koko asunnon seinät on peitetty juuri sellaisella woodchip -tapetilla, josta Jarvis Cocker laulaa Disco 2000:ssa, ja jonka poistaminen on ilmeisesti ihan perkeleellinen urakka. Keittiössä on yhteensä kolme haarukkaa, ja niistäkin yksi on kakkuhaarukka. Tammisen lipaston päällä tunnelmallisesti repsottava antiikkilamppu on kaunis, mutta varmaankin syttyy spontaanisti tuleen jos tähdet ovat väärässä asennossa. 

Mutta tällaista Lontoossa pitääkin olla, minä nyökyttelen. Kaikki muut kuin miljonäärit asuvat juuri tällaisissa epämääräisissä kopperoissa. Heidän kotinsa murenevat käsiin ja pysyvät kasassa vain teipillä ja woodchip-tapetilla. Koko kaupunki on vain kokoelma pieniä pölyisiä kyliä jotka pysyvät kasassa teipillä ja woodchip-tapetilla ja tahdonvoimalla.

Lontoon metrotunnelit risteilevät asemien sisällä ja asemalta toiseen kuin kattilallinen spagettia. Se rauhoittaa minua jotenkin. Ehkä siksi, että aivoni tuntuvat samanlaisilta. Loputtomilta risteileviltä tunneleilta, joissa kaikissa on joka hetki juna menossa jonnekin, paitsi kun se lopulta hajoaa. Severe delays on the Metropolitan line, severe delays on myös aivoissani harva se hetki.

Metron ihmisiä rakastan. He istuvat vastapäätäni tarkkailtavana kuin tarjottimella. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa omaa asemaansa, ja odottaessaan he tekevät hajamielisesti täyteliikkeitä: hymyilevät kuulokkeissaan pyörivälle podcastille, torkkuvat, hierovat mietteliäästi leukaansa. He istuvat kunnioittavassa hiljaisuudessa. Tubessa kukaan ei kuuntele Tiktok-videoita puhelimestaan äänet päällä, kuten joka ikisessä pienemmässä kaupungissa nykyään. He ymmärtävät, että tämä on jaettu tila, jossa jokainen vain yrittää päästä jonnekin.

Minä yritän päästä Elephant&Castleen. Metro on varmaan täynnä erilaisia syyskuita, ajattelen. Joillekin syyskuu ei merkitse mitään. Ehkä suurimmalle osalle näistä ihmisistä syyskuu ei merkitse yhtään mitään, mutta ehkä jollain toisellakin näistä kahdesta miljoonasta päivittäisestä matkustajasta on vaikea syyskuu. Ehkä hän on tässä samassa nuhruisessa Bakerloon vaunussa. Ehkä tämä tila tilojen välillä on hänen päivänsä ainoa armollinen hetki. 

Ainakin syyskuu on tällä kertaa merkitty muistiin. Tulevaisuuden H: tässä vaiheessa on hankalaa. Keksi jotain millä täyttää aikasi, oli se miten mielivaltaista tahansa. Istu kahvilan puutarhassa viikunapuun alla ja tuijota tiiliseinää. Ehkei se ratkaise mitään, mutta ehkä se on kaikki mitä syyskuussa voi tehdä.

Kriittinen massa

Heinäkuu: melkein ohi. Kesä: melkein ohi. Kävin Suomessa. Makasin pari päivää keuhkoputkentulehduksessa nukkuen ja yskien, oli juhannus, kaikki meni minulta ohi. Arlandan lentokentältä ostin liian karvasta salmiakkia, jonka nimi oli salt skum. Kävin Helsingin Pridella, selvisin Esplanadille asti ennen kuin kengät kastuivat ja niistä kuului joka askeleella tsihhh, ja pakenin kahvilaan. 

Ennen lähtöä kävin Mall of Triplassa ja pyörin siellä ympyrää kuin maalainen. En löytänyt Prismaan, opastekylttien hyödylliset opasteet olivat luokkaa "downtown". Tämä ei tietenkään ole mitenkään originelli huomio. Triplaa pilkattiin muistaakseni joka ikisellä foorumilla sen syntyvaiheessa, ja nyt tuohtumus on laantunut ja ihmiset suunnistavat sokkelossa kuin natiivit, paitsi minä, joka olen aina myöhässä kaiken suhteen. 

Helsinki alkaa muistuttaa Abu Dhabia - kaikki toiminta keskittyy kauppakeskuksiin, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Ehkä se on ilmastonmuutoksen edessä järkevää, ajattelen kyynisesti; Abu Dhabissakin paikalliset viettivät kaiken vapaa-aikansa ostareilla, koska ne olivat ainoita ilmastoituja paikkoja, mikä 45 asteen helteessä on tervetullutta. Tämä kai Helsingissäkin on edessä. 

Triplassa on pieni galleriana toimiva liiketila, jonka seinille on ripusteltu valokuvia. Tällaisiin paikkoihin galleriat kai nykyään päätyvät, läpeensä kaupallisiin, jonkinlaisena savuverhona kaupallisuudelle: mutta tämähän on monikäyttötila, eikä mitään kapitalismia! Kyyninen tällaisen toiminnan suhteen ei sovi olla, koska edistys ja innovaatio ja nykyaika. 

Koska olen kuitenkin homeinen boomer, minua R-kioskin viereen puserrettu hämärä galleriatila vähän masentaa. Miksi? Siksikö, että taiteelta on mennyt valta? Ei kai sellaista koskaan ollutkaan, ja kesyjen maisemavalokuvien paikka on tuskin koskaan ollut mikään anarkistien valtaama taidepurkutalo.

Mutta ainakin taidetta on helpompi ottaa vastaan kun siltä ei valtaa tilaa joku NRJ:n soittolista ja kasvoseerumia markkinoiva soundtrack. Haluaisin idealistina uskoa taidetilojen puhtauteen samalla tavalla kuin kirjastojen demokraattisuuteen: tätä varten ne on tehty. Erikseen on sitten alikulkutunneliin kahdelta yöllä maalattu muraali, jolla on oma arvonsa, koska se varastaa epätilaa käyttöönsä. 

Kauppakeskuksessa taiteelle myönnetty käpyinen liiketila on juuri sitä: myönnytys. Tule nyt ripustamaan ne jonniinjoutavat valokuvasi tänne seinälle, mutta älä kuvittele mitään muuta. 

Palaan Triplasta Skotlantiin ja menen sunnuntaina Ocean Terminaliin. Curious Seed-tanssiryhmällä on avoimet harjoitukset, joita minä käytän hyväkseni koska kaltaisillani köyhimyksillä ei ole tanssimattoa tai ylipäätään tilaa liikkua. Curious Seedillä on. He ovat saaneet kauppakeskuksen toisesta kerroksesta käyttöönsä entisen liiketilan. Tila on kaksikerroksinen, yläkerrassa on työpöytiä ja keittiö. Alakerran lattialle on levitetty tanssimatto, toisella puolella huonetta on rivi pikkuruisia kopperoita. Mietin, mitä ne ovat alun alkaen olleet, sovituskoppeja ehkä? Nyt niihin on viritelty taidetta, yhdessä palaa sininen hehkulamppu.

Ocean Terminal oli ehkä joskus vuosituhannen alussa vetovoimainen kauppakeskus, mutta nyt se on Leithin perukoille unohtunut ja nukkavieru kolhoosi, ja myös markkinavoimat ovat joutuneet sen myöntämään. Siksi Curious Seedillä on halpa toimitila, siksi gallerioita on siroteltu kauppakeskukseen useampi, ja alakerrassakin on jokin joutava museo, jossa roikkuu vanhoja valokuvia alueen kalastajista. Entistä Debenhamnsin tavarataloa hallitsee nyt suuri epäkaupallinen tila, jossa kokoontuu sirkuskoulu, virkkauskerho, vuokralaisten liitto ja sekalainen joukko muita toimijoita. Sunnuntaina siellä harjoittelee Tinderbox-orkesteri, jonka kakofoninen äänivalli vyöryy tanssitilaan ja koko muuhun kauppakeskukseen. 

Ocean Terminal on kauppakeskuksena nykyajan näkökulmasta niin epäkiinnostava ja vanhanaikainen, että sen on vanhojen liiketilojen tyhjennyttyä täytynyt antaa periksi epäkaupalliselle toiminnalle. Kaiken maailman kirpputorien ja hörhöyritysten määrä on saavuttanut jonkinlaisen kriittisen massan, jonka ansiosta tilasta on tullut omituinen, mielenkiintoinen. Sen asiakaskunta ei ole enää pelkästään kuluttavaa luokkaa. Tavalliset ostarit, kuten keskustan St James ovat itsestäänselvästi kuluttamisen paikkoja. Niissä joutuu häpeään jos ei kulje kauppakassi kourassa, täytyy piilotella sitä, että tilaan tulee vain käyttämään vessaa. Enhän minä pelkästään pissille tullut! Oli itse asiassa tarkoitus poiketa myös John Lewisissa ostamassa villalankaa, katsokaa!

Yksi galleriatila kauppakeskuksessa on myönnytys. Useampi galleriatila on suorastaan vaarallinen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Tässä on tällainen entinen kauppa, miksei siellä voisi olla vaikka amfiteatterillinen vanhoja pianoja? Voisiko tähän tyhjään liiketilaan rakentaa pienoisrautatien? Miksi ei? Kauppakeskuksen käyttäjänä joudun miettimään miten olen tässä tilassa, jos minulta ei edellytetä kuluttamista. Vaikka en olisikaan menossa virkkauspiiriin vaan Bootsiin hakemaan hammastahnaa, tunnen silti itseni anarkistiksi: meilläkin on tässä tilassa valtaa! Kaikenmaailman tyhjäntoimittajilla ja luopioilla! 

Liminaalia tilaa Ocean Terminal ei vielä ole. Siihen vaadittaisiin kauppakeskuksen hylkääminen ja tyhjentyminen, jolloin se olisi niin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan, että siitä tulisi pelkästään epätila. Ocean Terminal on jonkinlainen kolmas tila. Kuten Leithissä muutenkin, siinä elävät rinnakkain vanha ja uusi maailma, vähän vaivaantuneesti ja toisiaan vasten hangaten, mutta elävät kuitenkin.

Utopioita ei tietenkään ole luotu kestämään, ja Ocean Terminalin vanha osa aiotaan purkaa jo syksyllä. Meille on lähetetty tästä kirje kotiin. Siinä lupailtiin kliinisten havainnekuvien myötä uusia visioita, siis kuluttajille. Sosiaaliset tilat varmaan heivataan helvettiin tavoitteessa korjata häpeäpilkku ja tehdä siitä taas houkutteleva. Curious Seed ei tiedä miten monta kuukautta he vielä saavat pyörittää epäkaupallisia työpajojaan. 

Mutta hetken altavastaajilla on ollut valta, eivätkä he sitä unohda.

Limbo

Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, mutta minä ehdin hädin tuskin huomata ne, koska vaellan vain töihin ja töistä takaisin kuin limboon juuttunut haamu. Juon aamulla kitkerän mutteripannukahvin että saan itseni ovesta ulos, menen kahdeksaksi tunniksi vääntelemään naamaani lapsille ja höpisemään tuulivoimasta, ja sitten istun puoli tuntia bussissa takaisin kotiin ja tuijotan ulos mitään näkemättä. Bussissa on aina tunkkaista ja kuski kaahaa huolettomasti niin että päämme kolisevat bussin ikkunoihin ja joku köhii jatkuvasti takanani kuin keuhkotautinen, mutta silti bussissa istuminen on päivän paras osa, koska se merkitsee että työpäivä on ohi ja saan olla hetken pois päältä.

Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.

He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.

Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.

Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!

Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.