Silver Linings Playbook

Julisteen perusteella saattaisi kuvitella, että Silver Linings Playbook on sellainen geneerinen romanttinen komedia, jonka lopussa mies juoksee naisen perässä lentokentällä tajuttuaan rakastavansa tätä, eikä sitä naapurin väritöntä jakkupukuhutsua.
Ja on se vähän sitäkin.
Mutta siinä myös saadaan raivokohtauksia ja syödään psyykelääkkeitä ja yritetään parantua. Ihmiset puhuvat päällekkäin ja perheenjäsenet ovat omien rooliensa vankeja. Robert De Niro on jotenkin järjettömän hyvä, niin että unohtaa kokonaan katsovansa Robert De Niroa (mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan). Ja elokuva on paikoitellen varsin hauska, enkä muista pitkään aikaan olleeni näin paljon päähenkilöiden puolella.

Ehkä parasta on kuitenkin se, että Bradley Cooper viettää suurimman osan elokuvasta jätesäkkiin pukeutuneena. Onko sympaattisempaa asustetta?
Ei ole.

Nykyaika

Joskus tuntuu, että olen se Pasilan mies, joka vihaa Internetiä.

Mistä lähtien on ollut OK sanoa ihmiselle näin:

Oot nii hirveen näkönen et alkaa ihan oikeesti oksettaa....miten joku voi saada itsensä tollaseen kuntoon...ihan oikein sulle et arto sut jätti, oot nii ruma ja kaikkee. Jos sää olisit mun somalainen [sic] muija kyl määki olisin kuristanut (hengiltä)... Paska akka!!!

Näin on kuitenkin oikein kirjoittaa Tuksun facebook-seinälle, koska 

a) Tuksu on hirveän näköinen, ja tämän toteaminen ääneen on verrattavissa "varis on lintu" -lausuntoon, 

b) Tuksu on valinnut olla julkisuudessa, ja on täten myös valinnut altistaa itsensä kritiikille,

c) Tuksu ei tunnu itse tajuavan olevansa hirveän näköinen, joten koen velvollisuudekseni kertoa tämän hänelle, 

d) SANANVAPAUS, 

e) näen Tuksun ironisena hahmona, eräänlaisena kaksiulotteisena nukkena, johon minun on helppo projisoida leikinomaisesti vihan tunteeni, koska tältä puuttuu ihmisolennoille ominainen ajallinen jatkuvuus ja lihallinen substanssi, koska olemme internetissä, 

f) vituttaa kaikki.

Valitse oikea vaihtoehto.

Tämä arpa ei voita

Taiteilijuus on mennyt nykyään (tai ehkä jo kauan sitten) siihen, että saa jatkuvasti olla kyttäämässä apurahojen deadlineja ja kehittelemässä budjetteja, työsuunnitelmia ja ansioluetteloita –ilman mitään takeita siitä, että näiden kehittelystä olisi hyötyä. Olen taas kirjoitellut mappikaupalla toiveikkaita hakemuksia, joiden sävy alkaa vaikuttaa sivu sivulta epätoivoisemmalta, ja muutaman kuukauden päästä saan sen ohuen kirjeen, jossa lukee että kiitos, mutta ei kiitos. Tämän ei tietenkään pitäisi antaa vaikuttaa, vaan jatkaa sinnikkäästi hakemista, että apurahatahot näkisivät miten tosissani olen.

Miten ihmiset jaksavat tehdä tätä vuosikymmeniä? Miten jatkuvat hylkäävät päätökset voisivat olla vaikuttamatta? Säätiöiden sivuilla lukeva lätinä, jonka mukaan ”saamme vuosittain runsaasti hyviä hakemuksia - enemmän kuin apurahoja voidaan myöntää” ei juuri lohduta. Eivät ne hylätyt hakemukset minua kiinnosta, vaan hyväksytyt. Mikä on se maaginen tekijä, joka sai teidät myöntämään tukea tietyille tahoille? Mikä sanavalinta kallisti vaa’an hakijan puolelle? Diskurssi? Monitahoinen? Vuorovaikutteinen? Yhteisöllinen? Mikä minun sanavalinnoissani oli väärin? Ovatko ne kaikki tukea saaneet teidän avantouintikavereitanne? Samassa vapaamuurariloosissa? Miksi päätöksenteossa ei ole minkään valtakunnan läpinäkyvyyttä?
 
(Ja toisaalta: haluaisinko edes kuulla päätöksenteon perusteluita, jos ne olisivat luokkaa ”tää sun idea vaan vaikuttaa tosi huonolta”.)
 
Vailla ulkopuolista myönnytystä ei tunnu olevan oikeutta tehdä yhtään mitään. Jos tämä projekti ei ole hyvä edes kulttuurista päättävien tahojen mielestä, miten se olisi hyvä kenenkään muunkaan mielestä? Kuka tätä sooloa tulisi katsomaan, kun toimikunnatkaan eivät usko sen toteutumiseen? Jossain räpellyksen keskellä yritän muistutella mieleeni sanoja taiteen tärkeydestä an sich ja prosessien arvokkuudesta, mutta nämä perustelut ovat jo aikoja kuulostaneet kärpäsen surinalta, valheelliselta myönnyttelyltä sille, ettei ulkopuolista tukea koskaan tule.
 
Muinaisina aikoina taiteilijat kohtasivat Kosmoksessa tai Elitessä ja hakivat inspiraatiota jallupullon pohjalta; Sibelius istui ehkä pianon ääreen, P. Mustapää lausui lyriikkaa pianon kylkeen nojaten. Nykyään taiteilijat kohtaavat kuun viimeisenä päivänä pisimpään auki olevassa asiamiespostissa viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Kaikilla on paksut, rypistellyt kirjekuoret ja sen näköinen homssuinen olemus, jonka saa valvomalla edellisen yön hakemuspapereita kirjoittaen. Kaikki vilkuilevat paniikissa kelloa siinä toivossa, että kirjekuoreen saa vielä päivän leiman, ja luovat toisiinsa empaattisia katseita.
 
Tällaiseksi on taiteilijoiden vuorovaikutus typistynyt.
 
Empaattiseksi katseeksi Siwan kassalla kello 22.55.