Istuta vielä se omenapuu

Neulon hattua ja laitan taustalle pyörimään Kaurismäen Saimaa-ilmiön, koska kaipaan vähän kasarinostalgiaa. Dokumentti on ns. aikansa tuote. Juice Leskinen yhtyeineen, Hassisen Kone ja Eppu Normaali seilaavat sisävesilaivalla ja heittävät välillä keikkoja Saimaan varren kaupungeissa. Muu aika loikoillaan laivalla polttaen tupakkaa ja ryypäten olutta. Juice kertoo sellaisia vitsejä kuin "tämä on aivan posketonta, sanoi spitaalinen", mille ihmiset nauraa hohottavat kuorossa, kaiketi ironisesti. 

Juicea olen aina arvostanut hänen sanoitustensa takia, vaikka tiennytkin hänen olleen hankala henkilö. On silti vaikea katsoa, kun hän näyttää olevan nolo vanha ukko jo vuonna 1981, vaikka on vasta kolmekymppinen. Siinä hän kömpelösti hytkyy lavalla. 

 

Nuori Martti Syrjä on hänkin vähän vieraan näköinen, koska on niin pitelemätön. Hän sinkoilee minne sattuu ilman paitaa rinta hiestä kiiltäen, sillä tavalla kuin kaksikymppinen kuolemaapelkäämätön voi. Eppu Normaali ei ole vielä melankoliasta kuullutkaan. 

 

Nuori Ismo Alanko on, no, kuuma. Siitä ei pääse mihinkään. Tässä ei ole mitään järkeä, koska hänen tukkansakin on kuin linnunpesä, mutta se on fakta. Hän muistuttaa raivossaan ja pitelemättömyydessään nuorta Kurt Cobainia.

 

Elokuva esittää kohteensa cooleina, ja muistelen heidän aikanaan olleen cooleja. Nykyvalossa raflaavinta heissä kuitenkin näyttää olevan se, että he laulavat pilvenpoltosta, kuten nyt kaikki kaksikymppiset miehet jossain vaiheessa. Muuten he vaikuttavat ihan keskivertorasittavilta miehiltä, jotka kertovat paskoja juttuja ja pyörivät oman napansa ympärillä. 

 

Hassisen kone mylvii sisävesilaivalla syöksylaskijoita kaikki tyynni! samalla kun surullinen vanha laivuri kipparinlakissaan kääntää vakavana ruoria. Hassisen konetta vanha laivuri ei kiinnosta, koska he ovat niin tohkeissaan siitä, että saavat kirjoittaa maailman uudestaan, ovathan he nuoria miehiä. Mietin sisävesilaivoja kipparoineita edesmenneitä sukulaisiani. Hekin olisivat tässä vaiheessa 80-lukua olleet liian vanhoja ja ihan pihalla nykymaailmasta, joka vimmatusti keksi itseään uudestaan. Ehkä mietin heitä nyt, koska tunnen itsekin olevan jonkinlainen surullinen vanha laivuri, joka ei saa enää osallistua maailman kirjoittamiseen. 

 

Ehkä miesten kekkulointia on vaikea katsoa myös, koska tiedän, etten kuuluisi heidän piiriinsä. Olen ollut esiintyjänä Kuopion Työnkulmalla samassa takahuoneessa, jossa hekin juovat Jaffaa, mutta jos menisin aikakoneella paikalle, eivät he minulle puhuisi. Eivät he minua edes huomaisi, olenhan minä tällaisissa huoneissa ollut. Nuorena olen tietenkin katsonut näitä kuvia kiltisti tietäen, että kohtaloni on olla statisti, mykkä, sivuhenkilö, jolle ei anneta repliikkejä. Nyt sellainen tuntuu mahdottomalta. 

 

Kaurismäki pääsee kameransa kanssa lähelle, koska on mies, ei hänen läsnäoloonsa kukaan kiinnitä huomiota. Hän on yksi jätkistä. Naisiakin kuvissa näkyy välillä, mutta heiltä ei kysytä mitään, heidän tehtävänsä on lähinnä hihitellä miesten jutuille. Ovatko he bändäreitä? Tyttöystäviä? Vaimoja? 

 

Muistelen Maija Vilkkumaata Ylen Rock-Suomi-sarjassa, jossa hän kertoi välillä turhautuneensa  Juicen Viidestoista yö -tyyppiseen itsesäälissä rypemiseen, tyyliin "nyt perkele lopetat sen dokaamisen ja lähdet vaikka ulos kävelemään". Jossain vaiheessa tällaista olisi ollut pyhäinhäväistys sanoa, mutta Vilkkumaa on tietenkin oikeassa. Hänkin tosin sanoo tämän vähän anteeksipyydellen, ohjelma on kuitenkin viisitoista vuotta vanha eikä silloin saanut kajota kansallissankareihin, varsinkaan naisena. 

 

Vaikka Saimaa-ilmiön miehet kuvittelevat olevansa puolijumalia, näyttää 80-luku täältä käsin kovin pieneltä ja viattomalta. Konserttiyleisöt jököttävät katsomossa kohteliaan jähmeinä, muutama eturivissä ehkä intoutuu pogoamaan. Sisävedet ovat puhtaita, tai ainakaan meillä ei ole vielä aavistustakaan siitä, miten likaisia ne ovat. 

 

Ydinsodan mahdollisuudesta kuitenkin huolehditaan, vaikka sen teoreettinen mahdollisuus tuntuukin olevan kovin kaukana Saimaan aalloilta. Eppu Normaali runoilee 

Voi Jimmy kunpa oisit rehti nyt/ 

Vaikka pommisuojaan ootkin ehtinyt/ 

Ja Leonid, kuinka ihmeessä kehtaat tuhota sähkökitaratehtaat 

 

Ja Juicen Myrkytyksen oireet kehottaa 

Siis istuta vielä se omenapuu / 

vaikka tuli jo tukkaasi nuolee/ 

vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / 

vaikka huomenna aurinko kuolee 

Ja sitä lyriikkaa olen aina rakastanut, ja se tuntuu kovin ajankohtaiselta tänäänkin. Siinä missä Leonid ja Jimmy ovat jo menneet ja korvautuneet toisilla, on omenapuun ajatus ajaton. Sen minä otan tästä elokuvasta mukaani, kuten aina Myrkytyksen oireet kuullessani. Nostalgia on sellaista, että on poimittava rusinat pullasta. 

Lähiöläinen

Oikaisen laakean nurmikentän poikki matkalla kotiin; sen pintaan on joskus viime vuonna maalattu kalkilla jalkapallokentän viivat. Nyt kukaan ei kuitenkaan pelaa jalkapalloa. Teinit kaasuttelevat valtavaa kehää mopoillaan nurmea pitkin, minä pelkään että he nakkaavat minut kumoon silkkaa ilkeyttään. Rentoutan kävelyäni entisestään saadakseni sen näyttämään sellaisen huolettoman paikallisen kävelyltä, joka ei mopopojista stressaa ollenkaan, minähän kuulun tänne; code switching ei kuulu pelkästään kieleen vaan myös tähän liioitellun lunkiin tapaan, millä jalkojani heiluttelen, kädet taskussa. Muuten he saattaisivat haistaa minut. 

Minä stressaan, mutta mustarastas ja tikli ja tiltaltti jankuttavat puiden latvoissa laulujaan autuaan huolettomina mopopojista, linnuilla on muut huolet. Minäkin vähän rentoudun. Ehken ole mopopoikien kohderyhmää, enhän ole edes poliisi. Onneksi laitoin aamulla päälle farkkutakin, se oli ala-asteellakin koviksen merkki. Horisontissa Arthur's Seatin ääriviivat, vuorelle pyöräilisi puolessa tunnissa mutta se vaikuttaa silti kovin kaukaiselta, keskiluokkaisille reippailijoille ja turisteille kuuluvalta. Meillä on tämä jalkapallokenttä ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Hävettää että näin kaihdan tätä lähiötä, kasvoinhan minäkin köyhänä. Kuopion Haapaniemi oli kuitenkin kasarilla niin tylsä, ettei siellä mitään mellakoita näkynyt, toisin kuin täällä. Tämä on erilaista puutetta kuin minun lapsuuteni puute. Ei täältä millään yliopistotutkinnolla ulos kiivetä. 

Kentän läpi metsikköön, yli kaatuneen puunrungon ja maahan tallottujen Monster-tölkkien, puron ylitys vanerilankkua pitkin. Takaisin pientaloalueellemme, missä pihagrillit savuavat, onhan aurinko taivaalla. En vieläkään tunne kuuluvani tänne samalla tavalla kuin Leithissä tunsin. En tiedä miksi. Leithissä oli vilinää. Ne talot olivat minulle tuttuja taloja; nämä ovat vieraiden ihmisten taloja, joissa asuu vieraita ihmisiä. En usein edes näe ketään heistä. He piileskelevät puutarhoissaan ja olohuoneissaan verhojen takana. Sinne minäkin menen, verhon taa piiloon. Tämmöisiä kyräilyn paikkoja lähiöt ovat. Elämä on tahmeaa, onneksi välillä on edes kevät. 

it's (not) your fault

Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan säännöllisin väliajoin viraalin eläimen jaksaakseen tässä rappion ja turmeluksen kurimuksessa, ja tämän hetken viraali eläin on Punch. Punch on emonsa hylkäämä japaninmakaki, joka kantaa mukanaan pehmo-orankia äidin korvikkeena Ichikawan eläintarhassa. Punch-videoiden fokus on tietenkin Punchissa, kun se surkean näköisenä raahaa virttynyttä leluaan eläintarhan betonisella lattialla. 

Minä sen sijaan mietin emoa, joka on ottanut hatkat. Tällaistahan luonnossa välillä tapahtuu. ”Ympäristössä, jossa ulkoinen stressi uhkaa selviytymistä, emot saattavat asettaa etusijalle oman terveytensä ja tulevan lisääntymisen sen sijaan, että jatkaisivat poikasen hoitamista” kädellisiä tutkiva Alison Behie sanoo. 

Joskus äiti ei jaksa. Ihmisäideille tällaista ei tietenkään sallita, vaikka heitäkin ulkoinen stressi uhkaa, ja häipyminen varmasti välillä houkuttaisi. Ehdotonta äidinrakkautta ei konseptina nykyään juuri kyseenalaisteta, mikä on toki patriarkaatille sovelias työkalu: jos äidin pohjimmainen luonne on rakastaa lastaan ehdoitta ja jatkuvasti, on tietenkin parempi että hän jää kotiin hoivaamaan työelämän tai politiikan sijaan, varsinkaan kun enää ei ole mitään yhteisöjä, jotka ottaisivat hoivaamisesta koppia. 

Mary Bronsteinin If I Had Legs I'd Kick You on paperilla kauhuelokuva, mutta kaikki kauhu teoksessa syntyy yksinomaan äitiydestä. Äitiys on kauhua. Linda huolehtii yksin sairaasta lapsestaan, kuskaa tätä sairaalaan hoitoihin, kuuntelee tämän nurkumista ja pelkoa ja valitusta. Sitten olohuoneen katto romahtaa sisään, ja äiti ja tytär joutuvat muuttamaan nuhruiseen motelliin, jossa Linda säätelee öiden läpi lapseensa kytkettyä ruokintaletkulaitetta. Tytär vaatii ja vaatii. Linda on jatkuvasti kiinni lapsessa ja tämän ruokintakoneessa, paitsi kun pakenee yöllä motellin takapihalle ketjupolttamaan ja juomaan viiniä pullonsuusta. 

Tästäkin hetkellisestä tauosta Lindan aviomies heti syyllistää: miten pystyit jättämään lapsen yksin? Mies on selittämättömällä, loputtoman tuntuisella työmatkalla ja sättii puhelimessa vaimoaan siitä ettei hän tee asioita, joiden pitäisi olla helppoja kenelle tahansa: korjauta se olohuoneen katto, vie lapsi sairaalahoitoon, käy ryhmäterapiassa. Eihän se niin vaikeaa ole?

Kukaan ei tunnu olevan Lindan puolella: sairaalan lääkärit, pysäköinninvalvoja, terapeutti, oma mies. Kaikki vaativat jotain: sairaalan lääkärit, omat asiakkaat, lapsi. Linda kävelee joka yö motellista lastaan pakoon kauemmas ja kauemmas. Pakoretket vievät hänet takaisin kotiin. Aukko olohuoneen katossa tuntuu kasvavan, ja sen pohjalla näkyy vain tyhjyys ja kauhu. Ehkä kyse on vain univajeen aiheuttamista harhoista. Ehkä aukon perällä todella on jotain sanoinkuvaamatonta, hirvittävää. 

 

Linda on pakotettu ryhmäterapiaan toisten sairaista lapsista huolehtivien äitien kanssa. Terapiassa toistellaan tyhjästi "its not your fault". Toiset äidit itkevät ja potevat syyllisyyttä, kuten kunnon äidin kuuluukin, mutta Linda ahtaa huoneen nurkassa donitseja suuhunsa kyynisesti tuhahdellen, koska hän tietää totuuden. Ehkä vika onkin sinun. Ehkä juuri sinä olet aiheuttanut lapsesi sairauden. Ehkä kaikki, mikä hänessä on vikana, on oikeasti vikana sinussa. Ketä muutakaan siitä voisi syyttää? 

 

Ilta-Sanomissa oli uutinen, jonka mukaan 24 vuotta kateissa ollut nainen oli äskettäin löytynyt hyvinvoivana naapuriosavaltiosta. Hän oli vuonna 2001 sanonut perheelleen lähtevänsä jouluostoksille ja jäänyt sille tielleen. Merkittävää oli, että nainen oli kieltänyt viranomaisia paljastamasta perheelleen nykyistä olinpaikkaansa. Se tuntuu ällistyttävältä valinnalta, lähes kielletyltä, tämä piiloon jääminen. Mutta tälläkin tavalla voi tehdä, makaki tai ihminen. Voi vain kävellä ulos. 

Mutta If I Had Legs on kauhuelokuva. Linda ei lopulta kestä ympärillään kiristyvää vaatimusten nyrkkiä, ja pakenee. Hän juoksee rannalle ja yrittää heittäytyä mereen. Mutta ei merikään häntä halua. Se sylkee hänet ulos kerta toisensa jälkeen, kunnes on vain jäätävä rannalle makaamaan ja odottamaan, että lapsi taas löytää hänet uusien vaatimusten kera. Sellaista ihmisäitiys on, ei siitä helpolla eroon pääse. 

Magneettikuvan soundtrack

Rakastan käydä optikolla. Optikko on kuin Linnanmäen Vekkula: sarja omituisia, osin epämukavia temppuja. Katsopa tätä taloa horisontissa! Nyt puhallamme ilmaa silmääsi! Paina nappulaa kun näet valon! Kumpi on parempi, punainen vai vihreä? Pystytkö arvailemaan mitä alimmassa rivissä lukee? 

Selvitän tällaiset temppuradat hymyssä suin. Olen niissä suvereeni, osallistuinhan vastaaviin jo lapsena kun kävin säännöllisin väliajoin karsastuspoliklinikalla. Siellä temput olivat tällaisia: tässä kortissa vasemmalla on kissan pää, ja oikealla kissan vartalo. Pystytkö tuomaan ne katseellasi yhteen? Ja tottahan minä pystyin. Kaiken lisäksi sain näihin visiitteihin koulusta vapaata, mikä varmaan entisestään lisää rakkauttani optikkoihin. 

Peruslääkärillä käynti on tällainen: maksimissaan kymmenen kiireistä minuuttia, jonka ajan lääkäri naputtelee kärsimättömästi tietokonettaan vihamielisenä siitä, että olen tuonut hänen tietoonsa jonkin kuvitteellisen ongelman, joka hänen pitäisi mukamas hoitaa. 

Optikko sen sijaan painelee mystisiä laitteitaan rauhassa, niiden tahtia kunnioittaen. Ne piippailevat ja naksuttelevat ystävällisesti kuin sellaiset robotit, joita optimistinen tulevaisuus meille joskus 70-luvulla lupaili. 

Eniten pidän optikosta ehkä kuitenkin siksi, ettei optikko kyseenalaista oireitani. Oletko vain yrittänyt nähdä paremmin? Onko sinulla stressiä? Jos harrastaisit enemmän liikuntaa, ehkä näkösikin korjaantuisi. Optikko ei koskaan nuhtele, että olen itse aiheuttanut silmieni tilan. Hänellä on koneet, joihin voin asettaa leukani ja antaa niiden mitata silmieni tilan objektiivisin numeroin. 

Olisipa kone, johon voisi asettua kaikkien muidenkin vaivojen osalta ja sieltä tulisi ulos kyseenalaistamattomat lukemat: tämän verran plussaa, tämän verran miinusta. Lähimmäs sitä kai pääsee magneettikuva, mutta magneettikuvassa on paljon paskempi soundtrack kuin optikolla. Ainoa tapa millä selvisin magneettikuvan ahdistavassa putkessa makaamisesta oli kuvitella, että olin katsomassa hämärää ja tekotaiteellista, loputtoman pitkää nykytanssiesitystä. Sellaisiahan olen nähnyt tusinakaupalla, ja niiden tyypillinen kovaääninen industrial-soundtrack on täysin magneettikuvan kaltainen. Plup plup kriiii! Hurrrhh-gurrrhh-hurrrhh-gurrrhh! Viuuuurrrr-KONKS-KONKS-KONKS! Makasin putkessa ja kuvittelin: ei helvetti. Taas tätä samaa paskaa.