Olen tottunut sepittämään vastaukseksi jonkin sujuvan valheen, sellaisen jonka haastattelija haluaa kuulla.
Totuus on se, että en minä ole koskaan kuvitellut itseäni kymmenen vuoden päähän. Olen aina ajatellut, että kuolen enintään viiden päästä. Tällä keholla ja näillä sairauksilla se ei olisi mikään ihme. Ja jos on varttunut tarpeeksi katastrofirikkaassa ympäristössä, alkaa katastrofeja odottaa jonkinlaisena luonnonlakina.
Miten eläisit toisin, jos tietäisit kuolevasi viiden vuoden päästä?
No en mitenkään toisin, koska olen tiennyt sen tähänkin asti.
Ongelma siitä muodostuu vasta kun niin ei käykään.
Aina sanovat, että pitäisi elää jokainen päivä kuin viimeisensä.
Kukaan ei kerro, miten raskasta se on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on koko ajan miettiä miten tänään voisi parhaiten toteuttaa itseään, ettei tarvitsisi sitten katua.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on taas aloittaa alusta, kun on tuhlannut koko vuoden rahavaransa, koska ei tiedä onko ensi vuotta olemassa, ja sitten käykin ilmi että on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on aina aloittaa uusi projekti, koska se saattaa jäädä viimeiseksi ja sen pitäisi tästä syystä olla helvetin hyvä, määrittävä, lopullinen.
So you're not afraid of death then; you're afraid of life, sanoi eräs mennyt rakastettu, se hentosorminen, ja oli oikeassa.
Mutta mitä jos tietäisit eläväsi kahdeksankymppiseksi?
En minä jaksa elää kahdeksankymppiseksi. Väsyttää jo nyt.
En minä jaksa enää viittäkymmentä samanlaista vuotta, joista kaikki ovat potentiaalisesti viimeisiä.
