Talviaika

Eletään sitä aikaa vuodesta, kun pienet tikkitakkeihin puetut terrierit hytisevät sivuviimassa kadunkulmissa, ja ovisyvennyksiin makuupusseineen käpertyvät kodittomat näyttävät entistä lohduttomammilta. Holyroodiin ei ehdi lähteä lenkille, ennen kuin aurinko jo laskee. Eikä kyllä usein huvittaisikaan, kun tuuli puhaltaa 50 mailia tunnissa ja räntäsade puhkoo reikiä poskiin.

Naapurin Sainsbury's soittaa ylevän kuuloisia joululauluja ja pakottaa henkilökunnan pukeutumaan räikeisiin akryylisiin jouluvillapaitoihin. St. Andrew's Squaren joulumarkkinoiden venetsialaiskarusellissa istuu vierekkäisten höyhentöyhtöisten hevosten selässä keski-ikäinen pariskunta ja nauraa koko karusellimatkan alusta loppuun, vilkuttaa joka kerta ohi pyörähtäessään tapahtumaa kännykällä taltioivalle tuttavalleen.  

Kämppikset ovat luhistumassa opiskelutaakkojensa alle, heidän silmänsä seisovat päässä sillä tavalla kuin kolmen esseedeadlinen kanssa kamppailevien ihmisten silmät seisovat. Itse tekee mieli vain vähän käpertyä syrjään, mietiskellä ja horrostaa; elää suklaalla ja juustolla ja joulumarkkinoiden kuumalla kirsikkaviinillä. Lepääminen tuntuu tähän vuodenaikaan hyvältä, aina silloin kun siitä ei tunne syyllisyyttä. 

Olisi monta projektia, joihin olen sidottu. Rahaa niistä ei saa, mutta opettelen ajattelemaan ettei se syö niiden validiteettia. Jos teen 11-tuntisen kirjoituspäivän, niin kuin viime aikoina olen monesti tehnyt, on se yhtä legitiimiä työtä kuin joku muukin. Universumin palkkapussista ilmestyy välillä kadulle Sainsburyn kuponkeja ja kahden punnan kolikoita. Koska en saa tällä hetkellä rahaa yhtään mistään (niitä kahden punnan kolikkoja lukuun ottamatta), en edes jaksa potea syyllisyyttä moisesta kirjoitteluhedonismista.

Jonkunlaisia kunnianosoituksia putoilee. Kiitettävin arvosanoin valmistuminen, lyhytelokuvahankkeeseen valinta. Kai siitäkin voi paukutella henkseleitään, että on taas käynyt yhden NaNoWriMon läpi ja laittanut 50 000 sanaa jonkinlaiseen järjestykseen. Paikalliset sanovat, että pitäisi enemmän toitottaa omaan torveaan, ei kuitata kaikkea vaatimattomana. Minä puhun toisena äidinkielenäni self-deprecationia. On kasvatettu siihen, ettei pitäisi ylpeillä; lankeemuksen edellä ja niin edespäin. 

Ylpeyttä varastaa pienistä salaisista hetkistä, keskenään, oman päänsä sisällä. Ja eiväthän nämä tärkeitä ole, sen tärkeämpiä kuin muutkaan. Liian monta ylimielistä elokuva-alan nuorta miestä on nähty, että tästä jaksaisi tehdä itselleen elämää suurempaa. Miten Ryokan asian ilmaisee...

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.

(suom. Kai Nieminen) 

Jotenkin tuntee itsensä nohevaksi kun jaksaa herätä kahdeksan aamujunaan sunnuntaina. Nurmikot ovat kuurassa, aamulinnut aloittavat laulunsa yksitellen: ensin lokit, sitten punarinta. Kaupunki heräilee jouluvaloineen, juna-asema on vaisu. Konduktööri kuuluttaa varomaan asemalaitureita, koska ne saattavat olla yön jäljiltä "a wee bit slippy". 

Aurinko nousee. Kiitävät ohi valkoisiksi huurtuneet kumpuilevat pellot, ylämaiden lumihuippuiset kukkulat horisontissa, kivitalojen savupiipuista aaltoilevat pilvet. 
Tässä, pimeimmän keskellä, hetkellisessä valossa.  

Arkistoista: omistaminen

(Tämän olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna, elokuussa. Haluan näköjään ennen vuoden loppua postata näitä vanhoja kirjoituksia pois alta. En halua heittää niitä hukkaan, vaikka niiden heijastelemat tunteet ovatkin ehkä jo muuttuneet. Muistuttakoon tämä siitä, että kaikki on liikkuvaista eikä mikään pysyvää.)

Paikkoihin pinttyy kaihoa. Joskus vaelsin Holyroodiin ja katsoin rinteitä sillä silmällä kuin rakastettua katsotaan: siten, että ollaan saavuttu kotiin, pitkään ulos hengittäen.

Nyt olen istunut siellä liian monesti auringon laskiessa, ihmisten viimeisiä iltoja. On vain melankolista, lepakoita, vanhan luostarin rauniot, joista niistäkin tulee mieleen vain kuolema ja ajan kuluminen. Holyrood on nyt yksinäisyyttä. Kiipeämme sinne Rochellen viimeisenä iltana, istumme kosteaan maahan muovipussien päälle, ja linnan yllä ammutaan jokailtaiset ilotulitukset.

(Tajuan kirjoittaneeni tämän edelliseen kirjaani, silloin kun en edes vielä tiennyt olevani muuttamassa koko kaupunkiin. Täytynee alkaa varomaan mitä kirjoittaa. )

Vaellan sinne pakkomielteisesti tämänkin jälkeen, yritän nähdä rinteet samalla tavalla kuin vuosi sitten. Löytää sen saman romantisoidun kodin tunteen.

Ei sitä löydy.
Maisema on muuttunut.

Ei maisema ole muuttunut.
Minä olen muuttunut.

Sitten luovutan.
Annan Arthur's Seatin ja ympärillä selfieitä räpsivien turistien näyttää uudelta.
Annan niiden heijastelemien tunteiden muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

Mikään ei räjähdä, vaikka en yritä väkisin omistaa tätä maisemaa. Ei se minun ole, mutta ei siitä sakoteta. En minä tiedä kuulummeko me yhteen, mutta ehkä voin lakata ajattelemasta sitä koko ajan, vaatimasta basaltilta jotain abstrakteja rakkaudenosoituksia.

Kotona katson kuvaa rantaveteen huuhtoutuneesta syyrialaisen pakolaistytön kalpeasta ruumiista. Kameran salama piirtää kylkeen valojuovan. Ehkä viisivuotias. Näyttää nukkuvan.

Joku jakaa facebookissa new age-tyyppisen "saat mitä ajattelet, toteuta unelmasi" -linkin.

Tiedän, että näiden asioiden on tarkoitus mahtua saman maailman alle, mutta välillä niiden kontrasti iskee vyön alle.

 

Land of opportunity

Muistelen New Yorkia. 

Muistelen East 34th Streetin hotellia, jossa nukuin kaksi vuotta sitten ahtaassa huoneessa kolmen muun ihmisen kanssa taksien tööttäillessä torveaan ulkona, samalla kun alakerrassa laulettiin karaokea ja syötiin hotellin tarjoamia ilmaisia pizzasiivuja.

Aamulla eteiseen oli kannettu Dunkin' Donutsin pahvilaatikko, josta sai laskea itselleen kertakäyttömukiin kahvin. Kahvi oli vahvaa, amerikkalaisen makuista - sellaisella tavalla, jota en oikein osaa vieläkään yhdistää muuhun kuin amerikkalaisuuteen. Join kupillisen ja kävelin pitkin Lexington Avenueta etsien ruokakauppaa. Parsakaali maksoi seitsemän dollaria kilolta, ja aloin ymmärtää miksi dollarin hotdog saattaisi tässä kaupungissa olla ainoa vaihtoehto.

Muistelen Harlemin residenssiasuntoa, jonka sängyn pohjasäleet tippuivat lattialle joka kerta kun käänsin kylkeä yöllä. Sitä, että Harlemissa näytti juuri sellaiselle kuin Harlemissa kuvittelin näyttävän. Sitä, kun en jaksanut lähteä mihinkään ja kävelin Targetiin hakemaan mac&cheese -mikroaterian. Whole Foodsissa tuoksui koko ajan kaneli, ja aina houkutteli ostaa bagel.  

Muistelen kuluttavaa hektisyyttä, tolkuttoman leveitä avenueita, Union Squaren katumuusikoita ja kerjäläisiä, Brooklynin hasidijuutalaisia ja parrakkaita artesaaniolutta juoneita prototyyppi-hipstereitä. Muistelen Twelfth Nightia Broadwaylla, ja ihanalta, ihanalta Stephen Fry:lta saamaani nimikirjoitusta, missähän sekin käsiohjelma nyt lienee.  

Kaipaan sinne. 

En tiedä, mitä kaipaan. 

Toisia aikoja kai minä kaipaan. Ne ovat turvallisia pysähtyneessä menneisyyden kuplassaan. Kun tietää, että niistäkin selvisi.