Land of opportunity

Muistelen New Yorkia. 

Muistelen East 34th Streetin hotellia, jossa nukuin kaksi vuotta sitten ahtaassa huoneessa kolmen muun ihmisen kanssa taksien tööttäillessä torveaan ulkona, samalla kun alakerrassa laulettiin karaokea ja syötiin hotellin tarjoamia ilmaisia pizzasiivuja.

Aamulla eteiseen oli kannettu Dunkin' Donutsin pahvilaatikko, josta sai laskea itselleen kertakäyttömukiin kahvin. Kahvi oli vahvaa, amerikkalaisen makuista - sellaisella tavalla, jota en oikein osaa vieläkään yhdistää muuhun kuin amerikkalaisuuteen. Join kupillisen ja kävelin pitkin Lexington Avenueta etsien ruokakauppaa. Parsakaali maksoi seitsemän dollaria kilolta, ja aloin ymmärtää miksi dollarin hotdog saattaisi tässä kaupungissa olla ainoa vaihtoehto.

Muistelen Harlemin residenssiasuntoa, jonka sängyn pohjasäleet tippuivat lattialle joka kerta kun käänsin kylkeä yöllä. Sitä, että Harlemissa näytti juuri sellaiselle kuin Harlemissa kuvittelin näyttävän. Sitä, kun en jaksanut lähteä mihinkään ja kävelin Targetiin hakemaan mac&cheese -mikroaterian. Whole Foodsissa tuoksui koko ajan kaneli, ja aina houkutteli ostaa bagel.  

Muistelen kuluttavaa hektisyyttä, tolkuttoman leveitä avenueita, Union Squaren katumuusikoita ja kerjäläisiä, Brooklynin hasidijuutalaisia ja parrakkaita artesaaniolutta juoneita prototyyppi-hipstereitä. Muistelen Twelfth Nightia Broadwaylla, ja ihanalta, ihanalta Stephen Fry:lta saamaani nimikirjoitusta, missähän sekin käsiohjelma nyt lienee.  

Kaipaan sinne. 

En tiedä, mitä kaipaan. 

Toisia aikoja kai minä kaipaan. Ne ovat turvallisia pysähtyneessä menneisyyden kuplassaan. Kun tietää, että niistäkin selvisi.