Omat vaatteet tuntuvat sen sijaan nuhruisilta, omat ajatukset luutuneilta, oma identiteetti keinotekoiselta kokoelmalta periaatteita ja käsityksiä, jotka on valittu mahdollisesti väärin perustein, nolla pistettä tästä tehtävästä, zero poäng. Tekee mieli ostaa kokonaan uudet vaatteet, mutta ei ole varaa. Uudet periaatteet, mutta niihin vielä vähemmän.
Miksi mikään muu vuodenaika ei näin intensiivisesti lyö kasvoihin ja muuta 14-vuotiaaksi? Miksi syyskuussa on vähintään kolmetoista kertaa helpompaa salata todellinen 14-vuotias räkä poskella itkevä dramaattinen identiteettinsä? Miksi tekee mieli syödä lounaaksi jäätelöä, kiivetä kukkulalle, hypätä alas kukkulalta, pyytää Starbucksin tarjoilijatytön puhelinnumero, ostaa kultaiset legginsit, ottaa tatuointi, heittää pyyhe kehään, syödä illalliseksi juustoa, mennä metsään itkemään ja jäädä sinne?
Horisontissa taivas on kirkkaansininen, mutta Pentlandsien yllä on sankka siniharmaa pilvimassa, sellaisia dramaattisia maailmanlopun pilviä joita öljymaalarit kautta aikain ovat tänne kokoontuneet ikuistamaan. Ne kokoontuvat yhteen lohduttomiksi nauhoiksi ja alkavat sataa kaupungin ylle räntää, rakeita, mitä nyt tällä kertaa satavatkaan.
Kahvia, vaikka ei pitäisi; kiintymistä, vaikka vielä vähemmän pitäisi. Kuuntelen Bachin 1043:sta repeatilla peittääkseni yliopiston kirjastossa kuiskuttelevien ihmisten äänet. He ovat levottomia, totta kai; muistan minäkin opiskelijaidentiteetin ja miten deadlinet ja tenttiviikot kasaantuvat huumaavaksi kuumetripiksi, joka oikeuttaa Red Bullin ja kokonaisen paketillisen Snickersejä ja jatkuvat tauot, joilla hihitellään opiskelutovereiden kanssa maanisesti mitä tahansa lohduksi napattua yksityiskohtaa. Vetelen minä Snickersejä vieläkin, mutta paljon syyllisemmin, eikä tauoilla ole enää ihmisiä, joiden kanssa hihitellä.
Kirjoittaa en enää osaa, ja jatkuvat hylkäykset apurahoista sun muista tuntuvat vahvistavan tätä tosiasiaa. Luovuttaminen tuntuu ajatuksena lohduttavalta. Haluan vain maata jonkun vieressä ja silittää sormella heidän kulmakarvojaan. Olla vähemmän yksinäinen.
Nämä kuukaudet, karvaat ja pakahduttavat, korostavat toivottomuutta ja toivoa molemmista päistä yhtä paljon. Miten tuntuukin, että aika loppuu. Miten tuntuukin, että jos ei nyt, niin ei milloinkaan. Jos kukaan ei nyt sano mihinkään kyllä, ei sano koskaan. Jos kukaan ei nyt suutele, ei suutele koskaan. Jos kukaan ei nyt kirjoita noihin dramaattisiin Pentlandsin yllä roikkuviin pilviin: ÄLÄ LUOVUTA, niin minä käyn sen sijaan kirjoittamassa LUOVUTA.
