Miten sitä on ollut jotenkin kypsempi. Edes pseudo-kypsempi - eikö kehityksen kuuluisi kulkea vähemmän panikoivaan ja varovaiseen suuntaan? Ei; liian moneen kiveen ehtii kompastua matkalla, että asiat voisi enää ottaa kevyesti.
Hieman voisin maksaa siitä, että osaisin taas ottaa asiat kevyesti. Nyt pelottaa kaikki. Liikaa traumoja, jotka tekevät asunnon etsimisestä matkan Mordoriin, työn etsimisestä matkan suonsilmäkkeeseen, seurustelusta riskin, joka vastaa benjihyppyä hammaslangalla.
I was lost and I'm still lost but I feel so much better, sanoi Hanna joskus seitsemän vuotta sitten. Näistä riveistä paistaa sokea luottamus maailmaan - voiko sitä enää saada takaisin millään, kun se on kerran viety. Voiko sitä saada takaisin kahden vuoden kodittomuuden ja juurettomuuden jälkeen, lopullisesti menetetyn terveyden jälkeen.
Ja silti, jotain on yhteistäkin - Olemassaoloni on melankolian sävyttämää, samanlaista kuin ne siniset hetket joita kaupunkiasujana näkee nykyään enää junan ikkunasta; lumen kattamat puut, niiden ylle painuva taivas, värikartan taivaansinen ja indigon välille asettuvat sävyt. Joutuessaan kosketuksiin onnellisuuden kanssa se oireilee ja hyppii seinille kuin saatuaan jalkaansa liian pienet housut. Pelkään etten kykene suomaan parempaa itselleni, kasvamaan yli ylläpitämistäni rajoitteista.
Niin. Niinpä.
Reilu viikko kolmevitoseen. Paljon olen saanut, paljon jäänyt vaille - paljon saanut sellaistakin, jota en tilannut, ja jolle jään etsimään syytä varmaan loppuiäkseni, huutelemaan tuuleen joutavuuksia, samalla kun koko joukko kanssaihmisiä kulkee ohi huomaamatta.
