Näin käy aina kun Edinburgh äkkiä peittyy vaimeaan, melankoliseen pilvimassaan: alan kirjoittaa. Viime viikkojen hämmentävä, epätyypillinen auringonpaahde ei ole inspiroinut oikein mihinkään kirjalliseen; olen maannut kissavahtina entisen professorini kaupunkitalon puutarhassa syreenien ja krysanteemien katveessa, hakenut välillä ruokakomerosta seljankukkamehua Pellegrinon kanssa, kuunnellut vähän tangoa tai Goldberg-variaatioita, poiminut valtavasta kirjahyllystä jonkun käsikirjoitusoppaan ja selaillut sitä hajamielisesti, kunnes taas työntänyt sen paikalleen ja mennyt makaamaan nurmikolle. Sormus on jättänyt nimettömään rusketusrajat, mikä hämmentää – viime kesän onnettoman sään jälkeen tämä vuosi tuntuu jo nyt lunastaneen odotukset.
Mutta tänä aamuna taivas on taas kalpean valkoinen ja liuskekivikatot kiiltelevät sateesta kosteina. Herään tummansinisistä lakanoista ihmisen viereltä, joka hymyilee kun herään. Joka käyttää hoitoainetta partavaahdon sijaan ja syöttää keskusteluun historiallisia anekdootteja ja antaa minulle aamuisin pakasterasiasta flapjackin evääksi. Minä kävelen kirjastoon siinä missä hän töihin ja alan väistellä kirjoittamista.
Brexit-äänestykseen on enää pari hassua viikkoa. Se ei oikein vieläkään tunnu todelliselta.
Väittävät, ettei pitäisi huolestua.
Tuntuu, että pitäisi huolestua.
Britanniasta on jo kaikessa hiljaisuudessa ryhdytty karkottamaan EU:n ulkopuolelta tulevia asukkaita, joiden vuositulot eivät yllä 23 000 puntaan. Minä en osaa kuvitella koskaan näkeväni moisia summia. Olen tottunut tulemaan toimeen vähemmällä, mutta siitäkin käydään tässä nurinkurisessa maailmassa rankaisemaan.
Ehkä Cameronin joukot vielä marssivat ovelleni. Ovat saaneet osoitteen jostain hassusta palkkakuitin tyngästä. Selvittäneet siitä myös ne onnettomat vuositulot, jotka ovat lähinnä huono vitsi. Tulevat gorillojen kanssa viemään rajalle - minä anelen, että saan pakata edes teepussit mukaan, kun Suomesta saa vain jotain keltaista Liptonia, mihin he vastahakoisesti myöntyvät.
He lastaavat minut avolavaiseen kuorma-autoon, jonka lavalla jo seisoo puolalaisia perheitä, joku vailla säännöllisiä tuloja oleva tsekkiläinen viulisti, se raivostuttavan onnellinen ruotsalainen pariskunta, joka omistaa puolet Leith Walkin pubeista, ja joku sementtitehtaalla työskentelevä ranskalainen, joka sylkee maahan ja kiroilee ranskaksi siihen henkeen, että "pitäkää tunkkinne, saatanan pellet! Ei tule teidän haggiksianne ikävä!"
Meidät ajetaan paraatissa kohti Princes Streetiä, mihin sekä vuolaasti itkevät että urheasti kasvonsa peruslukemilla pitävät rakastettumme ja ystävämme ovat kokoontuneet vilkuttamaan meille hyvästiksi. Kadunkulmassa seisoo myös paikallinen UKIPin edustusto; hieroo käsiään yhteen tyytyväisenä, läpsii toisiaan selkään, ottaa selfieitä karkotusrekan kanssa. Väkijoukossa puhkeaa kahakka, mutta tätä emme ehdi näkemään kun meidät jo ajetaan kohti Corstorphinea.
"Why do we have to leave, mummy?" kysyy puolalainen saparopäinen pikkutyttö sydäntäsärkevästi äidiltään rekan jyristellessä kohti lentokenttää.
"Because the English are arrogant, condescending cunts", pistää ranskalainen sementtityöntekijä väliin.
"That's right, honey", sanoo puolalaisen saparopäisen pikkutytön äiti. "Because the English are arrogant, condescending cunts."
