Ymmärrän toki, että keski-ikäisillä miehillä on kriisi. Kaikkihan meistä jossain vaiheessa tajuavat kuolevansa. (Naisilla on tietysti kriisi koko ajan, koska meitä vaaditaan jatkuvasti näyttämään nuoremmilta. Miehet armahdetaan kriisistä, kunnes he ovat viisikymmenvuotiaita ja muistavat ensimmäistä kertaa, että heidät tullaan jossain vaiheessa heittämään kuoppaan.)
Sitä en ymmärrä, että se tuntuu olevan niitä ainoita aiheita, joita elokuvassa voi käsitellä. Keski-ikäiset valkoiset miesohjaajat saavat jatkuvasti käyttöönsä jalkapallokentän kokoisen kankaan, jolla märehtiä, että "mistä tässä kaikessa on niinku kyse?" Eikä siinä mitään, jos sen tekisi jotenkin nokkelasti, mutta nokkelat tavat tuntuvat loppuneen jo ajat sitten, ja nyt kaikki kilpistyy vain surulliseen rinkirunkkaukseen, jossa muistellaan biisejä, jotka parikymmentä vuotta sitten saivat vielä tuntemaan jotain.
Koska maailma ja elokuva elävät taloudellisesti riskaabeleja aikoja (tai näin meille ainakin halutaan uskotella), on viime vuosina kankaille ja televisioihin ilmestynyt lähinnä vain adaptaatioita ja uudelleenlämmittelyjä. Kaikkia niitä odottaa vähän kauhulla, koska vanhojen muistelu on aina parempi tehdä oman päänsä sisällä. Valkokankaalle heijastettuna se näyttää vähän irvokkaalta.
Tähän letkaan on liittynyt myös Trainspottingin jatko-osa, jossa alkuperäisen elokuvan mieskolonna palaa Edinburghiin pyörimään uusien hankaluuksien ympärille.
Ewan McGregorin Renton käveli parikymmentä vuotta sitten horisonttiin tulevaisuus edessään, mutta on nyt ikään kuin kunnon kansalainen. Hän käy salilla ja on opiskellut kirjanpitäjäksi ja koonnut elämänsä ympärille rakenteet, koska niinhän tavalliset ihmiset tekevät, ja nyt hän on jostain hieman epämääräisestä syystä ajautunut harhailemaan ja miettimään, onko missään mitään mieltä. Tämä meidän pitäisi kai tulkita jonkinlaiseksi kipupisteeksi päähenkilölle.
Parikymppinen, elämän läpi supernovan lailla palava Renton oli yhtä lailla vailla suuntaa tai tulevaisuudenhaaveita, mutta meidän oli helppo antaa tämä hänelle anteeksi - hahmo oli nuori ja vailla minkäänlaisia tukirakenteita, keskellä 90-luvun toivottominta nihilismiä. Rentonin loputon elämännälkä sai meidät janoamaan nautintoa hänen laillaan - samalla tiesimme että se tosielämässä polttaisi meidät loppuun, ja huokaisimme helpotuksesta ettei meidän tarvinnut. Rentonilla ei ole suuntaa, ja sen takia janoamme jatkuvasti tietää, mitä hänelle lopulta tapahtuu; sehän voi omnipotentin parikymppisen narkkarin maailmassa tarkoittaa mitä tahansa.
Keski-ikäistä Rentonia kohtaan on sen sijaan vaikea tuntea sympatiaa, koska hänen vetelyytensä tuntuu olevan vain hänen omaa syytään. Hahmolla ei tunnu oikein olevan minkäänlaista ongelmaa, eikä täten minkäänlaista tahtoa. Renton on herännyt pohtimaan syntyjä syviä vasta kun hänen sydämensä on pettänyt (väsynyttä ja kliseistä).
Tämähän tuli tietysti jo esille: miehet armahdetaan kriisistä, kunnes he keski-ikäisinä ensimmäistä kertaa ymmärtävät rajallisuutensa. Elokuvan suurin piirtein ainoa naishahmo Veronika (jonka problemaattisuudesta irtoaisi varmasti toinen essee) on vasta parikymppinen (see what I mean?), mutta hänkin kykenee parempaan itsereflektioon kuin yksikään miehistä, koska hän on jo nuoreen ikäänsä mennessä ehtinyt olla niin monen katseen kohde, ettei voi muuta kuin katsoa sisäänpäin.
Siinä vaiheessa kun Renton päästelee uutta Choose Life-monologiaan (Choose Facebook! Katsokaa, kyllä minä tiedän mitä ihmiset nykyään tekevät!), sen pitäisi ilmeisesti olla jonkinlainen osoitus hahmon kyvystä nähdä maailma pintaa syvemmältä, mutta tuntuu vain kyyniseltä vinkunalta, ylikasvaneen "väärinymmärretyn" teinipojan yritykseltä vaikuttaa fiksulta. Alkuperäinen monologi osoitteli sormella kulutushysteerisiä babyboomereita; nyt Renton ei huomaa kuuluvansa itse samaan luokkaan, jota yrittää nälviä.
(Ja kyllä; se on liian itsetietoinen veto, osa samaa sormella osoittelun ruttoa, joka vaivaa lähes kaikkia uudelleenlämmitettyjä nostalgiatrippejä. Lisäksi monologiin tiputettu "choose misogyny" tuntuu lähinnä vittuilulta elokuvassa, jossa se yksi naishahmo on väljähtäneitä äijiä parikymmentä vuotta nuorempi kaksiulotteinen paperinukke.)
(Ja niin: ehkä heijastelen tässä myös omaa vanhenemistani - ehkä alkuperäiseen Trainspottingiin on kerrostunut liikaa muistoja ja liikaa nuoruutta, enkä voi paeta kalvavaa tunnetta siitä, että jossain tikittää kello eivätkä mahdollisuudet enää ole edessäpäin, ainoastaan takana.)
Elokuvan harvoja valopilkkuja on Spud. Lommoposkinen, eksyneen lapsen näköinen Spud, joka on yhtä hukassa kuin muutkin, mutta hänellä on siihen hyvä syy. Spudin eksymisen syy on käsikirjoituksen nerokkaimpia hetkiä - kukaan ei ole missään vaiheessa Spudin elämää kertonut tälle kellojen kesäaikaan siirtämisestä, minkä ansiosta hän on tullut myöhässä töihin ja menettänyt työnsä; mennyt myöhässä tapaamaan lastaan ja menettänyt tapaamisoikeutensa. Yhdessä päivässä hän on menettänyt kaiken, ja kääntynyt ainoan ystävänsä heroiinin puoleen. Spudille heppaa myyvät nuoret jannut, samanikäiset kuin hänkin joskus oli, mutta siinä missä heroiini ennen edusti vapautta, edustaa se nyt vain vankilaa. Ewen Bremner on roolissaan yhtä sydäntäsärkevän hauras kuin vuonna 1996, retkuilee kuin levoton sätkynukke.
Kukaan hahmoista ei ensimmäisessä elokuvassa muuttunut, eikä oikein muutu nytkään. Begbien hahmon päälle on häthätää yritetty liimata sivulauseen mittainen puolivillainen katumus, joka tuntuu hahmon halvalla myymiseltä. Renton ja Sick Boy palaavat lopussa röhnöttämään sohvalle nostalgianhumuiseen rinkirunkkaukseen; ehkä he todella ovat rakastuneet toisiinsa, kuten Veronika aiemmin esittää.
Hahmojen muuttumattomuus on aina jossain määrin radikaalia elokuvakerrontaa (erinomaisen Manchester By The Sea:n lopussa päähenkilö toteaa, että hänen taakkansa on liian raskas kantaa eikä pysty muuttumaan. Tämä on hyvä; totaalinen U-käännös vaikeiden emotionaalisten tapahtumien kanssa painiskelevalle hahmolle tuntuu aina epätodelliselta ja väljähtäneeltä.).
Jonkinlaisen itsereflektion hahmo kuitenkin tarvitsee.
Spudille tarjoutuu lopussa mahdollisuus redemptioon ja isoon kasaan ilmaista rahaa. Hän kuitenkin valitsee antavansa tämän mahdollisuuden pojalleen ja entiselle vaimolleen, koska tuntee itsensä liian hyvin; se rahahan menisi vain aineisiin. Spud on viimeisiä Leithin aboriginaaleja, ja jää puolustamaan mennyttä maailmaa, koska ymmärtää paikkansa siinä.
Ehkä siksi Spud on T2:n surullisista hahmoista kuitenkin onnellisin. Hän ei yritä tavoitella enempää kuin hänelle on suotu; nuhruinen vuokrahuone Leithin unohdetuista kerrostaloista.
(Yksi niistä kerrostaloista näkyy ruskeasilmäisen ikkunasta. Sen ikkunoissa palaa valoja läpi vuorokauden. Jonkin aikakauden majakkana se hohtaa pimeyteen keskellä yötäkin, jotenkin lohdullisena.)
