Ruskeasilmäinen ajaa meidät lauantaina North Berwickiin, koska tuntuu että lauantailla pitäisi tehdä jotain muutakin kuin lojua sohvalla syömässä pannukakkuja. Hän ajaa ohi kiviaitojen ja pellolla tylsistyneinä seisovien hevosten ja vanhojen maalaiskartanoiden. Taivas muuttuu sinisestä raskaan harmaaksi ja sitten taas siniseksi. Autoradiossa soi vanha top20-lista vuodelta 1985. Barbara Dickson ja Elaine Paige laulavat melodramaattista balladia I Know Him So Well, ja me pilkkaamme sitä, vaikka jossain mieleni pohjalla muistan kuunnelleeni sitä lohdukseni joskus lapsena kun jouduin pakenemaan huoneeseeni jotain riitaa tai raivokohtausta.
North Berwick tuntuu erilaiselta. Se ei tunnu samalta kuin paetessani sinne hankalina päivinä mittailemaan yksin merenrantaa kunnes ajatusten välissä on paljon tilaa. Yritän tuijotella rantahiekan pikkukiviä ja rakkoleväkasoja ja saavuttaa saman olotilan, mutta en saa siitä kiinni.
North Berwick tuntuu erilaiselta, ja sitkeä kuvitelmani elämästä jossa asuisin täällä vanhana, yksin merenrannalla terrierin ja akvarellien kanssa, panee vastaan. Yrittää kiristää, ikään kuin olisin nyt menettänyt tilaisuuteni tähän kokoonpanoon, koska olen erehtynyt haaveilemaan toisenlaisista. Olen pettänyt kuvitteellista North Berwickin elämääni ruskeasilmäisen kanssa. Olen varastanut itseltäni tulevaisuuden, jossa maalaan akvarelleja. Nyt en saa enää maalata akvarelleja. Vanha minä sättii minua ja katoaa terrierin kanssa horisonttiin.
Ruskeasilmäinen kumartuu poimimaan nousuvesilammikosta kiven ja kääntelee sitä nähdäkseen, onko sen alla jotain elämää.
Minä kävelen levän peittämillä laavakivikallioilla vaivalloisesti, enkä tiedä miten pitäisi olla.
Ehkä tänne pitäisi tulla vain yksin, minä ajattelen. Ehkä tämä on minun pyhättöni, joka särkyy joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa. Samalla tavalla kuin parhaalle ystävälleen ei voi koskaan näyttää suosikkielokuvaansa siinä pelossa, ettei hän ymmärrä.
Ruskeasilmäinen rakastaa minua itsepintaisesti ja järkkymättä, vaikka yritän vakuuttaa hänelle ettei ole pakko, tällaista loppuunajettua vauhkoa kehäraakkia. Hän katsoo minua kuin lempeäsilmäinen muuli ja hymyilee. Tämä saa minut tempoilemaan ja kohkaamaan entistä kovemmin.
Sinun olisi jo pitänyt lähteä.
Minun olisi pitänyt jo tehdä jokin merkittävä virhe, ja sinun olisi jo pitänyt sen ansiosta lähteä.
Ei hän lähde. Siinä hän nytkin istuu sängyllä ja selaa Twitteriä kuin ei mitään. Yrittää leikata kynsiään Poundlandin tylsillä saksilla, jotka tekevät kynsistä vain silppua. I can do that for you, minä sanon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti