Nykyään näitä apurahahakemuksia tehtailee jo lähtökohtaisesti valmiina nöyryytykseen. Se luikertelee kirjoittamiseen kuin käärme, kunnes jokaista lausetta kyttää vainoharhaisena sillä silmällä että mitähän vikaa ne tästäkin löytävät.
Oma lukunsa ovat työvoimatoimiston mandaatit, joiden lähtökohtainen funktiokin on vain nöyryyttää; nämä kehotukset hakea ruotsin kielen kääntäjäksi vaikka en ole kääntäjä enkä osaa ruotsiakaan edes sen vertaa että pystyisin katsomaan Solsidania. Poljetaan ihmisen omanarvontunto niin alas, että vain vahvimmat selviävät: jos työtön kuolee, siivoutuvat tilastotkin samalla. Minä en ole valmis elämään tällaisessa dystopiassa, mutta tuskin se kiinnostaa Saria, joka halveksuvalla nasaalillaan minulle työkkäristä soittelee ja muistuttaa miten monella tapaa olen väärin.
Keväällä tekisi vähän mieli kääriytyä pumpuliin. Tämä vuodenaika on herkkäsieluiselle turhan raastava, ja tuntuu vuodesta toiseen toistuvan yhtä itsepintaisen teini-ikäisenä. Näin vanhemmiten se alkaa olla vähän kuluttavaa. Että joka kerran kun kävelee illalla kotiin ja on valoisaa, ajattelee että tämä on niin todellisen tuntuista! Tuoksuvat pihlajankukat! On kukittu kerta! Ja kohta putoaa syksyn lehti! Ja sitten kuolen minäkin! Kuolee ruskeasilmäinen, joka tuossa vain paistaa sateenkaarirautua pannulla huolettomasti kuin mikäkin tukkijätkä, ikään kuin ei olisi asiasta edes tietoinen!
Mitään musiikkia ei voi oikein kuunnella ilman että se olisi liian paljon. Mitään ei voi lukeakaan ilman että se ei tuntuisi kimpoavan ulos rintakehästä kuin alieni. Kovin kuluttaviksi käyvät nämä dramaattiset mielenheilahtelut suunnasta toiseen: kaikki järjestyy! Mikään ei järjesty! Vielä on toivoa! Kaikki toivo on mennyttä! Jaksaa jaksaa! EI TODELLAKAAN JAKSA.
En minä yksin näiden harhojeni kanssa ole. Kämppiksellä on naishuolia; hermoilee että "se laittoi aina ennen viestin perään että xxxx, mutta nyt se laittaa enää xxx, pitäiskö tästä päätellä jotain? Sinähän olet nainen?" ja muistuttaa minua kaikista niistä edellisistä keväistä, levottomista, kun olen laittanut walkmaniin tai ipodiin tai sittemmin kännykkään soimaan On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan, jonkinlaiseksi vahvistukseksi sille, että jollakin muullakin on joskus mennyt kevät näin, eikä se ole vain minun emotionaalinen tasapainoni joka tässä prakaa, ja nyt se siis prakaa kämppikselläkin, joka sentään on heteromies.
Kanadanhanhet huutelevat yöhön, kutsuvat toisiaan. Sitten nekin hiljenevät ja menevät nukkumaan. Minä en vieläkään osaa.
