Emma

Ei täällä sada lunta, siihen tapaan kuin pohjoisessa sataa. Silloin kun sataa kunnolla, kaikki pysähtyy. Britannia on liminaalitilassa, joka saa asukkaat levottomiksi. 

Bussit lakkaavat kulkemasta. Ihmiset taantuvat tyhmiksi: vaikka bussiyhtiö on jo moneen kertaan tiedottanut, ettei mikään liiku mihinkään, kommentoivat kiukkuiset kaupunkilaiset, että "milloin tänne Fairmileheadiin tulee 44? Ajaako 26 tänään Meadowbankiin? Pääsenkö 33:lla West Endiin? Miksette vastaa?" 

Koulut suljetaan, kaupat pistävät ovensa kiinni etuajassa. Ja mikseivät pistäisi: kun menen Leith Walkin pieneen Tescoon, on vihanneshyllyssä jäljellä enää hylättyjä sitruunoita. Kaupassa vallitsee kaaos: viinihylly on tyhjennetty, minkäänlaista leipää ei ole (epätoivoiset ovat vieneet gluteenittomankin), maitohyllyllä on vain yksinäinen kaakaotölkki. Stressaantuneet asiakkaat tungeksivat käytävillä puuskahdellen ja kasaavat syliinsä pakastepizzoja ja kaljaa.

(Minä sorrun massamentaliteettiin ja ostan ihan liikaa ns. järkeviä asioita, kuten linssejä ja riisiä. Heti kotona alkaa tehdä mieli pizzaa.)

Autot sutivat kesärenkaineen tyhjää. Ihmiset eivät edes vaivaudu pyyhkimään niiden kattoja puhtaaksi. Koska töihin ei voi mennä, menevät ihmiset sen sijaan laskemaan mäkeä. Pulkat loppuvat Poundstretcheristä jo keskipäivään mennessä, mutta ihmisten hinku pulkkailla on niin kova, että he soveltavat käyttöön uunipeltejä, Ikean muovikasseja, puutarhan kasvatusalustoja. He ryntäävät rinteisiin kasvoillaan liminaalitilasta syntyvä levoton riemu. Jos maailma oli eilen vihreä, ja tänään näyttää tältä, kai kaikki on mahdollista? 

Meadowsilla järjestetään kahdensadan ihmisen lumisota. Joku kutsuu Facebookissa ihmisiä rakentamaan kaupungin suurinta lumiukkoa, ja kolmisenkymmentä vapaaehtoista tulee mukaan, varsinkin kun järjestäjä lupaa ostaa kaikille olutta. Ihmiset hymyilevät toisilleen kadulla lumen läpi tarpoessaan. Facebookin kortteliryhmissä kysellään, mistä vielä saa maitoa ja tarjoudutaan käymään ostoksilla niiden puolesta, jotka eivät pääse liikkumaan. Vuorokauden sisään yli kolmekymmentä ihmistä ilmoittaa hukanneensa avaimensa tai puhelimensa lumihankeen. 

Innokkaimpia tästä tilanteesta ovat koirat. Ne säntäilevät pää edellä hankeen kuin lehmät kesälaitumelle, puistelevat lunta kuonoiltaan, jolkottavat omistajansa luokse hurmioituneena: näitkö? Näitkö mitä tein? 

Hämmentyneimpiä tästä tilanteesta ovat koirat, erityisesti lyhytjalkaiset; ne yrittävät kammeta itsensä kinoksen yli hätääntyneen näköisinä ja luovat omistajiinsa syyttäviä katseita, ikään kuin tämä poikkeustila olisi heidän vikansa. 

Illalla kaupunki autioituu. Ihmiset linnoittautuvat sisälle, ainakin ne jotka eivät ole rakentamassa kaupungin suurinta lumiukkoa. Gale force wind tempoo ja pyörittää irtolunta pieninä tornadoina puiston yllä, siinä missä vielä viisi päivää sitten oli krookuksia nurmikolla. Ikkunoiden venttiilit ulisevat, ulisevat ambulanssit kaduilla. Kukaan ei liiku missään. Tuntuu kuin olisi sodassa. Tai Blade Runnerissa. 

Häiritsevä, hiertävä tunne. Onhan tämä koettu: lumimyräkkä, kinokset, kaduilla liukastelu. Olosuhteet näyttävät tutuilta. Niihin reagointi ei. Kollektiivinen paniikki tarttuu, tekee levottomaksi.

Kahden päivän jälkeen kaupunki alkaa normalisoitua. Panttilainaamo on taas avannut ovensa ja soittaa kaiuttimistaan tanssimusiikkia. Ihmiset luistelevat sohjon läpi kahviloihin puristamaan kahvikuppejaan lujaa. Muutama bussi on taas lähetetty takaisin liikenteeseen. Ne ajavat varovasti alas lumesta raivattua Leith Walkia. Lakkaamme taas hymyilemästä toisillemme kadulla. 

Viikon päästä lumi on kadonnut melkein kokonaan. Sen hetkellisestä herruudesta muistuttavat vain talojen seiniin nojailevat hylätyt pulkat.