Välipäivät

Olen viettänyt tätä ennen tasan yhden joulun poissa Suomesta. Olin Bristolissa ystäväni luona; hän asui Clifton Suspense Bridgen vieressä vanhassa viktoriaanisessa talossa jonka takat sytytettiin ilta-aikaan.

Aattona kaupat olivat auki iltayhdeksään, kuten normaaleinakin päivinä. Mitään joulurauhan julistuksia ei luettu. Minä kävelin Tescoon suurten kivitalojen ohi ja ihastelin niiden erkkeri-ikkunoihin nostettuja joulukuusia.

Kun ystäväni viimein sai infernaalisen demonilapsensa nukkumaan, livahdimme rinnettä alas pubiin maistelemaan länsirannikon siidereitä ja ystäväni uskoutui minulle siitä, miten kamalaa äitiys oikeasti oli. Joulupäivänä ystäväni riiteli perheensä kanssa ruusukaalien keittämisestä ja siitä minkälainen pettymys kukin perheenjäsen oli, ja koin jonkinlaista huojennusta siitä, etten kuulunut tähän joukkoon eikä minun täten tarvinnut sitoutua tähän sekasortoon emotionaalisesti. Yöllä juoksimme kirkkoon keskiyön messuun, jossa pappi piti end of the year quizia ja jakoi Quality Streetiä rasiasta palkinnoksi kysymyksiin oikein vastanneille. Tästä hän siirtyi sujuvasti Jeesuksen syntymään. Kotona joimme whisky macit.

Tapaninpäivänä paistoi aurinko ja lämpöä oli yli 10 astetta. Menimme kävelemään Ashton Courtin nummille, jonne tuntui lähteneen puoli muutakin kaupunkia. Tällainen jouluna ihmisten pariin jalkautuminen oli minulle täysin käsittämätön konsepti.

Edinburghissa sataa, mutta postitoimisto mainostaa optimistisesti ikkunassaan että heiltä voi ostaa pulkan valmiiksi tulevia lumikelejä varten, 10 punnan kappalehintaan.

Kun ajamme yläluokkaisten asuinalueiden ohi, muistan Bristolin: tulee vastaan riveittäin suuria vanhoja kaupunkitaloja, joiden erkkeri-ikkunoihin on nostettu valtavia joulukuusia. Talot tuntuvat käyvän kilpavarustelua siitä, kenellä on suurin kuusi. Ne hipovat katonrajaa ja on aina koristeltu pelkästään värittömin valosarjoin; mitään mauttomia kimmeltäviä ornamentteja niiden oksille ei ole nosteltu.

Kun ajaa vähän eteenpäin, päätyy työväenluokkaiselle asuinalueelle, jossa tilanne on äkkiä toinen: suurimman kuusen sijaan täällä käydään amerikkalaishenkistä kilpavarustelua siitä, kenen jouluvalot ovat räikeimmät, vilkkuvimmat, värikkäimmät: on hohtavaa joulupukkia, porotokkaa, sateenkaaren väreissä vilkkuvia valoköysiä silmänkantamattomiin. Ne räjähtävät pimeästä silmille vulgääreinä.

Kun ajaa vielä eteenpäin, talot ja jouluvalot loppuvat, ja vastaan tulee vain kiviaitojen reunustamia peltoja ja tien ylle kurottelevia käkkyräisiä puita. Sitten tulevat vastaan South Queensferryn kolme siltaa (vanha rautatiesilta, joka painetaan aina postikortteihin; uudempi 1960-luvun silta; viime vuonna valmistunut futuristinen silta).

Alice on ostanut jouluaterialle kultaiset, flamingoin koristellut paukkukarkit. Minun voittamastani paljastuu pieni muistivihko. Alice saa vaaleanpunaisen vesipistoolin. Ruskeasilmäinen ajaa takaisin illalla ja Alice nukahtaa takapenkille, koska on syönyt ainakin kilon perunoita.

Joulun välipäivät ahdistavat joka kerta. Joulu itsessään antaa luvan möllöttää sohvalla ja avata housujen vetoketjun ja katsoa kahdeksan tuntia tv:tä putkeen. Tapaninpäivänä alkaa jo kuristaa. Välipäivät ovat vastenmielinen, paikallaan junnaava poikkeustila. Ne muistuttavat siitä, että jäljellä on enää muutama päivä siihen, kun pitäisi muuttua toiseksi ihmiseksi, luoda nahkansa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Uutismediat kirkuvat parempaa vuotta ja uusia tapoja jotka tulisi omaksua: fitness-harrastuksia, meditaatiosovelluksia, ruokavalioita, vedenjuontirutiineja, bullet journaleita, vegaanihaasteita, tipattomia tammikuita, vaatekaapin minimalisointia, joihin kaikkiin kai teoriassa olisi 12 kuukautta aikaa, mutta ne pitäisi kuitenkin ehkä saada menestyksekkääseen alkuun jo tammikuussa.

Pitäisi luoda vuodesta sellainen kuin on aina halunnut (kun tästä nykyisestä ei kuitenkaan tullut sellainen kuin oli aina halunnut), vaikka kaiken yllä leijuu kalvava, alkukantainen kauhu siitä, ettei mikään kuitenkaan tule muuttumaan: edessä on taas 365 päivää rämpimistä näkymätöntä horisonttia kohti, väsyneenä, vailla suuntaa. Epätoivoisia, epäonnistuneita yrityksiä, jotka jäävät maailmalta näkymättömiin.

Myös pitäisi reflektoida kulunutta vuotta ja sen kokonaissaldoa, vaikka ei millään muotoa haluaisi käydä uudelleen läpi joka ikistä tappiota, joiden ansiosta saldo jää auttamatta miinukselle, taas. Olen elänyt kapitalismissa riittävän kauan sisäistääkseni, että ihmisarvoni on suoraan verrannollinen tehokkuuteeni.

Ei minulle ole jaettu niitä eväitä, joilla onnistunut vuosi toteutettaisiin. En enää muista, millaista on onnistua jossain. Ei minulla ole siitä käsinkosketeltavaa kokemusta. Muistan kun minut joskus suostuteltiin kokeilemaan frisbeegolfia. Heitin kiekon suurinpiirtein korin suuntaan, mutta samalla pelkäsin että se oikeasti menisi sisään, koska mistä minä tietäisin mitä silloin pitäisi tuntea?

Ruskeasilmäinen lähtee juhlistamaan ystävänsä syntymäpäivää karaoke-iltaan. Minäkin menisin, mutta minua on varoitettu siitä, että ystävän aviomies on helvetillinen kusipää, johon minulla menisi hermot. Tämä on varmasti totta, koska minulla menee hermot jo siihen, kun kämppäkaveri kommentoi kenellä television naisista on liikaa meikkiä. Minä avaan valkoviinin ja jään kotiin kirjoittamaan. Napsautan joulukuusen valot päälle. Sen olen sentään onnistunut koristelemaan.

Ankkuri

Puolalaisten ruokakauppojen ikkunoissa mainostetaan karppeja. Karppi ostetaan jouluksi. Se laitetaan kaupassa muovipussiin ja kotona kylpyammeeseen. Siellä karppi uiskentelee pientä ympyrää, kunnes se jouluaamuna laitetaan pataan.

Karppi edustaa marginaalisempaa joulua keskustan ulkopuolella. Keskustassa on pröystäilevä, kapitalistinen joulu: maailmanpyörä, joulukuusilabyrintti, luistinrata; keskieurooppalaisen näköisiä kojuja, jotka myyvät hehkuviiniä ja tekolunta ja porontaljoja.

Princes Streetiä ei pääse eteen- eikä taaksepäin, varsinkaan viikonloppuisin. Glasgow’sta tulee aamupäivällä junalastillinen ihmisiä, jotka kuvittelevat tulevansa viettämään viihtyisää ja maagista päivää joulumarkkinoille. Heidän kuvitelmastaan jäävät uupumaan toiset junalastilliset ihmisiä, jotka ovat ajatelleet samoin, ja jotka tekevät joulumarkkinoista läpipääsemättömän, kastanjankatkuisen ihmishelvetin, jossa britit yrittävät hillitä vihaista tuhahteluaan ja minä en.

Pakenen keskustasta Stockbridgeen laulamaan kauneimpia joululauluja. Merimieskirkon pastori on ajanut Lontoosta pohjoiseen takakontti täynnä Turun sinappia, Presidenttiä, luumumarmeladia ja joululauluvihkoja. Suomalaiset tai suomalaisiin liittyvät asettautuvat kellaritilan klaffituoleille ja laulavat kuuliaisesti vihosta Arkihuolesi kaikki heitä. Lapset eivät perusta melankolisista lauluista ja juoksentelevat riemusta kiljuen ympäri huonetta. Ei tämä heidän tilaisuutensa ole, vaikka heidät raahataankin mukaan tekosyyksi; meitä aikuisia vartenhan tämä on, juuriltaan lähteneitä.

Takarivissä istuu vakavakasvoisia vanhuksia vakavissa palttootakeissa. He eivät juuri hymyile tai puhu kenellekään. Minä en tiedä mikä heidän tarinansa on, koska he eivät jää turisemaan joutavia glögilasin ääreen; kai he tulevat, koska tämä ankkuroi heidät johonkin. Ehkä heijastelen. Minuthan se ankkuroi.

On näitä ruuhkavuotisia lapsiperheitä, jotka tulevat kiemurtelevien leikki-ikäistensä kanssa ja hössöttävät tärkeinä korvapuustipöydän takana, koska sekin ankkuroi heidät johonkin. On opiskelijoita, jotka ovat laulamassa muka läpällä; oikeasti, koska se vähentää turvattomuuden tunnetta lohduttomassa maailmassa. On lasten skotlantilaisia isovanhempia, jotka opettelevat suomea voidakseen puhua sitä lapsenlapsilleen.

On Ruskeasilmäinen vieressäni klaffituolilla, hapuilemassa paksulla aksentillaan Sibeliusta. En khai-pa khul-ta-khaan. Minua liikuttaa, koska hän yrittää vuokseni. Hän on käynyt täällä jo kaksi vuotta kanssani tuijottamassa näitä käsittämättömiä laulunsanoja ja kuuntelemassa haparoivaa pianosäestystä. Nyt hän on aloittanut suomen tunnit ja taivuttaa verbejä ylpeänä ja lähettää minulle viestejä joissa lukee “Minuus kaksitoiste Rovaniemissa keskiviikkona!” enkä minä raaski korjata hänen kielioppivirheitään.

Merimieskirkon pastorilla on villatakki ja converset ja hän lukee meille punakantisesta Raamatusta jouluevankeliumin. Ja tapahtui niinä päivinä; me kokoonnumme kerran vuodessa community centren hilseilevään kellariin, koska lohtu on sitä, että vaikka mikään ympärillä ei ole pysyvää, menee Heinillä Härkien Kaukalon vielä samalla tavalla kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä vuotta sitten; lohtu on sitä, että vaikka Home Office jakelee kylmäkiskoisia karkotuskirjeitä, haluaa joku kuitenkin lukea meille jouluevankeliumin ja kaataa pahvimukiin haaleaa glögiä. Täällä se, mitä alunperin olimme, saa hetken olla näkyvillä: voimme näyttää sen puolisoillemme, lapsille, appivanhemmille. Näin minä kasvoin, näin kasvoivat nämä muutkin, meidän outoutemme ja vinoutemme ei olekaan mikään yksityinen kuriositeetti: sen validiutta on tukemassa kokonainen huoneellinen aikuisia ihmisiä, jotka eivät selviä Sylvian Joululaulun kolmannesta säkeistöstä kuivin silmin.

Minä ostan merimieskirkolta ylihintaisen luumuhillon ja levyn Fazerin hasselpähkinäsuklaata. Ruskeasilmäinen ostaa mukillisen glögiä ja jää vaihtamaan kuulumisia suomen kurssilla tapaamiensa isovanhempien kanssa, jotka ovat tulleet hänen laillaan hapuilemaan laulun sanoja solidaarisuussyistä.

Päivät viheltävät ohi itsestään, ilman että saan tehtyä mitään. Vuoden viimeiset metrit hupenevat olemattomiin ja niiden yllä leijuu paniikki: tämäkin deadline menee taas ohi ilman että olen tehnyt LinkedIN-profiilia tai nettisivua tai esseekokoelmaa tai minkäänlaista urasuunnitelmaa koko VUONNA. Ja nyt on oikeastaan turha edes aloittaa, koska en minä niitä kahdessa viikossa kuitenkaan valmiiksi saa. Ainoa mihin voin luottaa on sohvalla istuminen, vilttiin kietoutuneena, klementiinejä mutustellen. Puut ovat menneet nukkumaan, ja nukkumaan haluaisin minäkin. Synninpäästöä tälle ei tunnu löytyvän oikein mistään.