Aattona kaupat olivat auki iltayhdeksään, kuten normaaleinakin päivinä. Mitään joulurauhan julistuksia ei luettu. Minä kävelin Tescoon suurten kivitalojen ohi ja ihastelin niiden erkkeri-ikkunoihin nostettuja joulukuusia.
Kun ystäväni viimein sai infernaalisen demonilapsensa nukkumaan, livahdimme rinnettä alas pubiin maistelemaan länsirannikon siidereitä ja ystäväni uskoutui minulle siitä, miten kamalaa äitiys oikeasti oli. Joulupäivänä ystäväni riiteli perheensä kanssa ruusukaalien keittämisestä ja siitä minkälainen pettymys kukin perheenjäsen oli, ja koin jonkinlaista huojennusta siitä, etten kuulunut tähän joukkoon eikä minun täten tarvinnut sitoutua tähän sekasortoon emotionaalisesti. Yöllä juoksimme kirkkoon keskiyön messuun, jossa pappi piti end of the year quizia ja jakoi Quality Streetiä rasiasta palkinnoksi kysymyksiin oikein vastanneille. Tästä hän siirtyi sujuvasti Jeesuksen syntymään. Kotona joimme whisky macit.
Tapaninpäivänä paistoi aurinko ja lämpöä oli yli 10 astetta. Menimme kävelemään Ashton Courtin nummille, jonne tuntui lähteneen puoli muutakin kaupunkia. Tällainen jouluna ihmisten pariin jalkautuminen oli minulle täysin käsittämätön konsepti.
Edinburghissa sataa, mutta postitoimisto mainostaa optimistisesti ikkunassaan että heiltä voi ostaa pulkan valmiiksi tulevia lumikelejä varten, 10 punnan kappalehintaan.
Kun ajamme yläluokkaisten asuinalueiden ohi, muistan Bristolin: tulee vastaan riveittäin suuria vanhoja kaupunkitaloja, joiden erkkeri-ikkunoihin on nostettu valtavia joulukuusia. Talot tuntuvat käyvän kilpavarustelua siitä, kenellä on suurin kuusi. Ne hipovat katonrajaa ja on aina koristeltu pelkästään värittömin valosarjoin; mitään mauttomia kimmeltäviä ornamentteja niiden oksille ei ole nosteltu.
Kun ajaa vähän eteenpäin, päätyy työväenluokkaiselle asuinalueelle, jossa tilanne on äkkiä toinen: suurimman kuusen sijaan täällä käydään amerikkalaishenkistä kilpavarustelua siitä, kenen jouluvalot ovat räikeimmät, vilkkuvimmat, värikkäimmät: on hohtavaa joulupukkia, porotokkaa, sateenkaaren väreissä vilkkuvia valoköysiä silmänkantamattomiin. Ne räjähtävät pimeästä silmille vulgääreinä.
Kun ajaa vielä eteenpäin, talot ja jouluvalot loppuvat, ja vastaan tulee vain kiviaitojen reunustamia peltoja ja tien ylle kurottelevia käkkyräisiä puita. Sitten tulevat vastaan South Queensferryn kolme siltaa (vanha rautatiesilta, joka painetaan aina postikortteihin; uudempi 1960-luvun silta; viime vuonna valmistunut futuristinen silta).
Alice on ostanut jouluaterialle kultaiset, flamingoin koristellut paukkukarkit. Minun voittamastani paljastuu pieni muistivihko. Alice saa vaaleanpunaisen vesipistoolin. Ruskeasilmäinen ajaa takaisin illalla ja Alice nukahtaa takapenkille, koska on syönyt ainakin kilon perunoita.
Joulun välipäivät ahdistavat joka kerta. Joulu itsessään antaa luvan möllöttää sohvalla ja avata housujen vetoketjun ja katsoa kahdeksan tuntia tv:tä putkeen. Tapaninpäivänä alkaa jo kuristaa. Välipäivät ovat vastenmielinen, paikallaan junnaava poikkeustila. Ne muistuttavat siitä, että jäljellä on enää muutama päivä siihen, kun pitäisi muuttua toiseksi ihmiseksi, luoda nahkansa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Uutismediat kirkuvat parempaa vuotta ja uusia tapoja jotka tulisi omaksua: fitness-harrastuksia, meditaatiosovelluksia, ruokavalioita, vedenjuontirutiineja, bullet journaleita, vegaanihaasteita, tipattomia tammikuita, vaatekaapin minimalisointia, joihin kaikkiin kai teoriassa olisi 12 kuukautta aikaa, mutta ne pitäisi kuitenkin ehkä saada menestyksekkääseen alkuun jo tammikuussa.
Pitäisi luoda vuodesta sellainen kuin on aina halunnut (kun tästä nykyisestä ei kuitenkaan tullut sellainen kuin oli aina halunnut), vaikka kaiken yllä leijuu kalvava, alkukantainen kauhu siitä, ettei mikään kuitenkaan tule muuttumaan: edessä on taas 365 päivää rämpimistä näkymätöntä horisonttia kohti, väsyneenä, vailla suuntaa. Epätoivoisia, epäonnistuneita yrityksiä, jotka jäävät maailmalta näkymättömiin.
Myös pitäisi reflektoida kulunutta vuotta ja sen kokonaissaldoa, vaikka ei millään muotoa haluaisi käydä uudelleen läpi joka ikistä tappiota, joiden ansiosta saldo jää auttamatta miinukselle, taas. Olen elänyt kapitalismissa riittävän kauan sisäistääkseni, että ihmisarvoni on suoraan verrannollinen tehokkuuteeni.
Ei minulle ole jaettu niitä eväitä, joilla onnistunut vuosi toteutettaisiin. En enää muista, millaista on onnistua jossain. Ei minulla ole siitä käsinkosketeltavaa kokemusta. Muistan kun minut joskus suostuteltiin kokeilemaan frisbeegolfia. Heitin kiekon suurinpiirtein korin suuntaan, mutta samalla pelkäsin että se oikeasti menisi sisään, koska mistä minä tietäisin mitä silloin pitäisi tuntea?
Ruskeasilmäinen lähtee juhlistamaan ystävänsä syntymäpäivää karaoke-iltaan. Minäkin menisin, mutta minua on varoitettu siitä, että ystävän aviomies on helvetillinen kusipää, johon minulla menisi hermot. Tämä on varmasti totta, koska minulla menee hermot jo siihen, kun kämppäkaveri kommentoi kenellä television naisista on liikaa meikkiä. Minä avaan valkoviinin ja jään kotiin kirjoittamaan. Napsautan joulukuusen valot päälle. Sen olen sentään onnistunut koristelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti