Peruna

Paljon puhutaan siitä, miksi milleniaalit ovat loppuunpalamisen sukupolvi. Vastaus tähän on tietysti se, että palkat ovat liian pieniä, eikä mistään voi kieltäytyä, koska myöhäiskapitalismissa työstä on tullut identiteetin jatke ja jatkuva raataminen nähdään paitsi herooisena menestyksen takeena, myös välttämättömänä. Tähän loppuunpalamiseen tarjotaan lääkkeeksi sellaista menestyksen narratiivia, jossa Anna-lehdessä 25-vuotias influensseri kertoo että mie romahin, mutta on nyt mainosyhteistyöstä tienaamillaan rahoilla käynyt Balilla retriitillä ja oivaltanut, että elämässä tärkeintä on läsnäolo.

Nämä narratiivit eivät tietenkään puhu meistä, jotka jäävät loppuunpalamisen limboon, jossa missään vaiheessa ei pysty lepäämään, kun siihen ei ole varaa. Ainoastaan keskiluokkainen tai influensseri saa palaa loppuun, se on melkeinpä ymmärrettävääkin. Ovathan he laittaneet minuutensa likoon. 

Työväenluokkaisella ei oikeastaan ole oikeutta palaa loppuun, koska hänellä ei ole siihen rahaakaan. Herra paratkoon että joku Greggsissä makkarapasteijoita minimipalkalla myyvä sanoisi palaneensa loppuun! Eihän hän tee ns. oikeaa työtä; oikeaan työhön sisältyy käsitys identiteetin sille myymisestä. 

Mutta onko nykyään muita vaihtoehtoja kuin sisällyttää työhön itsensä? CV:nkin pitäisi heijastella omaa brändiä ja minuutta, eikä olla tällainen silppumainen kokoelma pätkätöitä kuten minulla. Tosin ehkä se juurikin heijastelee minuuttani. Kaikki on kaoottisista hetkistä koostuvaa rosollia, josta on turha etsiä mitään logiikkaa tai jatkumoa.  

Harva puhuu siitä, että työttömänäkin voi palaa loppuun. Jos ei ole jotain instanssia, josta voi palaa loppuun, ei oikeutta siihen ole. Mutta työttömänä tai alityöllistettynä sitä vasta onkin vaarassa romahtaa, koska kynttilää on pakko polttaa molemmista päistä. Kaikki kynttilät on jo ehkä tullut poltettua loppuun, uusia ei ole varaa tilata, eikä mitään sijoitusrahaston tarjoamaa bufferia romahtamisen varalle ole. 

Sellaisiahan nämä päivärutiinit tuppaavat olemaan, että itseään joutuu tsemppaamaan koko aamupäivän tekemään jotain epätoivoisia työhakemuksia, joissa sitten yrittää vaikuttaa positiiviselta ja pirteältä eikä ollenkaan sellaiselta väsyneeltä ihmisrauniolta joka tuntee olevansa, ja sitten lopun päivää väsyttää se kaikki tsemppaaminen. Rentoutuakseen menee selaamaan jotain Instagramia, missä nämä kymmenen vuotta nuoremmat menestyjät postailevat kuvia jostain verkostoitumiscocktailkutsuilta, ja siitä tulee paitsi kateellinen, myös entistä väsyneempi olo. 

Tumblrissa kaikki haikailevat, että voisinpa vain muuttaa maalle ja kasvattaa perunoita. Tämä kielii käsittääkseni siitä, että maailma tarjoaa ihan liikaa informaatiota ja vaatii liikaa itsensä laittamista likoon, ja ajatus siitä, että elämässä olisi pelkkiä perunoita on ihan houkutteleva. Muistan miten vietin muutaman päivän Lismoren saarella, jossa asui 146 ihmistä ja kaksikymmentä kertaa enemmän  lampaita; siellä ei ollut MITÄÄN, hädin tuskin edes Internetiä. Haikailen vieläkin takaisin Lismorelle. Oli helppo luoda sellainen illuusio, ettei saaren rajojen ulkopuolella ollut yhtään mitään. Tuntui autuaalta kuvitella, että koko maailma olisi Lismoren kokoinen eikä mitään uusnatsien marsseja tai facebookeja tai työhakemuksia tai suuryrityksiä tai Brexitiä ollut olemassa. 

Mutta siihenhän tämä pöpelikköön muuttaminen aina kaatuu, että emme me kaupungeissa riutuneet milleniaalit mitään pottuja osaa viljellä, hädin tuskin minäkään saan edes rairuohon kasvamaan. 

Tähän osaan tarjota lääkkeeksi vain äitiäni, joka kasvatti perunoita menestyksekkäästi parvekkeella muoviämpärissä joskus vuonna 1997, ja voisi ehkä vetää sosiaalisessa mediassa jonkun perunatyöpajan.