Kun saavun festivaalialueelle perjantai-iltana, sataa tihuuttaa niin, että silmälasit peittyvät vesipisaroihin muutamassa sekunnissa, enkä enää näe eteeni. Hiekkatietä molempiin suuntiin vaeltaa nuoria ihmisiä (kaikkihan nykyään näyttävät nuoremmilta) leoparditrumpettilahkeissa ja yksisarvishaalareissa, naama täynnä glitteriä, pää täynnä MDMA:ta.
Olen tullut esiintymään, ja minnepä minä en menisi jos jonnekin pyydetään, mutta alan välittömästi katua lupautumistani kun kolmelta festarilavalta kantautuu reggae ja yhdeltä dubstep. Joku ohi horjahteleva teini huutaa kaverilleen että "this is my first Kelburn and I LOVE IT!"
Väkijoukot, sää, bajamajat ja kyseenalainen ruokahygienia ahdistavat. Mutta ei minun leipiintymistäni voi pelkällä iällä selittää: puihin nojailee parkkiintuneita viisi-kuusikymppisiä haaremihousuihin pukeutuneita hippejä, ja nelikymppiset vanhemmat kantavat olkapäillään lapsia, joilla on peltorit korvilla.
Törmään väkijoukossa tuttuuni Jonakseen, joka solahtaa tällaisiin tilanteisiin vaivatta: hän on iloluontoinen, henkisen surffarin oloinen mies, joka tuskin on kärsinyt ahdistuksesta päivääkään elämässään, korkeintaan hetken pahassa krapulassa. Jonas on tullut riehumaan leirintäalueelle jo edellisenä iltana ja aikoo viipyä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka sataa kaatamalla, bajamajat ovat jo nyt tukossa, ja trangiasta on kaasu loppu. Olen kateellinen Jonakselle, joka tuntuu tajunneen elämästä jotain perustavanlaatuista, samalla kun minä vietän sen tarkkaillen: itseäni, maailmaa, muita ihmisiä. Tarkkaileminen on sairaus, josta ei toivu koskaan.
Aamulla sade on lakannut. Menen vaeltelemaan festivaalialuetta ympäröivään laaksoon. Laakson pohjalla virtaa kohisten joki, jonka ylle kurottelee molemmin puolin vehreä lehtimetsä. Kävelen joen vartta. Ohi kulkee syvämietteisen oloinen nuori mies, jolla on päälakinuttura ja haaremihousut. Hän laulaa mennessään "I'm so sorry, father"; valittaen, itselleen. Minä ylitän joen siltaa pitkin, kuljen teeteltan ohi, linnan ohi (Skotlannissa on aina linna jossain), syvemmälle metsään. Veden kohina voimistuu kunnes tulen sen lähteelle. Puiden lomasta virtaa vesiputous, jonka matalassa vedessä kylpee muutama varhain herännyt hippi. Veden kohina hukuttaa alleen kaikki äänet. Jään istumaan sen viereen, kunnes se peittää hetkeksi alleen myös sisäisen monologin.
Kun palaan takaisin, festivaalialue heräilee. Kaunis nuori mies ja nainen laulavat samaan mikrofoniin melankolista kansanlaulua vegaanihampurilaisteltan nurkassa. Puun alla on DJ, joka sämplää Bollywood-laulua konebiittiin. Teltoissa myydään glittertatuointeja, kristalliterapiaa, ja hierontaa joka hyödyntää "avaruusajan teknologiaa". Ihmiset ovat pukeutuneet festivaaliasuihin: vastaan tulee ryhmä umppalumppa-asuisia ihmisiä ja kolmiosaiseen tweed-pukuun sonnustautunut mies, jolla on peuranaamari.
Väsyttää. Yritän väkisin pitää jostain keikasta, mutta kyllästyn kesken. Tuntuu, että elämässä on jokin cut-off point, jonka jälkeen ei enää saa uusia kokemuksia vaan vain vertaa niitä edellisiin. Edellisiin festareihin. Keikkoihin. Vesiputouksiin. Tapaamiaan ihmisiä ennestään tuttuihin (Jonaskin muistuttaa vain entistä koulukaveria). Miten jossain vaiheessa minäkin olisin varmaan ilolla pukeutunut haaremihousuihin, mutta nyt tuomitsen salaa kaikkia, jotka pukeutuvat. Kaikkea kokemaansa alkaa reflektoida suhteessa nuorempaan itseensä ja siihen miltä kaikki silloin tuntui, ja miltä se nyt ei tunnu.
Millä ne kuusikymppiset tänne tulevat, minä mietin. Ehkä he ottavat menetettyä nuoruutta takaisin. Ehkä he ovat vetäneet elämänsä aikana niin paljon happoa, etteivät enää muista millaista nuorempana oli. Ehkä he eivät vertaile yhtään mitään yhtään mihinkään.
***
Olen palannut festareilta kaupunkiin ja mennyt saman tien toisille festareille töihin. Fringe vaanii nurkan takana kuin muumien Mörkö, laahustaa vääjäämättä kohti ja peittää kaiken kylmään hikeen, varsinkin minut kun ensi viikolla istun lipunmyyntipöydän takana. Kaikki työkaverit ovat kaikki vähintään viisitoista vuotta nuorempia, ja "two facts and one lie"-tutustumispelissä he esittävät sellaisia faktoja kuin "myin kerran Sigorney Weaverille mopin", "olen sertifioitu mehiläishoitaja" ja "kazoo-orkesterini esiintyi Glastonburyssa".
Minä istun hikoillen penkissä ja yritän miettiä, onko elämässäni tapahtunut koskaan mitään kiinnostavaa. Ei ole. Sigorney Weaver ei ole ostanut minulta moppia eikä mitään muutakaan siivousvälinettä. Olen välttänyt kaikkia tilanteita, joissa voisin epäonnistua, ja täten myös kaikkea kiinnostavaa.
Kesät ovat hankalia. Jos ei ole lomaa, haluaa lomalle. Jos on lomaa, on liikaa aikaa kaikenlaisille ikäville ajatuksille. Eikä sitä koskaan ole niin paljon, että niiden väliin jäisi tarpeeksi tyhjää tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti