Kuten kaikki suomalaiset, jotka yrittävät epätoivoisesti olla cool, kasvoin vihaten Suomea. Mutta nyt kun en ole päässyt maahan yli puoleen vuoteen enkä tiedä milloin seuraavaksi pääsen, kaipaan Suomea raastavasti, kykenemättä keskittymään mihinkään. Ihmisten jakamat kuvat aamuöisestä auringosta ja peilityynistä järvistä korventavat sisintä. Tieto siitä, etten voi noin vain lähteä, on tehnyt Suomesta äkkiä elintärkeän.
Kyseenalaistan identiteetin käsitettä päivittäin (ei minulla riittävästi etuoikeuksia ole, että voisin olla kyseenalaistamatta). Sukupuoli, koulutus, kansalaisuus; mitkä näistä palasista ovat olennaisia, mitkä niistä esittelen toisille, miksi valitsen juuri ne. Voin analysoida minuuttani niin pitkään kuin lystään, mutta näköjään identiteettini ei kuitenkaan ole millään muotoa kokonainen, jos en pääse astumaan Suomen maaperälle vähintään kuuden kuukauden välein.
Ulkomailla asuminen on jatkuvaa epämukavuusalueen sietämistä ja näkymättömien sääntöjen kuulostelua: miten kussakin tilanteessa on toimittava ja puhuttava. Joskus tajuan rikkoneeni jonkin kirjoittamattoman säännön vasta viikkoja sen jälkeen kun olen sen rikkonut, ja sitten on taas kieriskeltävä häpeässä. Tämä tiedostamaton taakka kasautuu ja johtaa sellaisiin uupumuksen hetkiin, joina tajuaa olevansa ikuisesti ulkopuolinen ja vieraantunut.
Toisessa maassa lomaillessa tällaisesta arvailusta voi olla vapaa, koska turistin rooli antaa anteeksi ummikkouden. Mutta asukkaana on ponnisteltava sopeutuakseen joukkoon. On ostettava oikeus viedäkseen tilaa siellä, mihin ei ole syntynyt. Jatkuvasti kasvavaan syyllisyyden taakkaan lisättävä: en ole tarpeeksi hyvä maahanmuuttaja. En ole sairaanhoitaja, en tienaa tarpeeksi rahaa, en kerrytä eläkerahastoa enkä ostele autoja tai jalkapalloseuran vuosikortteja tai brittiläistä naudanlihaa.
Koin aina Suomessa asuessani olevani ulkopuolinen, mutta nykyään huidon Suomen näkymättömien sääntöjen viidakossa menemään kuin vettä vaan; ne ovat minun näkymättömät sääntöni eikä minun tarvitse käyttää yhtään energiaa niiden arvailuun. Arvailijan rooli lankeaa Ruskeasilmäiselle, mistä minä olen salaa helpottunut: kerrankin hän saa kokea olevansa kömpelö kahvia ostaessaan. Välillä hän tulee R-kioskilta ylpeänä kahvi kourassaan onnistuttuaan kaupanteossa, ja välillä hän tulee sieltä vähän uupuneena, koska myyjä on sanonut jotain, mitä hän ei ole ymmärtänyt. Niin, niin, minä nyökyttelen. Sellaista se on, vieraassa kulttuurissa.
Laitan kaihoisana Radio Suomen päälle, koska äiti kuuntelee aina Radio Suomea. Se tuo mukanaan sen painostavan klaustrofobisen tunteen, jonka saan myös lapsuudenkodissani, koska siellä mikään ei liiku, ei edes radion ohjelmavalitsin. Mutta ei tämä jäljitelmä tyydyttävä ole: siitä puuttuvat värit ja tuoksut ja äänet ja sellaiset olemassaolon kerrokset, joita en nykyisessä asuinmaassani ole kasvattanut.
Italiaksi ‘kaipaan sinua’ on mi manchi. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ‘puutut minulta’. Siltä se tuntuu. Jotain puuttuu. En tiedä mitä. Identiteetti ei antaudu täysin sanallistettavaksi, se pakenee sormien välistä kuin käärme tai vilkasliikkeinen jyrsijä.
Uudesta asuinmaasta tulee väistämättä tärkeä, koska elää sen arkitodellisuudessa koko ajan: minäkin ilahdun kun orjakauppiaan patsas sysätään Bristolissa satama-altaaseen ja jaan sosiaalisessa mediassa adresseja, jotka koskevat nimenomaan Britannian epäoikeudenmukaisuuksia. Olen ollut täällä tarpeeksi kauan kokeakseni omistavani tästä todellisuudesta vähäsen. En minä voi siitä täysin ulkopuolinen olla, mutta en siinä koskaan täysin sisälläkään. Toinen jalka siellä, toinen täällä.
