Jälkiä jättämättä

Tädin kerrostaloasunto on myynnissä. Täti on kärrätty palvelutaloon, tai miksi niitä nykyään nimitetäänkään, ja hänen asuntonsa on skalpeerattu. Selaan Etuoven kuvia, ja muistan viiltävän tarkasti, vaikka asunto onkin nyt pelkkä kuori. Tuossa oli arkkupakastin, ja arkkupakastimen yllä seinällä ristipistotyöt: kaksi joutsenta, punainen mökki. Tässä huoneessa oli tammiviiluinen koko seinän peittävä kirjahylly, jossa oli Mannerheimin kuva, tai ehkä sittenkin Kekkosen. Sohvapöydän kansi oli lasia ja sen alla vieri vieressä kolikoita, jotka herättivät minun lapsenhimoni: miksi rahoja ei voinut ottaa sieltä pois, niillähän olisi voinut ostaa Nopsa-kulman kioskilta merkkareita muovipussiin. Mutta tässä taloudessa asiat pysyivät paikoillaan: ristipistotyöt, Kekkosen/Mannerheimin kuva; sohvissa muovisuojukset, joiden kanssa ne olivat saapuneet huonekaluliikkeestä. 

Täti leipoi tupakeittiössä pullaa, johon laitettiin tuplasti voita ja sokeria. Tuossa keittiön vieressä oli pöytä, jonka ääressä minä joskus lusikoin vastentahtoisesti mykykeittoa, ja myöhemmin kasvissyönnin myötä pitkäjyväistä riisiä, johon täti oli laittanut pussillisen hernemaissipaprikaa. Tuossa parvekkeen oven edessä oli keinutuoli, ja en voi olla täysin varma, mutta näitä kuvia katsoessani kuulen korvissani myös kaappikellon painostavan tikityksen. Tuossa oli serkkuni huone, se oli täynnä Aku Ankan taskukirjoja, joita hän keräsi. Kokoelma oli vaikuttava, se eteni numerojärjestyksessä ykkösestä eteenpäin. 

Jäljellä asunnossa ovat alkuperäiset 70-luvun kaakelit, keittiökaappien kömpelön pyöreät puunupit, ja joukko hirvittäviä kattolamppuja: plafondi, kristallikruunu, pulleavatsainen posliinilamppu jonka kupuun on maalattu keltaisia ruusuja. Yritän zoomata kuvaan olohuoneen seinästä nähdäkseni, onko siinä jäljet niistä saatanan ristipistotöistä, kuten aina uumoilin. Tämä koti edusti minulle nuorena ummehtuneisuutta ja estyneisyyttä, ja kuvittelin tietysti että tästä täydellisin symboli olisivat seinälle jähmettyneet joutsenet, joiden alla seinän maali olisi vielä alkuperäisen värinen. Ja toden totta, kun zoomaan kuvaan: siinä ne ovat, heleän valkoiset suorakulmiot oikeilla paikoillaan. En voi uskoa, että dramaattinen mieleni on kerrankin ollut oikeassa. 

On outoa ajatella, että joku toinen tulee muuttamaan tähän asuntoon. Mutta toisaalta; tässä asunnossa eletty elämä oli niin pieni, että ehkä se on jo aikakin korvata jollain muulla. Tätini ja hänen miehensä elivät kutistettua elämää. He olivat "mitähän naapuritkin ajattelisivat" -ihmisiä, "aika erikoista"-ihmisiä, "ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä"-ihmisiä. He jemmasivat kolikoita sohvapöydän lasin alle, ja tädin mies antoi tädille viisikymmentä markkaa viisikymmentävuotisjuhlien järjestämiseen, koska ei kai siitä tarvitse mitään numeroa tehdä. Sain heiltä vuosikausia joululahjaksi Valittujen palojen vuosikerran, vaikka en todellakaan lukenut Valittuja paloja. Mutta eivät he olleet sellaisia ihmisiä, joita toisten ihmisten luonne olisi kiinnostanut. He kuokkivat maata sota-aikana ja sota-ajan jälkeen he jatkoivat maan kuokkimista, ostivat 70-luvun elementtitalosta kaksion ja pitelivät loppuikänsä elämänsä raameja paikallaan. Kuulin tätini miehen sanovan yhteensä ehkä kymmenen sanaa. Ei hän varmasti paha ollut, eikä tätinikään. He vain eivät osanneet elää toisenlaista elämää, koska mistä heille olisi siihen ohjeet annettu. 

Tädin mies on jo kuollut, ja tätikin tulee haihtumaan. Joku tulee muuttamaan tähän kerrostalokaksioon ja repimään pois sen lattialistat, vaihtamaan puiset keittiökaapistot melamiinisiin, maalaamaan seinältä peittoon ristipistotöiden aaveet, poistamaan eteisen katosta plafondin, jonka alla minäkin olen seissyt laittamassa takkia päälleni helpottuneena siitä, että voisin lähteä tästä painostavasta ilmapiiristä vittuun. Oman kotini ilmapiiri ei ollut mikään turvasatama, mutta ainakaan se ei ollut luutunut paikoilleen. 

Vaikka he asuivat tässä asunnossa viisikymmentä vuotta, ei siinä olohuoneen seinän vaaleita laikkuja lukuunottamatta näy minkäänlaisia elämän merkkejä. Tätini mies olisi tästä varmaan ylpeä; hän jätti sohvien muovisuojukset kiinni juuri sen takia, etteivät sohvat vaan kuluisi. Että kaikki säilyisi. He ovat kadonneet jälkiä jättämättä. 

Ralph Fiennesin kasvot

Kun katsoo Ralph Fiennesiä valkokankaalla, hän vaikuttaa joka kuvassa kiitolliselta saadessaan näytellä työkseen.

Kamera rakastaa Ralph Fiennesin kasvoja hänen vanhetessaan. Valaisija varmaan riemastuu, että saa korostaa hänen uurteisia piirteitään hajavalolla; niissä on paljon tekstuuria, johon valo voi tarttua. Ralph Fiennes vaikuttaa huolehtineen niin paljon, että on uurtanut kanjonin kulmakarvojensa väliin. Sellaisten kasvojen jälkeen kaikenlaiset nuoret siloposket näyttävät yksiulotteisilta.

Conclavessa Ralph Fiennes saa näytellä kardinaalia, jonka vastuulla on johtaa uuden paavin valintaa. Hänen kardinaalinsa köpöttelee huolestuneena kaavussaan pitkin Sikstuksen kappelin käytäviä. Conclavessa näyttelevät myös erinomaiset Stanley Tucci ja John Lithgow, mutta heidän kasvoillaan kamera ei viipyile yhtä hellästi. Heitä ei voi valaista kuin renessanssimaalausta, koska he näyttelevät eri rekisterissä, hieman kevyemmin. 

(Tietenkin, koska he eivät ole elokuvan päähenkilöitä. Ralph Fiennes on jokaisen kuvasommitelman keskushenkilö, elokuva ja koko maailma lepäävät hänen harteillaan.) 

Hän näyttelee kaiken läpi aina kärsimystä, se on hänen alatekstinsä. Kasvoille se heijastuu monitasoisena kipuna, jota valo sitten syleilee. 

(Katja Kallio kirjoittaa Fiennesistä - siis Ralph Nathaniel Twistleton-Wykeham-Fiennesistä "suitsimatta hän saattaa näyttää hiukan siltä kuin olisi ankaran dieetin alkutaipaleella ja juuri joutunut ketoosiin." Conclavessa häntä on suitsittu, tai hän itse ymmärtää suitsia itseään, ja se mitä hän sisällään pidättelee on aina kiinnostavampaa kuin se, mitä pinnalle ilmestyy.) 

Helpommin ilmaistuna hänellä on surullisen koiran ilme.

Samanlainen ilme on Mark Rylancella, jonka vanhenevia kasvoja kamera myös rakastaa. Rylancea ja Fiennesiä ei voi mitenkään laittaa samaan elokuvaan. Kaksi surullista vanhaa koiraa olisi yhteen teokseen aivan liikaa. He yrittäisivät päihittää toisensa murheellisuudessa, eikä katsoja tietäisi kehen keskittyä. 

Conclavessa Ralph Fiennes saa itkeä äänettömästi, ja hän saa itkeä äänekkäästi. Ralph Fiennesiä ei voisi missään nimessä roolittaa mihinkään pierukomediaan; hän on niitä ihmisiä, jotka näyttävät vähän väärältä hymyillessään. Conclaven lopussa hän saa hymyillä kevyesti, mutta silloinkin surumielinen huoliuurre kulmakarvojensa välissä. Tällä tavalla Ralph Fiennes voi hymyillä, kompleksisesti. 

Ralph Fiennes on toki muuntautumiskykyinen, mutta konnan roolissa - johon hänet jossain vaiheessa tyypillisesti aina roolitettiin - hän on haaskausta. Tai en minä häntä sellaisissa rooleissa jaksa katsoa. Odotan vain, että hän menisi roiston viitassaan johonkin komeroon ja romahtaisi yksityisesti. Että hänen kasvoillaan näkyisi taas se moniulotteinen kipu, johon on niin helppo samaistua. Joillekin ihmisille on annettu elämäntehtäväksi toisintaa koko maailman surua.