Kun katsoo Ralph Fiennesiä valkokankaalla, hän vaikuttaa joka kuvassa kiitolliselta
Kamera rakastaa Ralph Fiennesin kasvoja hänen vanhetessaan. Valaisija varmaan riemastuu, että saa korostaa hänen uurteisia piirteitään hajavalolla; niissä on paljon tekstuuria, johon valo voi tarttua. Ralph Fiennes vaikuttaa huolehtineen niin paljon, että on uurtanut kanjonin kulmakarvojensa väliin. Sellaisten kasvojen jälkeen kaikenlaiset nuoret siloposket näyttävät yksiulotteisilta.
Conclavessa Ralph Fiennes saa näytellä kardinaalia, jonka vastuulla on johtaa uuden paavin valintaa. Hänen kardinaalinsa köpöttelee huolestuneena kaavussaan pitkin Sikstuksen kappelin käytäviä. Conclavessa näyttelevät myös erinomaiset Stanley Tucci ja John Lithgow, mutta heidän kasvoillaan kamera ei viipyile yhtä hellästi. Heitä ei voi valaista kuin renessanssimaalausta, koska he näyttelevät eri rekisterissä, hieman kevyemmin.
(Tietenkin, koska he eivät ole elokuvan päähenkilöitä. Ralph Fiennes on jokaisen kuvasommitelman keskushenkilö, elokuva ja koko maailma lepäävät hänen harteillaan.)
Hän näyttelee kaiken läpi aina kärsimystä, se on hänen alatekstinsä. Kasvoille se heijastuu monitasoisena kipuna, jota valo sitten syleilee.
(Katja Kallio kirjoittaa Fiennesistä - siis Ralph Nathaniel Twistleton-Wykeham-Fiennesistä "suitsimatta hän saattaa näyttää hiukan siltä kuin olisi ankaran dieetin alkutaipaleella ja juuri joutunut ketoosiin." Conclavessa häntä on suitsittu, tai hän itse ymmärtää suitsia itseään, ja se mitä hän sisällään pidättelee on aina kiinnostavampaa kuin se, mitä pinnalle ilmestyy.)
Helpommin ilmaistuna hänellä on surullisen koiran ilme.
Samanlainen ilme on Mark Rylancella, jonka vanhenevia kasvoja kamera myös rakastaa. Rylancea ja Fiennesiä ei voi mitenkään laittaa samaan elokuvaan. Kaksi surullista vanhaa koiraa olisi yhteen teokseen aivan liikaa. He yrittäisivät päihittää toisensa murheellisuudessa, eikä katsoja tietäisi kehen keskittyä.
Conclavessa Ralph Fiennes saa itkeä äänettömästi, ja hän saa itkeä äänekkäästi. Ralph Fiennesiä ei voisi missään nimessä roolittaa mihinkään pierukomediaan; hän on niitä ihmisiä, jotka näyttävät vähän väärältä hymyillessään. Conclaven lopussa hän saa hymyillä kevyesti, mutta silloinkin surumielinen huoliuurre kulmakarvojensa välissä. Tällä tavalla Ralph Fiennes voi hymyillä, kompleksisesti.
Ralph Fiennes on toki muuntautumiskykyinen, mutta konnan roolissa - johon hänet jossain vaiheessa tyypillisesti aina roolitettiin - hän on haaskausta. Tai en minä häntä sellaisissa rooleissa jaksa katsoa. Odotan vain, että hän menisi roiston viitassaan johonkin komeroon ja romahtaisi yksityisesti. Että hänen kasvoillaan näkyisi taas se moniulotteinen kipu, johon on niin helppo samaistua. Joillekin ihmisille on annettu elämäntehtäväksi toisintaa koko maailman surua.
