Organized nerd singing

Tunnustan rakastavani sellaisia kaavamaisia musiikkielokuvia, joiden jokaisen käänteen arvaa kun elokuvaa on kulunut ensimmäiset 15 minuuttia. Niiden päähenkilö on tyypillisesti vähän hukassa ja elämän kyynistämä, mutta rakastaa salaa musiikkia, vaikka tämän äiti / isä / vuokranantaja on sitä mieltä, että Musiikki ei tuo leipää pöytään! ja Äitisi / isäsi / kissani kuoli yrittäessään tehdä musiikkia!
 
Sitten päähenkilö päätyy vahingossa bändiin / kuoroon / lauluyhtyeeseen, missä tämän järjetön lahjakkuus huomataan, ja lopussa päähenkilö joutuu karkaamaan kansalliseen laulukilpailuun, jonka tämän bändi / kuoro / lauluyhtye tietenkin voittaa, minkä jälkeen myös äiti / isä / vuokranantaja ymmärtää, että päähenkilön on tarkoitus tehdä musiikkia, jossa hän on käsittämättömän hyvä. 

Nämä teokset eivät ole yleensä mitään elokuvataiteen merkkipaaluja, ja ilman musiikkia ne olisivat aika sietämätöntä katsottavaa. Niiden ydin on siinä, että jossain vaiheessa stemmat osuvat kohdalleen ja menen kananlihalle, jossa on jotain niin primitiivistä etten kykene suhtautumaan niihin kyynisesti vaikka yrittäisin. Tämän takia kirjahyllyssäni on sellainenkin taide-elokuva kuin Nunnia ja konnia 2. Weltschmerzin valtaamana maanantaina en halua katsoa Tarkovskia, vaan nuorta Lauryn Hilliä laulamassa gospelia, minkä jälkeen ei voi olla tuntematta, että jotain toivoa on jossain, ehkä.

Tämän takia kävin katsomassa myös Pitch perfectin, jonka juonen aavistin suurinpiirtein jo ennen teatteriin menoa, mitään elokuvasta lukematta. Se oli jotakuinkin sellainen kuin arvelinkin. Parikymppiset kauniit ihmiset laulavat stemmoissa, ja hetken haaveilee itsekin olevansa vielä parikymppinen, ja stemmojen osuessa kohdalleen menen kananlihalle. Se ei ota itseään niin vakavasti kuin Nunnia ja konnia 2, ja siinä on Rebel Wilson ("You call yourself Fat Amy?" "Yeah, so twig bitches like you don't do it behind my back."), ja montaasikohtaus, jossa opetellaan laulamaan ja sekoillaan koreografioissa. Siinä on muutama vaivaannuttava vitsi, kuten tämäntyyppisissä elokuvissa kuuluukin olla, ja kaunis ruskeasilmäinen nuori mies, johon tekee mieli ihastua, just for the hell of it. Se on siis ihan hyvä, jos tällaisesta genrestä pitää.
 
Toisaalta, Nunnia ja konnia kakkosessa on nuori Lauryn Hill.

elämä on toisaalla

Onko pahempaa kuin kaipuu aikaan, jota ei ole koskaan elänytkään?
 
Kun viettää illan kaivaten Algonquinin pyöreään pöytään, Dorothy Parkerin seuraan nokkeluuksia laukomaan, nuoren Harpo Marxin profiilia haaveilevasti tuijottamaan? Sytyttelemään huolettomasti savukkeita pitkille naurunsekaisille lounaille, pelaamaan krokettia myöhään yöhön, väittelemään Oscar Levantin kaltaisten eksentrikkojen kanssa?

Raotan sälekaihtimia. Ulkona on edelleen lumisen lohduton, maaliskuinen Pirkanmaan yö, ja vaikka Pispalaa voi hyvin perustein pitää idyllisenä, ei se tänään riitä mihinkään, koska se ei ole manhattanilainen hotelli 1920-luvulla.

Elämä on toisaalla. Kaipaan aikaa, jota ei enää ole eikä koskaan ollutkaan, koska kuvittelen että se muuttaisi minut taianomaisesti ihmiseksi, joka haluan olla. Että ulkopuolisuuden tunne tässä ajassa ja paikassa johtuisi nimenomaan tästä ajasta ja paikasta, ei minusta.

Että jossain olisi vielä jotain, mitä odottaa.